Päivystys

Oi miten tämän joulun pyhät menivätkään rauhallisesti. Perheemme iloitsevat raskaudesta, olen saanut rauhassa pyöriä oman mahani ympärillä, näyttää ultrakuvia, kertoilla olotilastani. Aivan erilaista, kuin viime vuonna.

Mutta itku pitkästä ilosta, vai miten se kaikkien aikojen tunnelmanpilaaja-sananlasku menikään.

Leppoisa joulunvietto loppui ennen kuin kuusi oli kannettu ulos tai kukaan edes miettiny piparkakkutalon syömistä. Joulu loppui kylpyhuoneeseen veren valuessa paperiin. Paniikkikertoimen kohotessa analysoin miehelle verenvuodon määrää suhteessa kuukautisiin ja pidättelin itkua. Ei nyt, eikö tässä pitäisi jo kaiken olla ihan hyvin, vai onko tämä nyt joku rangaistus, kun hetken menin ultrakuvilla leijumaan, iloitsemaan, ja nyt sitten muistutetaan jostakin ylemmältä taholta, että pois pilvilinnoista, mitä vain voi sattua.

Olisin ehkä ollut kohtuullisen sietämätöntä seuraa, jos olisimme vain jääneet odottamaan. Katosimme siis perhepäivällisen jälkiruokapöydästä suoraan päivystykseen.

Päivystyksen ultra oli huono, mutta hetken yrittämisen jälkeen sillä saatiin näkyviin liikkuva pikkuisemme sekä lopuksi myös syke. Kaiken pitäisi olla hyvin, toistaiseksi ainakin. 

Henkisesti taas minulla menee luultavasti pitempi aika, että uskallan odottaa onnellisesti. Pelkään käydä wc.ssä, pelkään lähteä kaupungille, ei tee mieli tavata ketään eikä ainakaan, edelleenkään, kertoa raskaudesta. 

En tiennyt, että tämä voisi olla näin raskasta. Vaikka olisihan se ehkä pitänyt tajuta jo nimestä, raskaus. Meillä on pitkä matka edessämme.

Kolme äitiä

Ensimmäisen äidin, jonka ei ikinä pitänyt luovuttaa, nujersi syöpä, julma, julma syöpä. Valkoinen risti lumen peittämällä haudalla, jo palaneita kynttilöitä, sekä niitä, joissa liekki yhä lepattaa hyytävässä pakkasessa. Niitä sinnikkäitä, aivan kuin hän. 

Toinen äiti, periksiantamaton ja sinnikäs hänkin, laskee kukkia lapsensa haudalle. Sen, joka oli ehkä täyttänyt tehtävänsä jo ennen maailmaantuloaan, ehkä liian hyvä tänne, enkeli jo syntyessään. Ruusut ovat kuihtuneet, uudet kukatkin jäätyvät pian hautakiven juurella, mutta rakkaus on ikuinen. 

Kolmas äiti, joka ei itse vielä osaa kutsua itseään äidiksi, pitää kohmeisilla käsillään kiinni kynttilöistä. Ajattelee omaa lastaan, joka on vielä niin pieni, että hänen pitää kasvaa ennen syntymää monta kymmentä senttiä, mutta niin suuri, että ajatus hänestä, ihan lähellä kasvamassa, tuntuu niin normaalilta. Välillä tuntee, kuitenkin, huonoa omatuntoa siitä, että ei uskalla täysin luottaa kaiken menevän hyvin. Jos kaikki menee hyvin ja tämä syntyy, ensimmäiseksi sanon sille anteeksi, että en uskonut sinuun, hän ajattelee. Polun reunaa kulkiessaan ja pipon alta pilkistävien hiusten huurtuessa kasvoihin hän miettii niitä lapsia, jotka menettivät äitinsä, ennen joulua, ja sitä äitiä, joka on menettänyt lapsensa. Ja niitä monia, jotka yhä odottavat, odottavat, odottavat.

Niin he kohtaavat, nämä kolme äitiä, yhtenä vuoden vilkkaimmista päivistä, hautausmaalla.
On talvipakkanen, ja kynttilämeri valaisee pimeyttä. 

Paluu kartalle

En ole kirjoittanut, sillä en ole ehtinyt saada ajatuksia siirrettyä aivoista näppäimistölle oikeassa järjestyksessä. Lisäksi sairastuin influenssaan jokin aika sitten (juuri siihen, jossa etuliitteenä on joulupöydän sinapilla hunnutettu yksilö*) ja olen ollut sairauslomalla. Töihin palatessa kaikki ne työt, jotka olisi pitänyt tehdä yli viikon ajalta, odottivatkin sulassa sovussa isossa pinossa, ja sen lisäksi vielä normaalit työt. Toivoin jälleen hetken aikaa, että olisin töissä vaikkapa jossakin tehtaassa, jossa oven suljettua voisi ihan huoletta viettää vapaa-aikaa tai sairauslomaa luottaen siihen, että joku toinen hoitaa hommat sillä aikaa - ei sinne liukuhihnalle tietääkseni mitään kasaumaa synny, vaikka joku olisikin flunssassa. Nyt kaikki on kuitenkin jo ihan hyvin järjestyksessä. Selvisin, sekä influenssasta että työkiireestä.

Ne ajat, kun en ole yskinyt, olen yökkinyt. Kuvotusta riittää, mutta harvemmin kuitenkaan oksennan. Olen myös väsynyt joka ikinen päivä, mutta varsin onnellinen. En haluaisi siis valittaa mistään, koska ovathan nämä oireet kuitenkin merkkejä siitä, että raskaana tässä ollaan, ellei toisin todisteta. 

Sisälläni kasvavasta alkiosta on muuten vasta tullut sikiö. Se heilutteli ultrassa käsiään ja jalkojaan, molempia ultraajan laskujen mukaan kaksi kappaletta. Mies jo tohkeissaan selitti äidilleen, että sillä oli käsiä ja jalkoja neljä kappaletta molempia. Ei kun kaksi. 

Tulisipa siitä ihan ihminen. Se on suurin toiveeni nyt.

Jos saan toivoa joululahjaksi vielä yhtä pientä asiaa, niin toivoisin saavani  normaalin makuaistini takaisin joskus. Olen nyt yli kuukauden syönyt kurkkuvoileipiä, hapankorppuja, Voimalehmä-vanukkaita, klementiinejä (joita tekisi mieli alkaa boikoitoida pahanmakuisen ulostulon seurauksena) sekä ruokia, joita syötiin lapsena, kuten vaikkapa nakkikeittoa tai makaronia ja jauhelihaa. Olisi mukavaa, jos edes tekisi mieli syödä jotakin muuta, eikä söisi vain omia rajoittuneita ruokiaan, ja niitäkin vain sen vuoksi, että jotakin on pakko syödä, jotta elää. Tämä on varmasti jokin rangaistus minulle, koska olen aina pitänyt nirsoja ihmisiä äärimmäisen rasittavina ja käsittämättöminä...  

* en halua, että silläkin hakusanalla tänne eksyttäisiin. Kerran kun menee kirjoittamaan kuvainnollisessa mielessä vaikkapa peräpukama, niin eiköhän tänne ole siihen hoito-ohjeita etsiviä tullut ties kuinka monta.

klo 13.28.27

Naisen äiti, yksi niistä harvoista, joka lapsettomuudesta ja alkaneesta raskaudesta tietää, ristii kätensä, vaikkei uskonnollinen olekaan.

Nainen istuu sohvalla, ei puhu eikä ajattele mitään. Ulkonäkö: ei edes ripsiväriä pelastamassa kalpeaa ulkonäköä (koska naisella ei tällä hetkellä ole vedenkestävää ripsiväriä ja koska hän ei olisi ehtinyt aamulla juosta kauppaan ja koska tavallinen ripsiväri ei vain käy, jos on melkein varma, että tulee itku, kävi miten kävi).

Naisen mies istuu vaimonsa vierellä sohvalla klinikan odotustilassa, paikassa, jonne tuleminen on tuntunut aikaisemmin ahdistavalta, lähes päivän pilaamiselta. Puhuu niitä näitä, riisuu takkinsa.

Neljä päivää aikaisemmin naisen rannekello lakkaa käymästä.

Kolme päivää aikaisemmin nainen järkyttyy paperiin tulleesta verestä.

Kaksi päivää aikaisemmin nainen ei jaksaisi odottaa enää, sillä ajoittainen verenvuoto pysäyttää kaikki ajatukset, toiminnot, merkitykset. 

Päivää aikaisemmin orkidea pudottaa viimeisen kukkansa.

Edellisenä yönä sataa vettä niin, että ikkunalaudoissa ropisee.

Saman päivän aamuna sairauden kanssa kamppaillut läheinen häviää taistelun ja nukahtaa, kauniina, levollisena.

Samaan aikaan ihmiset kiiruhtavat, tekevät töitä, laiskottelevat, lomailevat, nauravat, itkevät, suuttuvat, ilahtuvat.

Viisi minuuttia myöhemmin nainen ja mies näkevät sykkeen ja raskausviikkoja vastaavan ihmisenalun ruudulla.

Kahden ja puolen tunnin kuluttua nainen itkee. Elämää. Sitä, että samana päivänä kun hän saa kuulla ehkä tulevansa äidiksi, menettävät naisen tuntemat kaksi lasta oman äitinsä.

Olenko minä tuo nainen?

Perjantai kolmastoista päivä

Silloin se sitten tapahtui. Vuotoa. Ei mitään epämääräistä ruskeaa, vaan ihan selvää, punaista verta. En ollut kotona, joten en edes voinut mennä sohvan nurkkaan itkemään, vaan piti olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaikka olikin.

Ajattelin:
Että se oli sitten siinä, raskausviikkoja vähän päälle 6.
Menenkö sitten alkuraskaudenultraan vain toteamaan asian.
Miksi pitikään varata se neuvolakin, onpa kurjaa alkaa perua näitä aikoja.
Mies pettyy niin paljon. Juuri sain hänet vakuuteltua, että kaksi viivaa tarkoittaa raskautta.
Ei kerrotakaan vanhemmille jouluna. Mistä edes kertoisimme? Sellaisen menetyksestä, jota ei ehkä koskaan ollutkaan?
Vastahan sain tasavahvat viivat epäuskoa vastaan tehtyyn varmistuksenvarmistuksenvarmistuksenvarmistustestiin.
Mutta eihän se mitään kerro. Hormoniahan voi olla vaikka kuinka pitkään.
Onko tämä lopun alku?

Ja ennen kaikkea:
en jaksa aloittaa alusta. Lääkäriajan varaus, lääkkeet apteekista, esimiehelle selittäminen, sijaisen hankkiminen, töiden suunnittelu niin, että sieltä voi olla pois, piikit ja mustelmat, kävely klinikalle, tutkimus, uusi aika, lisää lääkettä, esimiehelle selittäminen, töiden järjestäminen, toimenpide, kävely klinikalta kotiin ja orastava toivo vajaaksi kahdeksi viikoksi. Kenties myös kokonaan uusi hoitomuoto vähintäänkin tuplamäärällä klinikkakäyntejä ja lääkkeitä. Menisikö siinä taas kaksi vuotta, että tulisi tulosta?  

Yöllä en nukkunut montaa tuntia.
Seuraavana aamuna kuitenkin huokasin helpotuksesta. En ollut vuotanut yön aikana kuiviin hotellin valkoisille lakanoille, maailma ei ollut pysähtynyt, aamu valkeni kuten ennenkin, harmaana, mutta uutena päivänä kuitenkin.
Sitä helpotuksen huokausta kesti lounaaseen asti, kunnes taas.
Verta. Paperissa.  

Nyt on kolmas päivä lauantain jälkeen. Toivon, toivon, toivon niin paljon, että tämä oli vain harmitonta alkuraskauden vuotoa, joka ei ole kai edes mitään harvinaista. Kipuja ei ole, eikä vuoto ole mitenkään verrattavissa kuukautisiin, vaikka sitä ihan selvästi kuitenkin tuli. Näihin tietoihin lohduttaudun ja toivon pääni kestävän ultraan asti.
Sen pitemmälle en uskalla ajatella.

Muka-oireita

Ultraa odotellessa ehdin kuvitella itselleni lisää raskausoireita. Kuten vaikkapa nälän. Haaveilen Hesburgerin kerroshamburilaisesta, jättijuustosta, mistä tahansa kebabista, pitsasta. Töihin olen alkanut viemään välipalaksi hedelmiä, koska se tuntuu yhtäkkiä välttämättömältä eloonjäämisen kannalta. Tulevan koulutuksen ohjelmasta korostin yliviivaustussilla ensimmäisenä ruoka-ajat.

Toinen muka-oire on lievä kuvotus. En ole varma, kuvittelenko tämän, koska minulla on muutenkin melko herkkä oksennusrefleksi. Toivon myös koko ajan jotakin merkkiä siitä, että minussa on nyt oikeasti tapahtumassa suuria asioita, joten ehkä alitajuisesti saan tämän itse aikaan, jotta voisin aamuisin kakoa tyytyväisenä pää vessanpöntössä, kyyneleet silmissä. 

Tänään tuntuu kuitenkin taas normaalilta. Minulla ei ole turvotusta, vatsatuntemuksia enkä ole oksentanut. Rintojen arkuuskin on vähentynyt. En enää lue, mitä meidän alkion kehitysvaiheet nyt ovat, koska ne kuulostavat niin suurilta asioilta (sydän ja sen syke, aivot ja kaikkea muuta olennaista), että voin vain toivoa solumöhkäleen selviytyvän elämän ensimmäisistä haasteista.  

Ultraan on vielä ihan liian monta päivää.

Olisipa tämä nyt totta.

jkmh

Tuntuu vaikealta kirjoittaa raskaudesta. Melkein kuin kuvittelisin koko olotilan. Luulin, että kun olen raskaana, ilmoille kajahtavat fanfaarit, suu kääntyy kestohymyyn ja koen jonkinlaisen sisäisen valaistumisen. Ei. Emme ole miehen kanssa juurikaan hehkuttaneet asiaa keskenämme, lähinnä vain heittäneet ilmoille pieniä ajatuksia, tulevaisuuden visioita, jotka kaikki päättyvät lauseeseen jos kaikki menee hyvin (jkmh).
- menemme ultraan, jkmh.
- menemme neuvolaan, jkmh.
- koska se vatsa alkaa oikein kasvaa, jkmh.
- voisiko vanhemmille kertoa viimeistään jouluna, jkmh.
- voisi alkaa ihan oikeasti etsimään uutta asuntoa eikä yhä vain vitkastella, etenkin jkmh.

Itse asiassa miehen ensimmäinen reaktio haalean haaleaan plussaan oli lähinnä aha. Sitten joidenkin päivien päästä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, hän ymmärsi, että tämä voikin onnistua, mikä aiheutti yhtäkkisen emotionaalisen hyökyaallon. 

Minusta tuntuu normaalilta. Paitsi:
- paleleeko minua ehkä enemmän kuin tavallisesti? (ei, kenellä tahansa on kylmä marraskuussa)
- olenko tavallista väsyneempi? (en, kuka tahansa on väsynyt marraskuussa)
- käynkö vessassa tavallista useammin? (en, ei minulla muutenkaan ole seurapiirirakko, ja nyt neuroottisena tarkistan tilanteen useammin, koska tuntuu, että vuoto voi alkaa koska vain)
- ovatko rintani edes vähän arat? (ovat, vähemmästäkin puristelusta rinnat kipeytyvät, kun epätoivoisesti toivoo itselleen raskausoireita ja tarkistaa rintojen tilanteen työpaikan vessassa noin viisi kertaa päivän aikana)
- näytänkö kuitenkin onnellisemmalta kuin tavallisesti, vaikka onkin marraskuu ja ankeaa? (miehen mukaan kyllä, tämän alitajuisen onnellisuuden hehkun huomaa kuulemma kauas)

Linnunkakkaa

Olisi ihanaa, jos uskaltaisi olla onnellinen, huoleton, ongelmista tietämätön. Mutta koska tämä on ollut niin monen ultrauksen, lääkärikäynnin, piikin, itkun ja euronkintakana, pelkään, että onni otetaankin pois ja sitten kaikki täytyy aloittaa alusta.

Toinen puoli minusta uskaltaa iloita. On tämä jo enemmän kuin ennen. Antaa toivoa tulevaan, mikä se ikinä onkaan.

Kerronpa tarinan.
Viime keväänä, joskus silloin, kun auringonsäteet olivat jo hetken ulottuneet maahan asti saaden ruohon vihertämään ja routaisen maan lämpenemään, menimme vuoden ensimmäiselle piknikille. Katoin viltin päälle syötävää, ja käsissämme olivat siideri- ja oluttölkit. Aurinko paistoi, linnut lauloivat. Silmät häikäistyvät ilman aurinkolaseja aivan kuin olisi herännyt talviunilta. Iholla tuntui lämpöä, rinnassa rakkautta.

Leppoisan iltapäivähetken keskeytti pieni kolahdus. Se ainoa lintu, joka koko äärettömällä sinitaivaalla sillä hetkellä liiteli, kakkasi siideritölkkiin. Kuinka todennäköistä siis on, että kun istuu piknikillä parin neliömetrin alueella kädessä tölkki, jossa on neliösentin kokoinen reikä, niin siideristä tulee juomakelvotonta linnunkakan vuoksi?

Seuraavalla piknikillä ei kuitenkaan ollut järkeä alkaa pelätä saavansa tölkkiinsä lokin paskaa, koska se vain on epätodennäköistä, että linnunkakkaa osuu aina saman ihmisen päälle. Taivas on kuitenkin iso ja minä pieni.

Koska olemme jo saaneet käteemme lapsettomuushoitokortin, en jaksaisi pelätä koko aikaa tuulimuna- ja keskenmenokortteja. Olen mieluummin tällä hetkellä edes vähän onnellinen, ihan varovaisesti. Ja se tuntuu nyt melko hyvältä.

Hämmennys

Olen raskaana.
Ehkä. Mahdollisesti. Kai.
Toivottavasti.

Syysloman matkamme seurauksena  saime testiin  kauan kaivatut kaksi viivaa. Testiviiva on yhä kylläkin haaleampi kuin kontrolliviiva, mutta niin selkeä, että mieskin huomasi. Ikinä aikaisemmin en ole saanut mitään viivaan viittaavaakaan edes hyvällä tahdolla ja mielikuvituksella, vaikka kuinka olen eri valoissa testejä tuijottanut ja käännellyt, toivonut.  Jotakin siellä on ainakin tapahtunut.

Minusta ei tunnu miltään, ei ainakaan raskaana olevalta.

Huomaan, että en myöskään tiedä mitään raskaana olemisesta.

Ultrapäivän kirjoitin kalenteriin lyijykynällä, vaikka pöydällä oli valmiina mustekynä. Toivon niin paljon, että minun ei tarvitse pyyhkiä merkintää pois. 

Putkiajattelu

Jälleen kerran voin todeta, että kaveripiirissämme ei todellakaan ole ketään, jolla voisi olla pienintäkään aavistusta, mitä käymme läpi. 

Yksi arvioi meidät ihan tosi aikuisiksi, koska olemme naimisissa, kädessä maisterin paperit, töissä. Että mitä vielä. Niin no mitäpä siihen voi sanoa. Mumista jotakin vuokralla asumisesta ikään kuin vastalauseena sille, että ei tässä ihan vielä olla asuntovelallisia ja hiekkalaatikkoa pihalle rakentamassa.

Toinen tyyppi kertoi yhteisen kaverin tulevasta perheenlisäyksestä, ja samalla heitti oletuksen, onkohan meillekin jo tulossa. En kai voi suoraan syyttää kaveria putkiajattelusta, sillä tämähän järjestys varmasti kuuluisi perinteiseen kaavaan, jossa lasta aletaan odottaa heti valmistumisen ja häiden jälkeen. Koska olin juonut pari lasia viiniä ja olin hyvillä mielin menossa kaupungille viettämään iltaa, tyydyin vain spontaanisti toteamaan, että ei kannata hengitystään pidätellä. Ja jos olisikin vauva tulossa, niin tuskin sitä lapsiparkaa alkoholilla myrkyttäisin.
(Miten ne viinilasit oikein jäivät huomaamatta tältä tyypiltä? Vatsantuijottelunestämisiskeinoni numero yksi ei siis toimikaan aina!)

Itsehillinnästä voisin antaa itselleni arvosanan 8+.
Tällä kertaa.

Mulla on...

...loma.
...mustelmia vatsassa.
...ruiskuja ja neuloja käsilaukussa.
...1 kpl johtofollikkeleita kasvamassa.
...toivoa jonkin verran.
...ihan kiva uusi kampaus.
...ballerina-kengät, vaikka aamuisin on pakkasta.
...hermostumiskynnys erittäin matalalla.
...kurkku kipeä.
...kaksi täyttä purkkia käytettyjä ruiskuja, neuloja ja ampulleja.
...kaapissa glögiä.
...ei mitään järkevää sanottavaa,  ns. takki tyhjä.
...ja sanoinko jo, että loma?

Aito, luonteikas ja jännittävä

Syysloma tulossa eikä vielä matkaa varattuna? 
Älä huoli, äkkilähtöjä löytyy vielä!
Mitä jos et tällä kertaa menisi merta edemmäs kalaan, vaan suuntaisit kulkusi aitoon klinikkaympäristöön? Lyhyt matka, joten ei aikaerorasitusta!

Tarjolla kuitenkin rutkasti vaihtelua arkeen, ja mikä olisikaan parempi tapa irtautua loman ajaksi töistä kuin kallistaa selkänsä mukavaa tuolia vasten ja lepuuttaa jalkoja telineillä?
Täällä ihminen on oppinut elämään voimakasta luontoa kunnioittaen, ja hyvät palvelut ovat tehneet kohteesta vuosien saatossa lapsettoman suosikin. Jännitys, piikit ja piinapäivät tarjoavat oivallisia elämyksiä jokaiselle. Huoneen valkoiset seinät ja kliinisyys vievät takuuvarmasti ajatukset toisille planeetoille, tieteiselokuvien maailmaan. Paikalliset puhuvat kanssasi samaa kieltä ja ovat ystävällisiä ja palvelualttiita luoden puitteita Täydelliselle Lomalle.
Sympaattinen ja viehättävä pikkupaikka, jossa on pariskunnan molemmille osapuolille sopivaa aktiviteettia. Hoitojen kirjosta voit valita itsellesi ja kukkarollesi sopivimman.
Ilmapiiri on kiireetön ja saa mielikuvituksen laukkaamaan.  

Klinikassa on luonnetta!

Plussat ja miinukset:
+ hyvät puitteet onnistuneelle lomalle
+ moderni
+ ihmeellisten luonnonilmiöiden ja mielenkiintoisten luonnonnähtävyyksien kohde
+ kohteeseen lyhyt matka, yöpaikat kävelyetäisyyden päässä
+ sopii hyvin wanna-be-lapsiperheille
+ rauhallinen kohde

- sää epävakaista läpi vuoden
- tuulet usein voimakkaita
- rauhallinen kohde

Valmismatkaehtojen mukaan emme voi kuitenkaan taata, että pääsisit perille asti. Epäonnistuneesta lomasta ei voi valittaa koskaan eikä mihinkään. 

Hinta: ihanan kallista.

Varaa matkasi nyt!
Mitään ennakkovaraajan etua ei tunneta. Meillä ei myöskään mitään bonuksia tai plussapisteitä keräillä, mutta Kela-kortilla voit saada matkalla tarvittavaan lääkitykseen jopa 42% korvauksen suoraan. Varsinaisen matkan palveluista voit myöhemmin anoa samaiselta laitokselta matka-avustusta, jota myönnetään salainen määrä laitoksen hyväksymistä taksoista. Yleisimmät luottokortit käyvät.
----------------------------------------------------
Niin. Että kuka hullu yrittäisi vielä varata samaa matkaa neljännen kerran, jos on jäänyt lähtöselvitykseen jo kolme kertaa?
Me.
Lomaa jo odotellessa, passit valmiina.

(Lainaukset: enkä olisi minnekään Kanarialle oikeasti enkä ikinä halunnutkaan)

Älä tyrkytä minulle terapiaa

Kirjoitan tämänkin, jotta muistaisin myöhemmin.

En ollut aamulla ihan varma, olinko eniten ahdistunut, surullinen vai ottiko vain rehellisesti päähän.

Ensin tulivat perinteiset kyllähän-minä-tämän-tiesin ja olen-idiootti-kun-jaksoin-edes-yrittää-toivoa -olot.
Sitten surullinen olo, koska mieskin oli niin toivonut ja näin, kuinka pettynyt hän oli.
Sitten ahdistus, koska emme tiedä, milloin on seuraava kerta ja kuka sen kaiken kustantaa, ja tuleeko tästä koskaan mitään ja kuinka jaksamme.
Ja lopuksi vain otti päähän.

Tässä siis päivän lauluvinkki.
Jään odottelemaan kuukautisia ja toivon, että edellä olevan laulun sanat lakkaavat joskus soimasta päässäni. 

"Sentimentaalinen paska"

Vaikka yritin pitää sanaisen arkkuni hetken aikaa suljettuna, niin pakko kuitenkin kertoa tämä.

Kävin kuuntelemassa livenä muun muassa nämä laulut:

On elettävä huolella

Mitäpä jos

Ja kyynelehdin jälleen sanoja kuunnellessani. 

Ehkä se johtui myös hormoneista ja kivistävästä vatsasta, tästä tilanteesta ja lapsettomuudesta, jota ei niin vain unohdeta, koska se on läsnä koko ajan. Ehkä niistä kaikista muista pinnalla olevista asioista, työkiireestä, hautajaisista. Elämän epäreiluudesta.
Tai sitten siitä, Putroa lainatakseni, että vanhemmiten sitä vain on sentimentaalinen paska.

Tai sitten siitä, että Elämä on juhla.
Joskus.

Nyt on muuten taas hieman toivoa.
Jos oikein katsoin, tieto yhdestä, isosta munarakkulasta sai miehenkin silmät kostumaan.
Joten ehkä ollaan sit molemmat samanlaisia.
Sentimentaalisia paskoja.

Tämän haluaisin unohtaa

Lapsettomuuteen liittyy asioita, joita haluaisin unohtaa. Olen ehkä onnistunutkin siinä, sillä en enää muista yksityiskohtia. Mutta muistan vielä hyvin, miltä minusta tuntui lapsettomuuskriisin tähän mennessä synkimpänä päivänä.

Se oli ihan tavallinen päivä viime keväänä, mitään erityistä ei ollut sattunut.
Tulin töistä yksin kotiin.
Kuukautisvuodon ei kai olisi pitänyt vielä alkaa, julkisella asiat eivät edenneet, odotimme ja pelkäsimme lapsettomuustutkimuksia koko kevään ja sitten odotimme vielä hoitoa, jonka ajankohta oli hyvin venyvä käsite. Ärsytti kaikki, pelotti sana ikinä, joka tunkeutui ajatuksiin.

En enää muista, oliko yhä lunta vai ei, mikä kuukausi tai viikonpäivä, paljonko kello oli ja oliko ulkona vielä valoisaa. Mieleni ainakin oli mustempi kuin yö, joten en olisi varmasti huomannut, vaikka yllä olisi paistanut Karibian aurinko.
Jätin kengät eteiseen siihen, mihin ne sattuivat jäämään, heitin takin ja laukun olohuoneen lattialle matkalla sohvalle. Heittäydyin pitkäkseni, itkin enemmän kuin ikinä.
Tunsin vihaa siitä, kun mitään ei tapahdu. Inhoa, kun vartaloni ei osaa toimia oikein. Raivoa, koska maksan veroja enkä saa sille vastineeksi lapsettomuushoitoja. 
eieieieieieieieiiiiiiii, hoin kyynelien lomasta tyhjille seinille.
Makasin pää tyynyä vasten, jolloin tunsi huudon tukehtuvan tyynyyn. Makasin selälläni ja peitin kasvojani. Ihan kuin kukaan edes olisi ollut katsomassa, vai pelkäsinkö kenties, että seinät näkevät punaiset silmät, epätoivon, sen kaiken lohduttomuuden siitä, kun ei saa haluamaansa. En tiedä.

Ehkä olin siinä tunnin, ehkä kaksi. Ehkä aika vain pysähtyi. 
Sitten kun ei tullut enää kyyneliä ja hengitin tasaisesti, totesin mielessäni liioitellun rauhallisesti, että minulla on vielä töitä tehtävänä. Otsalohkossa jyskytti yhä, olo oli heikko. Pelkäsin.
Ryhdistäydyin, nousin istumaan, avasin tietokoneen ja aloitin.

Nyt kun sitä päivää muistelen, voin vain toivoa, että minusta ei enää koskaan tunnu tuollaiselta. Että olisin kyllin vahva näkemään kauniita asioita. Ja että kun onnistumme, en enää koskaan tunne samanlaista itseinhoa mitä tuolloin tunsin.
-----------------------------------------------------------
Ehkä kirjoitan myöhemmin siitä toisesta asiasta, jonka voisin mielelläni unohtaa. 
Sanat ruudulla tuntuvat nimittäin välillä niin henkilökohtaisilta, että tekisi mieli suojella niitä. Missähän maailmalla tätäkin luetaan, ihmetellään, kauhistellaan. Joskus olen miettinyt blogin laittamista suljetuksi, sillä välillä tunnen olevani rikkinäinen ihmiskappale noin nin kuin ruumiillisesti ajatellen, ja lisäksi ajatuksetkaan eivät ole aina päivänsäde-osastoa, niin minkähänlaiseksi huonoksi ja epäonnistuneeksi ihmiseksi minut yhden satunnaisen postauksen perusteella sitten voisi ajatella. Toistaiseksi tämä on kuitenkin vain ajatuksen asteella, sillä arvostan kaikkia yksittäisiäkin kannustavia kommentteja (toki olisi mukavaa, jos niihin laitettaisiin jokin nimimerkki, niin tietäisin myöhemmin, jos joku on aikaisemminkin kommentoinut) - ja edelleen hämmennyn ajatuksesta, että siellä on oikeita ihmisiä lukemassa. Sillä on kuitenkin myös merkitystä, vaikka se, ristiriitaista kyllä, onkin myös se pelottava ajatus tässä julkisessa kirjoittamisessa.

Tämä olkoon kuitenkin pieneen hetkeen viimeinen kirjoitus. Pidän pienen tauon, keskityn alkavaan hoitoon ja muihin pinnalla oleviin asioihin. Ehkä kirjoitan piankin, viikon tai kuukauden päästä, sitten, kun on jotakin kerrottavaa tai tiedän, kirjoitanko jatkossakin julkisesti vai pakenenko ajatuksineni salasanan taakse. 

Totta kai (eli lauantai-illan pohdintaa osa 2)

Totta kai tiedän.
Että ei tämä maailma mihinkään pysähdy kenenkään surun, murheen tai kriisin vuoksi.
Ei edes oma elämäni.
Ihan samalla tavalla maapallo pyörii akselinsa ympäri, ihmiset jatkavat juoksemista
- niin, minne?

Totta kai tiedän.
Että suruni on vain yksi pieni pisara surujen valtameressä.
Kenekään onni ei ole minulta pois.
Että on tässä maailmassa suurempiakin murheita kuin tämä toistaiseksi voimassa oleva lapsettomuuskriisini. 

Totta kai tiedän.
Että ei suruja kuitenkaan voi pisteyttää.
Tyyliin syövästä 10 pistettä, poikki menneestä jalasta 9. Lapsettomuudesta 8 pistettä, työttömyydestä 7 ja lomautuksesta 6 pistettä. Koiran kuolemasta 5 pistettä, hamsterin 4. Reputetusta tentistä 3, epäonnistuneesta hiustenvärjäyksesta 2. Yhden pisteen suruja ei edes lasketa.

Minun elämässä tämä on kuitenkin suurin suruni ja pelkoni. Onnistuminen tai epäonnistuminen vaikuttaa koko loppuelämääni, joita tietääkseni on annettu vain yksi kappale jokaiselle vakiona.

Joten siksi välillä pelottaa. Että tuleeko tästä yhdestä ainutlaatuisesta elämästäni sellainen, kuin olen haaveillut, vai kenties jotakin muuta.

Nämä sanat täällä ovat erilaisia hetkiä.
Sellaisia, jolloin huomasin jotakin.
Opin.
Tunsin.
Pelkäsin.
Ajattelin.
Joitakin niistä häpeän, inhoan.
Joillekin hymyilen tai nauran.
Jotkut saavat surulliseksi.

En ole kaikesta ylpeä, ja toivoisin olevani ihanampi ja kaikin puolin parempi ihminen.
Sellainen, joka osaisi kadottaa välinpitämättömyyteen ja luottaa siihen, että kyllä me se lapsi saadaan. Mutta valitettavasti sitä ei voi kukaan, ei kukaan, luvata, ja siihen asti osa näistä tunteista on olemassa suojellakseen minua. 

Maailma siis pyörii edelleen.
En ole tulossa kenenkään onnea varastamaan.
Älkää pelätkö.

Me, Myself and I (eli lauantai-illan pohdintaa osa 1)

Edellisen tekstini kommenteissa ihmeteltiin, kuvittelenko oikeasti kaikkien maailman pysähtyvän sen vuoksi, että minulla on nyt tämä lapsettomuussuru.

Totta kai.
Kukaan ei töissä tiedä asiasta, mutta pitäisihän heidän arvata, että minulla on nyt surua. Vaikka näytän iloiselta, hoidan työni, autan muita, olen omalta osaltani joustava, inspiroidun asioista, järjestelen, leivon kahvitauolle kakun. Pitäisihän heidän nyt nähdä ja ymmärtää, että tämä on osittain vain pintaa. Eikä tietenkään kukaan saisi hehkuttaa raskaudesta ja synnytyksestä (omasta tai muiden) tai lapsensa tai lapsenlapsensa edesottamuksista, jos minä olen lähettyvillä. Heidän pitäisi ymmärtää olla näyttämättä minulle lapsivideoita, vertailla synytyksiä ja olla tuomatta lapsiaan tai lapsenlapsiaan työpaikalle, jos minä olen siellä.

Tietenkin kaikkien ystävien ja kavereiden ja satunnaisten tuttujen pitäisi osata nähdä, että olemme yrittäneet saada lasta jo kaksi vuotta, ja että häiden alla kävin enemmän lapsettomuushoitojen vuoksi klinikalla kuin kauneushoidoissa ollakseni mahdollisimman kaunis ja täydellinen morsian. Heidän pitäisi tietää, että minua ei juuri kiinnosta lapsientekojutut enkä erityisesti ilahdu vatsani koskettelusta tai siitä, että häiden jälkeen odotetaan suurta uutista aivan kuin se olisi automaattinen jatkumo häille. Pitäisihän heidän myös ymmärtää, että viime kevät oli erityisen vaikea miehelle, jolle lapsettomuus iski kasvoille kuin märkä rätti. Pitäisihän kaikkien nähdä, että meillä on yhteinen ongelma, jota ratkomme joka päivä.

Sukulaiset eivät tiedä, mutta toki heidänkin tulisi ajatustenlukijataidoillaan ymmärtää, että minuun sattuu välillä, koska en voi tietää, jatkuuko suku meidän osalta ikinä.

Lisäksi kohtaamani satunnaisten raskaana olevien naisten tulisi piilottaa mahansa, vakioruokakauppamme vieressä oleva lastentarvikeliike tulisi lopettaa, vauvanvaunut asettaa yleiseen käyttökieltoon, lapsen itku taannutettava, nauru lopetettava, hymyily ja onni kätkettävä.

Totta kai.

Mitä jos alkais erakoksi

Olin vastikään erittäin alkoholintäyteisissä juhlissa, joissa musiikki raikasi, tanssia ja naurua riitti -  siellä kaikilla oli niin mukavaa (oi jospa oisit saanut olla mukana!*). Siinä lasi kädessä, tanssilattian virkaa toimittaneen olohuoneen reunalla seisten iloisessa nousuhumalatilassa kohtasin miehen erään kaverin, joka ohi mennen kosketti varovaisesti vatsaani ja kysyi hilpeästi, joko siellä kasvaa joku tai koska tällaista saa odotella.

Tällä viikolla taas töissä satuin istumaan kahvitauolla pöydän ääressä, jossa pari naispuolista kollegaa alkoi, tuosta noin vain, varoittamatta, pohtia synnytystä. Toinen kerta oli kuulemma kuin unelmasynnytys ja niin juuri, joo, ja oikein ihanaa, juu, ja paikat aukesi nopeasti, joo, aivan, niin oli sitten nopea toimitus, mmm, aivan ihanaa, että ihan erilainen kokemus kuin ensimmäinen, että ihanaa, mmm, niin.

Mietin vain, jos alkaisin hetkeksi erakoksi. Ja jos ei haluaisi töissä nähdä yhtään ihmistä, niin olisiko minulla muita vaihtoehtoja kuin alkaa majakanvartijaksi?

* tämä laulu on muuten mielestäni suoranaista **ttuilua ollakseen lastenlaulu. Että eipä kaikki päässyt Puten kekkereille, voivoi.

Vaihtelevaa ...mutta yhä melko lämmintä

Kaappasin otsikon Nelosen säätiedotuksesta, kun se sattui tulemaan samalla hetkellä kun avasin uuden tekstin. Jotenkin osuvaa.
-------------------------------------------
Tänä aamuna, tarkalleen ottaen klo 7.15, nousin sängystä yli puolen tunnin torkkuherätyksen jälkeen. Mietin, miksi aina, ja tarkoitan aina, minulla on aamuisin kiire. Ehkä jätän aamupalan tänäänkin väliin, nappaan vain mukaani kaapista jotakin, jonka mahdollisesti syön ennen kello kahdeksaa, tai sitten vasta myöhemmin. Jää aikaa muutama minuutti enemmän laittaa hiuksia, meikata, toivon mukaan näyttää siltä kuin olisi herännyt tähän aamuun jo paljon aikaisemmin. Kävelin suoraan vessaan, asettelin apteekista ostamani testitarvikkeet lavuaarin reunalle ja luin vielä ohjeet. Tämän osaan jo. Puristin pipetillä testiruutuun tarvittavan määrän testiainesta ja tuijotin leviävää väriainetta. Kolme minuuttia. Tässä ajassa ehtii lähes suoristaa hiukset (sillä suoristusrautani lämpenee kätevästi ihan muutamassa sekunnissa), ainakin jos ei ole turhan tarkka. Hetken päästä, hiukset laitettuna, aamutakki päällä, mustat silmäpussit kalpeilla kasvoilla paistaen, täysin ilmeettömänä katson testiä.

En voi melkein uskoa, että kaksi pisaraa virtsaa ja niiden aikaansaama yksi viiva voi vaikuttaa päiväni alkuun niin paljon, että tunnen oloni hivenen surulliseksi. Etenkin, kun tämä oli vain klinikan ohjeistama toimenpide, varmistustesti, jotta voin aloittaa lääkkeet kuukautisten aikaansaamiseksi. En olettanut kerrassaan mitään, joten en tiedä, onko tämä hetkittäinen lohduttomuuden tunne edes sallittua. 
-------------------------------------------

Kello 7.50 astuin työpaikan ovesta sisään. Olinko ehkä jo melkein unohtanut? 
Hymyilin, toivotin huomenta, ja katosin päivän töihin.
Kuka voisikaan uskoa.

Aikuiset ovat idiootteja, ja muuta filosofiaa

Olen viime aikoina ollut onnellisuushuumassa, vaikka se ei varmastikaan, ja valitettavasti, useinkaan välity tekstiin asti. Ehkä sitten vain mielessäni hykertelen onnesta, nautin pienistä hetkistä, enkä tule kirjoittaneeksi tänne, että:
...olipa ihana elokuinen ilta-aurinko, kävin lenkillä.
...vesisateen ropina on rauhoittavaa, istuimme viihtyisästi sisällä ja katsoimme Greyn anatomiaa viidettä jaksoa putkeen.
...on ihan parasta tehdä hyvää ruokaa, juoda viiniä ja keskustella.
...hääkuvia katsellessani tunnen suurta onnellisuutta.

Vaikka olen tämän projektin suhteen varsin kärsimätön ja haluaisin jo rynnätä apteekkiin, asetella kaikki lääketarvikkeet oikeaan järjestykseen saamaani lääkepussiin ja tuikkia mahanahkaani piikkejä, minulla on myös kummallisella ja ristiriitaisella tavalla levollinen olo. Olen jollakin tasolla ehkä tajunnut, että lapsia saamme sitten, kun pääsemme taas hoidoissa eteenpäin. Ennen häitä päätin myös, että yhtään mikään tai kukaan ei voi päivääni pilata, en loukkaannu ajattelemattomuuksista tai muistele pahalla, jos joku vihjailisi lapsista. Että olen onnellinen, vaikka meillä on nyt tällainen vaikeus elämässä, ja se onnellisuus on kuitenkin suurempaa kuin vaikeudet. Yhtäkkiä huomasin, että on taas helppoa nauraa.

Tästä ihmeellisestä, ehkäpä näennäisen rauhallisestakin tilasta kiitos kuuluu pääasiassa miehelleni. Sille, joka järjen äänellään pelastaa minut dramaattisten tunteiden myrskystä. Ennen juhliamme hän oli hieman huolissaan, loukkaantuisinko mahdollisista lapsentekokommenteista, jos joku niitä tulisi esittämään. Että kuulemma aikuiset ovat idiootteja, eivät ne mitään koskaan opi tai osaa ajatella kaikkia asioita. Tajusin (ja tähän kohtaan sitten sellainen syttyvä hehkulamppu ja bling-ääni), että olen kuvitellut aikuisten ihmisten olevan fiksuja, myötätuntoisia, ajattelevaisia, viisaita. Sellaisia, jotka osaavat kuvitella, mitä kaikkea kipeitä asioita voi olla taustalla ja ymmärtävät olla hiljaa, jos tilanne vaikuttaa sellaiselta. Mutta eivät ne osaa eikä ymmärrä. Eivätkä ne ehkä koskaan opi, vaikka yrittäisi opettaa. 

Vieraskirjaan tulleet jutut siis lähinnä huvittivat. En suuttunut, en tuhoa niitä, en muistele pahalla. Ne idiootit, jotka niitä kirjoittivat, ovat rakas mummo, kummitäti ja ystävä. Niin, juuri he, kenestä pidämme. Ajattelemattomia, oletuksissaan eläviä, virheellisiä, inhimillisiä. Niin inhimillisiä.

Niin kuin minäkin.

Anteeksi, voisitteko tarkentaa, en ymmärtänyt

Sen lisäksi, että jotkut ovat viime aikoina suoraan kysyneet perheenlisäyksestä, olemme myös saaneet vieraskirjaan saman kirjallisena.

Joku odottaa pieniä varpaita.
Kuulostaa jokseenkin brutaalilta.

Toinen kertoo, että kahdestaan on ihanaa, mutta kolmas täydentää onnea.
Emme ole, kiitos vain, kiinnostuneet kimppakivasta emmekä parisuhteemme ulkopuolisista suhteista. Etsi itsellesi jotkut toiset tyypit.

Kolmas piirtää aikajanalle 9 kuukauden päähän kysymysmerkin.
Silloinhan voisimme vaikka lähteä matkalle. Tulevaisuus on tuntematon. Definitely.

Perhesuunnittelua

Häät saavat ihmiset jotenkin avaamaan sanaista arkkuaan, sillä olen sekä kuullut ja lukenut viime aikoina ennätysmäisen määrän vauvanteosta. Voisin myös kirjoittaa melkein identtisen kirjoituksen, sillä taas terassilla kuulin vauvojen tekemisestä. Tyyppi oli eri, mutta ala sama kuin edellisellä perhesuunnitteluvalistajalla. Ja käytössä oleva verbi oli tällä kertaa tehdä.

En vain ymmärrä, mikä tilanne olisikaan sellainen, että mielellään avautuisi omasta perhesuunnittelustaan kaverille, jota ei ole nähnyt pitkään aikaan. Ainakaan kysymyksestä ärsyyntymättä.

Aluksi haaveilin, että vauvanteko on meidän oma salaisuus. En olisi kertonut sitä mistään hinnasta kenellekään, miehen kanssa vain olisimme salaisuuttamme vaalineet, kunnes salaisuus saisi vatsan kasvamaan ja ajan olevan sopiva kertomiselle.

Nyt vauvantekokysymykset saavat ärsyyntymään, koska se ei ole mikään itsestäänselvä asia. Tämä projekti vaatii kärsivällisyyttä, aikaa ja rahaa enemmän kuin olisin uskonut. Lapsettomuus saa myös minut tuntemaan huonommaksi ja pahemmaksi ihmiseksi mitä ehkä, ja toivottavasti, olenkaan.

Ja voin vain kuvitella, kuinka kysymykset ärsyttävät, jos tuloksellinen vauvanteko ei kiinnosta ollenkaan. 

En enää muista, miten selvisin tästä tilanteesta. Ehkä vain kallistin siiderituoppiani ja mutisin jotain epämääräistä. Samalla sain tietää parin tyypin omasta perhesuunnittelusta. Että oikein kaksi kuukautta on jo odoteltu, miksei tässä olla jo raskaana.

Niinpä.
Oikein kaksi kuukautta. 
Toivotan onnea ja kärsivällisyyttä ja siirryn hetkeksi luolaan nuolemaan omia haavojani ennen kuin alan miettiä tämän projektin kaksivuotissynttäriä.
Paska kakku.

Odotetaan, odotetaan, odotetaan

Minulla ei olisi otsikkoon oikeastaan mitään lisättävää, mutta kirjoitan silti. Jos kuukautiset olisivat alkaneet kaksi päivää myöhemmin, olisimme voineet ostaa yksityiseltä inseminaatio-arvan itsellemme häälahjaksi ja viettää elokuun jännittäessä. Mutta jos kuukautiset kerrankin alkavat itsestään, vieläpä kiertopäivänä 38, niin totta kai ne alkoivat tässä kahden vuoden aikana juuri siten, että klinikkamme oli vielä tauolla, joten täytyy odottaa seuraavaa kiertoa. 

Emme saaneet lasta alulle tänäkään kesänä. Olimme lomalla, ei ollut stressiä, vietimme juhannusta, join viiniä. Menimme jopa naimisiin. Ei pitäisi olla enää siitäkään kiinni, että jossakin, missä vauvoja jaetaan, olisi joku korkeamman tahon tyyppi päättänyt antaa meille omamme vasta kun olemme avioliitossa. Vaikka en kyllä sellaisiin usko, koska vauvanjakokeskus vaikuttaa välillä toimivan täysin mielivaltaisella ja hyvän maun vastaisella periaatteella, tai ehkäpä juuri periaatteen puutteella.

Ehkä olen aikaisemminkin todennut, että kärsivällisyyden kaivoni alkaa vähitellen kuivumaan. En vain jaksaisi odottaa taas, että saan odottaa jotakin tapahtuvan.

Työihmettely

Minulla alkoi jokin aika sitten kolmas määräaikainen työpätkä valmistumisen jälkeen. Onhan tämä vielä kaukana oikeasta pätkätyöläisen perikuvasta, ja varsin oletettava tilanne kuitenkin, joten en juuri stressaa asiasta. Joskus, jos olen uskaltanut heittää mieleeni ajatuksen, että ehkä voisin tulla raskaaksi tulevasta hoidosta (tai olisin voinut tulla edellisistä hoidoista, mutta kun en tullut), olen ehkä saattanut miettiä, koska voisin jäädä töistä pois. Ja nyt sitten tulee tämän pätkätyöläisen suuri, lähes salaseuramainen tunnustus: en tuntisi yhtään huonoa omatuntoa siitä, jos määräaikainen työni keskeytyisi äitiyslomaan ennen työn loppumista. En sitten yhtään. 

Minun ei pitänyt kirjoittaa ollenkaan aiheesta euroedustajan raskaus, koska en jaksa aiheesta syntynyttä juupas-eipäs-väittelyä, saako nainen lisääntyä silloin kuin haluaa, vai pitäisikö kuitenkin ottaa huomioon äänestäjät, Suomen kansa, koko Eurooppa, kun haaveilee perheenlisäyksestä. Keskustelupalstat jo vellovat tekstejä, kuinka parhaassa lisääntymisiässä olevan naisen tulisi tehdä lapset vasta määräaikaisen edustajapestin jälkeen, tai ainakin jossakin muussa välissä kuin vastavalittuna euroedustajana.

Mutta kun.
Olisihan se kätevää, jos lapset tulisivat juuri silloin, kun laittaa tilauksen vetämään. Joillakin näin jopa onkin, voi oikein helposti suunnitella optimaalisen ajoituksen äitiys- ja isyyslomaan, ehkä esimerkiksi kesään ajoittuen tai toki ainakin vakituisen työn saamisen jälkeen. Itselle tämä kuulostaa lähinnä utopialta. Vaikka olisi kuinka onnistunut elämässään, saavuttanut elämässään asioita työllä, niin vauvahaaveisiin se ei kuitenkaan auta. Ei elämässä voi suunnitella kaikkea, niin kuin euroedustajamme Riikka Manner viisaasti toteaakin. Ja mikähän olisi muuten naisen elämässä se mystinen aika, jolloin kaikki olisivat tyytyväisiä vauvan saapumisen ajankohtaan?

Ei minunkaan työnantajani varmaan onnenkyyneleet silmissään etsisi sijaista, jos niin onnellisesti kävisi, että tulisin raskaaksi ja äitiysloma ajoittuisi kesken tämän määräaikaisen työni. Mutta se on elämää, onnellista sellaista. Nyt kun vielä saisin samalla itseni psyykattua ajatukseen, että kun joudun olemaan töistä pois hoitojen takia ja aiheutan harmaita hiuksia muille sen vuoksi, en tuntisi siitä niin järjettömän huonoa omatuntoa, mitä tunsin viime keväänä. Sillä onhan sekin elämää, niitä kurjia asioita, mutta siihen liittyy niin iso loppuelämään vaikuttava toive, että en ole valmis sitä lykkäämään tämän määräaikaisuuden tieltä. Sitten ehkä tulee taas seuraava pätkätyö, josta on vaikeaa karata kesken päivän, jolloin aikaa hoitoihin ei taaskaan olisi.

Jos ja jos. 
Vauvahaaveisiini liittyy niin paljon jos-sanoja ja huolia, että en kykene millään huolehtimaan myös niistä huolista, joita mahdollisesti työnantaja tuntisi, jos jäisin pois siitä onnellisesta syystä, joka on itse asiassa suurin tavoitteeni tällä hetkellä.

Tämän pintapuolisen pätkätyövuodatuksen lopuksi toivon vielä euroedustajallemme kaikkea hyvää elämään, niin perhe- kuin työasioissa. Tavallaan on hyvä, että näistä asioista keskustellaan. Että ei vauvat ole kaikille itsestäänselvyys, vaan ihana lahja, joka joskus tulee sitten kun on aika.

Samalla puolella

Vesisateessa on jotakin kovin kaunista. Se saa olon haikeaksi, odottavaksi. Ja kuitenkin niin onnelliseksi.

En tavallaan halua keksiä lapsettomuudesta hyviä puolia niin kauan kuin ei ole varmuutta, että tämä olisi vain väliaikainen tila. Voin vain toivoa, että joskus voisin sanoa ne kaikki asiat, joista pitkään odottaneet saattavat todeta. Että kaikella oli tarkoitus, näin sen pitikin mennä, nyt osaa arvostaa kaikkea eri tavalla, ja niin edelleen. Sitten kun on vauva sylissä.

Nyt hajoan odottamiseen ja epävarmuuteen, mutta en kuitenkaan ole, ainakaan toistaiseksi, kokenut tätä parisuhdekriisinä. Ainakaan siis sellaisessa merkityksessä, että olisimme eri puolilla, toisiamme vastaan. Tässä olemme koko ajan samalla puolella ja samaa mieltä asioista. Yhdessä.

Voisihan tämä havainto ehkä siis olla yksi sellainen. Hyvä puoli.
Aivan niin kuin nään vesisateen kauniina ja sateen jälkeisen tuoksun hurmaavana, ehkä tässäkin myrskyssä on hyvä, että samalla puolella ikkunaa tuijotetaan sadetta, käsi kädessä. Se on niin kaunista, että melkein itkettää, ja se tekee minut nyt onnelliseksi.

Mun kesä

Mitäpä jos

Lainaan taas Samuli Putroa. Luen, kuuntelen, ja tummenettujen sanojen kohdalla vuodatan pari kyyneltä. Ehkä ainakin kolme.
No kuuntele vaikka itse.
-----------------------------------------------------

Mitäpä jos - Samuli Putro

Mitäpä jos tuuli yltyy tästä vielä hurjemmaksi eikä talon katto kestä, lentääkö se ilmaan?
Mitäpä jos sun selkä pettää uudenvuodenaattoyönä, viedäänkö sut sairaalaan ja pistetäänkö sänkyyn?
Mitäpä jos on rintasyöpä, mitäpä jos oot lapseton, saako vailla koulutusta adoptoida?
Mitäpä jos mä muutan Ruotsiin? Mitäpä jos mä sokeudun voitko silloin jättää mut vai oiskohan se julmaa? 

Mitä? Mitä?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan? 

Mitäpä jos mun suudelmaan et tahdo enää vastata, niin onko rakkaus jonka rakensimme tehty hiekkaan?
Mitäpä jos on ukkonen ja liekki syöksyy maata kohti, polttaa koko pitäjän sen ihmiset ja linnut?
Mitäpä jos jäät työttömäksi?
Mitäpä jos et aikuistu, pyörit tuolla pillifarkuissas ja olet kuuskyt.
Mitäpä jos mä löydän toisen?
Mitäpä jos se rakastuu ja tahtoo mennä naimisiin ja viettää häitä viikon? 

kertosäe:
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan? 

Tiedäthän että pysyn tässä vierelläsi maailman tappiin asti.
Vaikka tää nuoruutemme kesii väistämättä ja vaipuu vanhuuteen.
Muistathan että meidät tehtiin toisillemme mittatilaustyönä.
Mitäpä jos se työ on tehty hartaasti ja yksinoikeudella?
Yksinoikeudella 

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?
Ja elämä tapahtuu sinä aikana.
Mitäpä jos tuuli yltyy tästä vielä hurjemmaksi eikä talon katto kestä, lentääkö se ilmaan? Lentääkö se ilmaan? 

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan? (3x)

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?

-----------------------------------------------------

Sanoimme toisillemme kauneimmat sanat.
Että tahdomme, tahdomme.
Olen onnellinen.

Mistä niitä hankitaan?

Eräänä kauniina aurinkoisena iltana olin terassikierroksella kaverin* kanssa. Kolmatta drinkkiä siemaillessani ja hääjuttuja selostaessani meinasin tukehtua juomaan, kun kuulin kysymyksen "Niin, koska te aiotte hankkia lapsia?" 

Hämmennyin enkä meinannut saada sanaa suustani, joten jostakin aivojen sopukoista kehitin hätävastauksen, että en ole erityisen lapsirakas ihminen tällä hetkellä. Jatkokysymykseen miehen vauvakuumeen tilasta selitin, että ei ole täällä sellaista epidemiaa liikkeellä. Samalla sydämeni hakkasi ja hillitsin itseni totuuden kertomiselta.

Tässä se nyt kuitenkin olisi, the totuus:
a) Niin, jotkut ihmiset eivät halua hankkia lapsia koskaan ja

b) kaikki eivät niitä saa, vaikka haluaisivat. Joten vastauksena kysymykseesi voisin sanoa, että meillä voisi olla jo yli yksivuotias lapsi ja suunnittelisimme toisen hankintaa, jos niitä voisikin hankkia silloin kuin haluaa. Lisäksi tämä hankkiminen maksaa aika paljon, ja parhaillaan toivomme, että meillä olisi syksyllä varaa mennä hankkimaan lapsia 2300 euron hintaan per hankintayritys, josta tosin Kela sponsoroi osan, ja näihin hankintakuluihin voidaan lisätä myös hankintaan kuuluvat lääkkeet. Tähän hankintaprosessiin ei tosin kuulu takuuta lapsesta, joten kyseessä on vähän kuin kallis arpa, jonka ei voittoa -kohdasta saa kuitenkin pikavoittona haavan sydämeen, pelkoa perseeseen, turvotusta vatsaan ja sisäpuolelle kystan. Nyt lomalla olisi ollut hyvin aikaa mennä hankkimaan lapsia, mutta valitettavasti putiikki, jossa lapsi olisi tarkoitus hankkia, on kesällä kiinni. Joudumme siis lykkäämään hankintaa elokuuhun, tai luoja tietää minne asti, jos tämä hankkiminen on niin helvetin vaikeaa kuin se on tähän asti ollut.

ja vielä c) mistä ihmeestä niitä oikein sitten hankitaan?

P.S. Vielä lukijoille tiedoksi: olen kyllä tehnyt muutakin kuin vain istunut terassilla ja pubissa. Oikeasti.
P.P.S. Vaikka on mulla muuten nytkin punaviiniä lasissa.
P.P.P.S. Kuinka monta kertaa tekstissä esiintyi sana hankkia ja sen eri johdannaiset?

* kuriositeettina mainittakoon, että kaveri on terveydenhoitoalalla, ja hän on aivan ihana ja välitön ihminen, eikä hän varmasti halunnut aiheuttaa mitään pahaa kysymyksellään. Tekisi silti mieli vihjata parista asiallisesta sivustosta noin niin kuin tulevaisuuden kannalta.

Tuntomerkit

On ihmisiä, joille en ikimaailmassa tule kertomaan tähän mennessä elämäni suurimmasta kriisistä. Heille olisi niin turha selittää mitään. Kummallista tässä on, että voin siis loppujen lopuksi syyttää vain itseäni, kun ihmisillä ei ole edes mahdollisuutta ymmärtää.

Jos olisi jalka poikki, käsi kipsissä tai syöpähoidosta lähteneet hiukset, muut voisivat nähdä ja yrittää ymmärtää.

Tätä ei voi suurin osa nähdä.

Kuka huomaisi, että pelkään?
Se näkyy silmissä, unelmissa, joista ei uskalla haaveilla, suunnitelmissa, joita ei uskalla tehdä. Siinä, että vaaleanpunaista maailmaa ei ole enää olemassa ja olen alkanut pitää mustasta väristä. 

Kuka tietäisi, että itkun määrä on ajoittain melko lailla vakio?
Se kuuluu äänessä, se näkyy vesilasin hakemisessa, kostuneissa silmissä, pois käännetyssä päässä, lukitussa työhuoneessa, perutuissa tapaamisissa.

Kuka voisi uskoa, että sattuu?
Se kuuluu voihkintana jokaikisen piikin jälkeen, se näkyy turvonneessa vatsassa, tuntuu kipuna vatsassa.

Kuka näkisi, että olen välillä ihan rikki?
Se tuntuu sydämessä, se näkyy välinpitämättömyydessä, siinä, ettei kiinnosta. Se tuntuu joka paikassa. 

Miten muuten kukaan voikaan uskoa, kun vastaan aina mitä kuuluu -kysymykseen, että ihan hyvää?
Mitäs tässä.

Olisit onnellinen

Eräänä valoisana kesäyönä hämärässä pubissa viinilasin äärellä jouduin osalliseksi keskustelua, jonka aiheena oli, valitammeko turhaan. Kanssakeskustelijan mielestä tulisi lopettaa kaikenlainen valittaminen, onhan meillä katto pään päällä, rahaa ostaa ruokaa, hyvä tai ainakin kohtuullinen korvaus työstä, loma ja aikaa ja rahaa siihen, että voi istua hämärässä pubissa ja siemailla olutta kaikessa rauhassa, kun taustalla soi live-musiikki.

Että olisit onnellinen.

Olenhan minä. Eihän tässä maailmassa ole mitään itsestäänselvää, voisin olla koditon alkoholisti tai masentunut korkeakoulutettu työtön. Voisin olla köyhä afrikkalainen, orpo kiinalainen tai burn outista kärsivä japanilainen. Mutta kun en ole. 

Olen lapseton. Ja se valitettavasti vaikuttaa minuun enemmän kuin paljon. En valita* työstä siksi, että kokisin suuria paineita suorittamisesta tai työ olisi tylsää tai kauheaa. Valitan siksi, että en tiedä, miten tulevana syksynä onnistun luovimaan lapsettomuushoitojen viidakossa. En valita rahasta siksi, että haluaisin järjestää hulppeat häät tai ostaa kaikenlaista kivaa tai matkustaa ulkomaille. Valitan siksi, että en oikeasti tiedä, mistä hoitoihin riittää rahat, jos päättää maksavansa siitä, ettei tarvitse odottaa ja siirtyy suosiolla yksityiselle, kun julkisella ei näytä tapahtuvan mitään. Näitä jälkimmäisiä ei vain sanota ääneen. 

En ehkä puhu samaa kieltä muiden kanssa, joten on vaikeaa tehdä itsensä ymmärretyksi vain niillä sanoilla, jotka ovat yhteisiä ja molemmat tuntevat. 

En siis risti käsiäni toivoakseni jääkaapissa olevan vastaisuudessakin ruokaa, enkä säteile onnellisuutta siellä hämyisessä pubissa ja hehkuta kesää ja lomaa. Jos ristin käteni, toivon vain selviäväni tästä.

Kuinka itsekäs voikaan olla, kun on kyllä tietoinen siitä, että kaikkialla maailmassa, tai edes Suomessa, perusfasiliteetit eivät ole kunnossa, elää itse hyväosaisena ja ainakin kohtuullisen onnekkaana, mutta on silti sitä mieltä, että jotakin puuttuu? Kun haluaa vain lapsen?

Voi, kaverini. Et tiedäkään, kuinka paljon olen tätä miettinyt. Että miten olisin onnellinen, jos en koskaan saa lapsia.

* verbi valittaa kuulostaa tässä yhteydessä liian voimakkaalta, sillä tarkoitan lähinnä vain joidenkin negatiivisten asioiden ilmaisemista puolitotisella äänellä, mitä lähes jokainen joskus harrastaa, en jatkuvaa valitusten valivalivali- virtaa. 

Seinä

Välillä lapsettomuus tuntuu samalta, miltä minusta tuntui tämän betoniseinämän edessä.

Siitä voi päästä yli, mutta ei voi eikä uskalla hypätä, oli välitön tilannearvioni.

Mies hyppäsi reunalle kun taas itse jäin katsomaan maailmaa sammakkoperspektiivistä. En jaksanut edes yrittää ponnistaa.

Ehkä sitten joskus.
Sitten, kun olen voimakkaampi ja uskon oikeasti pääseväni yli.

LOST

Kysta on kadonnut.
Eipä minulla sitten muuta.
Kuin.
Ei ollut kiva tavata,
kiitos ja heihei,
ei tarvitse tulla takaisin,
älä soita tänne enää koskaan,
senkin kysta.

Ja mikä olikaan tuo lattiaan kuulunut kolahdus?
Ai, se oli sydämeltä vierähtänyt kivi.

Keskeneräinen

Siihen yhteen sormukseen, joka on nimettömässä majaillut yli puoli vuotta, laitettiin timantteja sillä ajatuksella, että niitä voi myöhemmin lisäillä vaikkapa hääpäivänä tai muuten vain, jos ei sattuisi tietämään, mihin muualle rahojansa sijoittaisi.

Nyt kun siihen yhden sormuksen rinnalle on pian tulossa toinen sormus, mieheni pohti, voisiko kihlasormusta jo samalla muuttaa. Jotenkin kuitenkin tunnen sormuksen niin omakseni juuri näin. Niin valmis, mutta toisaalta niin keskeneräinen.

Keskeneräistähän täällä on kaikki. Minä, me, sormukseni, elämä. Tuntisinko olevani valmiimpi, jos olisin raskaana? Jos saisin lapsen? Olisiko elämä sitten täydempi ja tekisi mieli lisätä sormukseen timantit, tehdä siitä aivan täydellinen ja valmis?

Toistaiseksi timantit saavat vielä odottaa kaupassa.
Sormus on juuri hyvä näin.

Tämä ajatus saa minut jostakin kummallisesta syystä liikuttumaan.

Hitaasti hajoava

Inseminaation riemua jatkui sitten tasan kaksi päivää. Pieni vuoto jatkui ja jatkui, kunnes ei ollut epäselvyyttä, että kuukautiset alkoivat ennen aikojaan. Olisin halunnut jännittää koko rahan edestä, kokonaiset kaksi viikkoa, ja mahdollisesti hajota vasta sitten. Mutta sitä vastoin hajoilin hitaasti koko viikon, jonka jälkeen, sopivasti juhannusviikonloppuna, ei tarvinnut enää edes yrittää kuvitella mitään.

Koska itkin pettymystä ja yleistä pahaa oloa jo kesken viikkoa, välttelin wc-käyntejä  ja romahdin hetkeksi jokaisesta verta muistuttavasta pisarasta, ei kuitenkaan enää erityisesti itkettänyt lopullinen tulos.

Onneksi mies on niin ihana. Sopivasti se järjen ääni tässä sentimentaalisessa hulluudessani. Olen varmasti ollut melkoisen sietämätön viime aikoina, ja wc-raporttini epäkiinnostavia tai ainakin epätoivottuja. Nyt voisi siis taas keskittyä lomaan, kesään. Elämään. Nauraa enemmän kuin itkeä. 

Mutta kun.
Olisin niin halunnut olla raskaana juuri tänä kesänä. 

Etusivu

Nuuti syö violetteja pillereitä
13 päivää sitten   Kommentoi     Tykkää

Nuuti jännittää Menopurin pistämistä
8 päivää sitten   Kommentoi     Tykkää

Nuuti on menossa lääkäriin ultraan
5 päivää sitten   Kommentoi     Tykkää

Nuutilla on kysta :(
5 päivää sitten   Kommentoi     Tykkää

Nuutia ärsyttää, pelottaa ja itkettää
5 päivää sitten   Kommentoi     Tykkää

Nuuti pistää viimeisen Menopurin
4 päivää sitten   Kommentoi     Tykkää

Nuutin maha on turvoksissa piikeistä, ei kesäherkuista
3 päivää sitten   Kommentoi     Tykkää

Nuuti pistää Pregnylin
3 päivää sitten   Kommentoi     Tykkää

Nuuti on maha pikkumustelmilla
2 päivää sitten   Kommentoi     Tykkää

Nuuti menee inseminaatioon
2 päivää sitten   Kommentoi     Tykkää

Nuutin kysta on kasvanut
2 päivää sitten   Kommentoi     Tykkää

Nuuti sai ohjeeksi elää normaalia elämää ja meni heti terassille
2 päivää sitten   Kommentoi     Tykkää

Nuuti  on toiveikas, mutta ei vielä suunnittele  muuttoa lapsiperheiden lähiöön
1 päivä sitten   Kommentoi     Tykkää

Nuuti miettii, onko inseminaatiosta oikeasti vasta kaksi päivää
5 tuntia sitten   Kommentoi     Tykkää

Ensimmäinen oikea toivo

Inseminaatio suunniteltiin seuraavalle päivälle Pregnylin pistämisestä. Juuri ennen klinikalle lähtöä minulta tuli vähän vuotoa, joka tuntui taas pieneltä maailmanlopulta. Vatsa oli arka ja turvonnut ja Pregnylin pistoskohta kipeä, mutta nämä fyysiset vaivat eivät tunnu miltään, kun ajattelee niiden kuuluvan asiaan. 

Ultrassa kysta oli kasvanut parissa päivässä yli kaksi senttiä. Mutta se pieni toivo siinä vieressä oli ilmeisesti ymmärtänyt lähteä matkaan, toivottavasti siis munatorveen, mikä ei ole itsestäänselvyys kystan vallatessa kasvutilaa. 

Koska kysta kuitenkin oli kasvanut, sain lähetteen ultraan ja sieltä leikkaukseen, jos se ei ole hävinnyt siihen mennessä tai vaihtoehtoisesti puhjennut, jolloin menen itkemään sairaalaan päivystykseen jo aikaisemmin ultrakuva mukanani.

Olimme kuitenkin onnellisia kävellessämme klinikalta. Ensimmäistä kertaa voimme oikeasti toivoa. Aurinko paistoi, ilma oli lämmin ja teki mieli hypellä eteenpäin.

Jos sitä kystaa ei olisi, niin inseminaation onnistumisprosentti olisi 10-20, valaisin miestäni siinä onnen euforiassa ääni hihkuen.
Ai niin, hyvä kun muistutit, kuului viereltäni samalla kun auringon eteen tuli pieni hahtuvapilvi.

Mörkö

Follikkeliultra ei voi mennä hyvin, jos lääkäri hetken ultrattuaan esittää kysymyksen, onko ollut kipuja.
Ei ole.
Mutta niitä voisi olla, sillä sisälläni kasvaa viisisenttinen kysta.
Samalla puolella oli myös ainoa Clomifenin ja Menopurin vaikutuksesta kasvamaan lähtenyt munarakkula.
Raukka.
Vieressä iso mörkö.

En tiedä, olinko enemmän huolissani siitä, että kysta voi kasvaa ja kasvaa, puhjeta ja aiheuttaa kipuja, jolloin joutuisin leikkaukseen, vai sitten siitä, että tämäkin hoito voi mennä pieleen jo ihan sen takia, että se ainokainen munarakkula ei selviydy siinä vierellä. Kai molemmista yhtä paljon, ja myöhemmin pikaisen googlettelun jälkeen enemmän ensimmäisestä huolesta - seurauksena väliaikainen googletus-kielto, koska löysin jo ohjeita munasarjasyöpäpotilaille ja kertomuksia munasarjojen ja kohdun poistosta. Ei kiva.

Kaksi kuukautta sitten kystaa ei ollut, joten voi vain arvailla, onko se jäänne edellisestä hoidosta, johon en muuten saanut irrotuspiikkiä, vaikka sitä kysyin. Kuulemma ovulaatiotestin positiivinen tulos määrittää inseminaation ajankohdan ja piste. En enää koskaan haluaa sisääni hormoneja, jos asiaa ei hoideta loppuun ja kunnolla ja varmisteta, että mahdolliset hormonien aikaansaannokset todennäköisemmin myös lähtevät pois.

Toiset saavat ultrasta mukaan kuvan vauvan alusta, me saamme kuvan viisisenttisestä Möröstä. (Koska ultrakuva muistuttaa lähinnä mustaa aukkoa, en skannaa sitä tänne lukijoiden ihmeteltäväksi, joten ylläoleva Muumien Mörkö saa nyt edustaa ultran tulosta.)

Kaksi päivää meni itkiessä, kolmantena päätin nousta suosta ylös. Pistin Pregnylin ja toivoin parasta.

Työnjako

Seitsemän vuoden yhdessäolon aikana meille on kehittynyt kotiin varsin toimiva työnjako. Ei tarvitse edes keskustella, kumpi tekee kumman asian, sillä asiat vain toimivat.

Mies leikkaa ja paistaa lihan, minä teen salaatin.
Mies korjaa pyörät, minä pesen ikkunat.
Mies pilkkoo pitsaan täytteet, minä teen pohjataikinan.
Mies imuroi, minä pesen vessan.
Mies tekee lasagnen kastikkeen, minä juustokastikkeen.
Mies avaa viinipullon, minä maistan.
Mies hakkaa matot, minä pyyhin pölyt.
Mies sekoittaa Menopurin, minä pistän.

Hermot on hormonisohjossa

Samuli Putron On elettävä huolella pysäyttää minut joka kerta:

Pariskunta tahtoisi lapsia
Muttei natsaa ja hoidot on kalliita
Ne on jatkuneet kuustoista kuukautta
Ja hermot on hormonisohjossa 

Eikä mies tunne itseään mieheksi
Kun ei kahta saa tehtyä kolmeksi
On joulukuun kuudes ja ikkunaan
Pitäs kynttilä sytyttää 

Ja vaikka hetki on hauras ja kaipaava
Se on elettävä huolella
On elettävä huolella

Toki joitakin aikaan liittyviä yksityiskohtia voisin muuttaa, mutta muuten tämä on varsin osuva. Kesäkuussakin.

Menimme kesäloman alkajaisiksi hoitoon yksityiselle klinikalle, joten kesääni kuuluvat siis myös lääkkeet ja pistokset. Emme vain jaksaneet odottaa julkisen neljännesvuoden taukoa, joka huhujen mukaan jatkuu koko loppuvuoden. En jaksaisi vielä ajatella sinne asti, mutta kyllähän se masentaa, jos ajattelee, että seuraava hoito tapahtuisi vasta ensi vuonna, ja vuoden sisällä julkinen puoli saisi aikaiseksi tasan yhden inseminaation. Senkin vaivalla ja ihmeellä kaikkien pääsiäistaukojen ja kesätaukojen väliin.

Minua ei nimittäin haittaa tämä hormonisohjo, mutta odottaminen alkaa pikkuhiljaa olemaan liikaa. Tahtoisin hoitoputkeen, jossa asiat tapahtuisivat, eikä niin, että ihmeen kaupalla saa rukoilla, että kuukautiset tulisivat juuri oikeaan aikaan, että julkisella onnistuisi saamaan hoitoa. 

Yksityisellä muuten sanotaan puhelimessa tervetuloa, mikä tuntui minusta hyvältä. Ihan kuin olisin menossa jonnekin mukavampaakin paikkaan. Olen taas aika innoissani. Mies ei jaksa uskoa tähän hoitomuotoon, joten pakko jonkun on pidettävä positiivinen vire yllä.
Ehkä se olisi tämä kerta.

Kesäloma

Suvivirrestä on nyt viikko, ja tällä kokemuksella voin sanoa, että on ihan tosi kivaa olla Oikealla Kesälomalla*. On ihan parasta, kun ei tarvitse tehdä mitään, saa valvoa ja nukkua pitkään ja voi tehdä asioita päämäärättömästi. Vaikka jollakin kummallisella tavalla kalenteri kuitenkin täyttyy siitä huolimatta, että juuri mitään ei ole etukäteen suunnitellukaan. 

Rakastan yötöntä yötä, auringon vaikutuksesta kasvoille ilmestyviä pisamia ja sitä, että voi olla ilman sukkia koko ajan, vesisateellakin. 
Ihana kesä, kun olet jo täällä!

* Sellainen loma, joka kestää pitkään ja josta saa palkkaa. Vrt. opiskelijan loma (omaloma), jolloin on kuitenkin yleensä pakko esimerkiksi lukea tenttiin tai kirjoittaa gradua, tai ainakin väittää Kelalle tekevänsä niin. 

Morsiamen hoidot

Kesän morsiamet ovat aloittaneet hoidoissa käymisen hyvissä ajoin. 
On kasvohoitoa.
Jalkahoitoa.
Hierontaa.
Vartalohoitoa.
Kynsihoitoa.
Laihdutusta ja selluliittihoitoa.

Kesän kynnyksellä minä varasin ajan lapsettomuushoitoihin.
Saan syödä lääkkeitä ja pistellä mahanahkaani pieniä pisteitä.
Tuleekohan minusta näin kaunis morsian?

Vapaudu vankilasta -kortti

Olen astunut yhden ison askeleen lapsettomuuskaapista, sillä sain vihdoin kerrottua äidille, että ei kannata ihan heti odottaa lapsenlapsia. Itse asiassa olen niin säälittävä, että tein tämän kaiken modernisti sähköpostilla ja sellaiseen aikaan, ettemme näe kuukauteen, sillä ajattelin meidän molempien tarvitsevan hieman neutralisoitumisaikaa asian sulattamiseen. Ja ollakseni rehellinen voin myöntää, etten halunnut kertoa asiaa itku kurkussa äidilleni, joka haluaa minulle kaikkea hyvää ja jonka sydän itkee puolestani.

Sähköposti on siitä kätevä, että ehtii miettiä sanottavansa huolella. Tämä tosin aiheutti useammalle päivälle itkukohtauksia, mutta ainakin sain olla silloin yksin. Kirjoitin myös, mitä olemme asiasta kuulleet ja mitä emme halua kuulla. Ja että kerron kyllä sitten, kun on jotain kerrottavaa, mutta yksityiskohtaisia selostuksia aiheesta ei ole luvassa.

Nyt minusta tuntuu, kuin olisin saanut Monopolyssa vapaudu vankilasta -kortin. Ei tarvitse keksiä selityksiä, miksi en ehkä voi tulla kesäkuussa talo- ja koiravahdiksi. Ei tarvitse selitellä, miksi en halua häistä suurta spektaakkelia ja suvun kakaroita sinne hyppimään. Ei tarvitse salailla, mikä ihmeen supersalainen säästökohde meillä on. Miksi olen välillä alakuloinen, väsynyt, välinpitämätön. Miksi minua ei muiden lapset kiinnosta, ja miksi mieheni on mietteliäs.

Miksihän tämän kortin käyttämnen oli niin vaikeaa?
Ehkä siksi, että en halunnut äidille lisää murheita.
Tuntui, että oma seksielämä on sitten jollakin tapaa julkista.
Saatetaan miettiä, mikä meissä on vikana.
Ja huolehtia, saadaanko ikinä lapsia.

Minusta on kauheaa ajatella, että kuormittaisin tällä asialla muita, mutta en enää jaksanut salaillakaan ja teeskennellä, että kaikki on vallan täydellisesti. Kun ei vain ole. Tämä pysyy kuin peräpukama (lisättäköön, että tästä huonon vertauksen kohteesta ei, thank god, kuitenkaan ole omakohtaista kokemusta). Ei ehkä joka tunti ajattele asiaa, mutta joka päivä. Ja useamman kerran. 

Äiti kuitenkin ymmärsi, ainakin jollakin tasolla. 
Tai sitten se luki ohjeet huolella.

Tämä oli ihan hyvä kortti.

Lasku pienestä toivosta

On ärsyttävää, kun postissa ei tule kuin laskuja. Vielä ärsyttävämpää on, kun laskupinoon laitetaan epäonnistuneeseen inseminaatioon liittyvät käyntimaksut, vieläpä kaksi kappaletta, minulle ja miehelleni omat, eikä ole edes muistanut, että sellaisetkin laskut ovat tulossa. Eihän se paljon onneksi ole, mutta olemattoman pienestä toivon määrästä silti kuitenkin jonkun verran hintaa, etenkin jos siihen laskee lääkkeet, matkakulut, työstä poissaolot ja edellä mainitusta johtuva ylimääräinen stressi. 

Projektin budjetin hoito on muutenkin huonolla mallilla. Kumpikaan meistä ei ole perillä tähän mennessä tulleista kuluista, emmekä oikeastaan edes halua laskea sitä. Taloudenhoito ei tule ainakaan paranemaan, kun ei tiedä, mihin asti projektin talouskausi venyy. 

Veni, Vidi, Visa.

Päänsärky

En ymmärrä, mistä yhden vuoden ja kahdeksan kuukauden yrittämisen jälkeen olen keksinyt, että juuri tässä kierrossa voisin tulla raskaaksi. Nyt on täysin luomukierto, joten mahdollisuudet ovat pienet. Silti, jostakin pettymyksen ja järjen takaa, heräilee taas pieni toivo, joka yrittää kuukausi toisensa jälkeen pysyä hengissä en-minä-edes-uskonut-olevani-raskaana -asenteen sivussa.

Koska kierto on puolivälissä ja koska voisin kohta olla raskaana, kärsin mieluummin kauheasta päänsärystä kuin otan buranan, joka jonkin erittäin luotettavan lähteen ja vielä luotettavamman muistini mukaan voi vaikuttaa raskauden alkamiseen, tai siis siihen, että raskaus ei alakaan.

JUMP. JUMP. JUMP.

Päässä jyskyttää viidettä tuntia.
Jos menisin nukkumaan, päänsärkyä ei ehkä olisi enää aamulla.
Tai ehkä luovutan.
Kävelen lääkekaapille ja nielaisen yhden tabletin, joka toivottavasti pelastaa loppuillan.
Kai muuten ne buranan popsijatkin saavat lapsia?

Neljännesvuosi

Seuraava hoito, mikä se sitten onkaan, menee syksyyn. Poliklinikallemme ei enää pääse toukokuuksi, koska ei ole aikoja. Kesä-, heinä- ja elokuun paikka onkin kokonaan kiinni. Se on neljännesvuosi. Mielestäni ihan helvetin pitkä aika. Pitempi kuin kesälomani.

Neljännesvuoden jälkeen onkin kahden vuoden yritysaika jo ihan oven takana. Tuskin syyskuussa vielä mitään tapahtuu, joten kaksi kynttilää syttyy lapsettomuuskakkuun mitä suuremmalla todennäköisyydellä ennen kuin seuraavan kerran pääsen edes mahanahkaani piikittämään ja epätoivon hetkellä munarakkuloiden kasvua rukoilemaan. 

Eilen vielä ajattelin, että voisin lopettaa tämän jatkuvan räytymisen ja jokapäiväisen parkumisen. Keskittyä elämään.
Ehkä joudun kuitenkin sulattelemaan vielä asiaa ja aloitan uuden elämän vasta sitten, kun suren ensin lauantaina luvan kanssa. Saatan ostaa taas lohdutukseksi jäätelön ja shoppailla, kuten viime vuonnakin. Jos selviän äitienpäivästäkin, voisin uudelleen harkita alkamista kiltiksi ihmiseksi.

Rölli - Räytymispäivä 

Tänään on päivä harmaa
Päivä räytymisen
Se tarkoittaa, että silloin
Minä olen murheellinen 

Hyvin minä olen taas hoidellut
Kaikki tuhmat työt
Mut raskaaksi käy tämä tällainen
Kun kiukuttelee yöt 

kertosäe:
Oishan se kiva, jos mulla                                                                  
Myös joku kaveri ois
Mut aina yksin täytyy mun olla
Ei kukaan tuhmasta välittää vois...

(kuva, joka ei mitenkään sovi tämän kirjoituksen sanomaan: Yle)

Sitä sun tätä - eli sadepäivän ajatuksia

Vältyin turhilta raskaustesteiltä, sillä kuukautiset alkoivat. Hyvä näin, sillä yksikin päivä lisää turhaa toivoa olisi ollut nyt liikaa. Tämän päivän harmaa ilma ja vesisade kuvastaa hyvin mielialaani. Töissäkin on kiire, mutta siitäkään en hyvällä omatunnolla voi edes mielessäni valittaa, sillä syksylle ei vielä ole seuraavaa pätkää tiedossa ja kun maailman talous nyt on mikä on. ------------------------------------------------------------------------------------------

En ole koko yritysaikana, enkä oikeastaan sitä edeltävänä haaveiluaikanakaan nähnyt ollenkaan vauvaunia. Viime yönä kuitenkin olin sekä raskaana että sain vauvan. Olimme pakahtua onnesta, kun saimme pikkuriikkisen vauvamme syliin. Vauva todellakin oli minikokoinen, ehkä noin parikymmentä senttiä pitkä, mutta emme ihmetelleet sitä unessa yhtään. Emme olleet valmistautuneet vauvan tuloon, joten lapsiparka laitettiin nukkumaan matalaan suorakaiteen muotoiseen lasimaljaan. Olin kuitenkin niin onnellinen, että nämä pikkuseikat eivät häirinneet yhtään.

En ehkä haluaisi kuulla, mitä tämäkin uni alitajunnastani kertoo.
Toivoisin kuitenkin, että kokisin joskus sen ihanan onnellisuuden tunteen, joka minulla oli unessa.

------------------------------------------------------------------------------------------

Vesisade muuten voi olla myös puhdistavaa ja raikastavaa. Ulkona tuoksuukin erilaiselle, kun sataa.
Voi se kesä kai näinkin tulla, sateen jälkeen.

Helmeni

En ole muistaakseni aikaisemmin itkenyt negatiivisen testin vuoksi, mutta nyt sekin on tapahtunut. Vaikka en kai järjellä ajateltuna uskonutkaan olevani raskaana, petyin. Petyin siihen, että kaikki oli turhaa. Visa-lasku, ultra, piikit. Aikataulun järjestäminen. Esimiehelle lääkäristä selittäminen ja sijaisen hankkiminen nopealla aikataululla. Ajaminen kiireessä klinikalle ja takaisin. Se pieni toivo. Aivan kaikki oli turhaa.

Mieheni pettyi jo aikaisemmin, valmistautui tähän. Ja valmistautui jo tulevaan: seuraava hoito on ehkä vasta syksyllä, ja auttaako sekään mitään, mitähän sitten tapahtuu, ja selviääkö ikinä, jos on lapseton.

Voisinpa luvata, että tässä käy vielä hyvin. Askel kerrallaan. Kärsivällisyyttä. Toivoa. Mutta enhän minä sellaista voi luvata, ei kukaan voi.

Mieheni.
Sydäntäni särkee, kun näen sinun surevan, olevan alakuloinen. Et vuodata kyyneliä, kuten minä. Et puhu asiasta muille ja pelkäät, että joku saisi tietää. Ennen kuin meille tulee vieraita, vilkuilet asunnon ympäri, etten ole jättänyt lojumaan Simpukan lehtiä, lapsettomuuspapereita tai testipakkauksia. Tuet, lohdutat, ajattelet realistisesti. Mutta sinua ei voi lohduttaa. Ei ole olemassa sanoja, jotka poistaisivat tämän. Onkohan jokin jo ikuisesti muuttunut sillä aikaa, kun odotamme? 

Olet minulle maailman tärkein. Helmeni.

Simpukan helmen ovat saaneet:
02/2009 Kaikki tahattomasti lapsettomat miehet 
Lapsettomat miehet ovat usein puolisoidensa tukijoita. Se on hieno teko, mutta se sysää syrjään miehen omat kokemukset ja oman lapsettomuuskriisin. Yhteiskunnassakin tahattomasti lapsettomien miesten näkökulma jää usein naisten tunteiden varjoon. Miesten kokemukset ohitetaan usein asiattomalla huumorilla tai aiheesta vaietaan kokonaan.
Simpukka-yhdistys haluaa nostaa esille miehen lapsettomuuden ja kunnioittaa kaikkia lapsettomia miehiä myöntämällä heille Simpukan Helmen. (lainaus: Simpukka)

Ensi lauantaina on meidän päivämme.
Ja monien muiden.
Mielestäni on tärkeää, että asia on esillä, ja siksi tuen mielelläni Simpukka-yhdistyksen toimintaa, jotta se voisi tukea minua ja meitä. Myös kannatusjäseneksi voi liittyä, jos asia ei suoraan kosketa itseä. 
Emme ole yksin.

Nauttikaa!

Kollega laukoi taas elämän totuuksia.
Nauttikaa elämästä, kun vielä voitte.
Teillä on niin helppoa olla kahdestaan.
Itsekin muistan, kuinka kahdestaan elämä oli niin helppoa.
Joten nauttikaa!

Jospa tietäisikin.
Että on tässä yritetty nauttia.
Seksiä on harrastettu.
Greippimehua ja punaviiniä juotu.
Vitamiinitabletit ja berocca otettu.
Lääkärillä käyty.
Lappuja täytetty.
Otettu verikokeita.
Ja muita näytteitä.
Sukupuolitaudit testattu.
Lääkkeitä syöty.
Jonotettu ja odotettu.
Piikkejä pistelty.
Munarakkulaa mittailtu.
Toisillemme vuorotellen uskoteltu, että hyvin tässä käy.
Yritetty järjestää työasiat, jotta em. lääkärikäynnit olisivat mahdollisia.
Stressattu ja laskettu päiviä.
Ja oltu stressaamatta ja laskematta päiviä.
Toivottu.
Ja toivo kadotettu.
Ja ennen kaikkea pelätty, että jäämme lapsettomiksi.

Että on se hyvä, kun joku tietää, että tämä se vasta on helppoa elämää.

Jokainenhan tietää

"Jokainenhan tietää, että jos kesän ensimmäinen perhonen jonka näkee on keltainen, niin kesästä tulee hauska. Jos se on valkea, tulee vain rauhallinen kesä. (Mustista ja ruskeista perhosista on turha puhua, se on aivan liian surullista.)"
-Kirjasta Taikurin hattu -

Keltainen perhonen lensi tänään ohitseni.
Tulin siitä jotenkin valtavan iloiseksi.

Yhtäkkiä ei olekaan sanottavaa (vaikka olisikin)

Kaikkien erinäisten vaikeuksien jälkeen meille on tehty ensimmäinen inseminaatio. Olo on hämmentynyt - että tähän asti kuitenkin päästiin, vaikka sitä epäilinkin - ja etenkin epäuskoinen, että tämä arpa voittaisi yhtään mitään. Kuitenkin myös hitusen toivova, mistä tunteesta haluaisin pitää kiinni. 

Yhtäkkiä tänne kirjottaminen alkaa ujostuttaa. En tiedä, johtuuko se siitä, että saan tietää suurin piirtein lukuja, moniko näitä valitettavan mollisävyisiä tekstejä lukee, vai sitten siitä, että koen munarakkula-parkani niin henkilökohtaisena omaisuutenani, että tuntuisi oudolta raportoida julkisesti sen tai niiden mittoja. Ehkä pelkään myös epäonnistua, vaikka olenkin yli puolentoista vuoden ajan jo totaalisesti epäonnistunut tässä projektissa ja siitä myös tänne kirjoittanut, joten ei tämän pitäisi kovin uutta olla. 

Ajatus ensi kierrosta masentaa, sillä en usko, että työtilanteeni vuoksi hoitoa voisi toteuttaa. En vielä tiedä, miten klinikkamme on auki kesällä eli ehtisikö yhden hoidon tehdä ennen taukoa. Onneksi pistäminen ei kuitenkaan enää pelota samalla tavalla kuin se kaikista ensimmäinen piikki, joten uskoisin selviäväni siinä mielessä stressin suhteen vähemmällä mahdollisissa tulevissa hoidoissa.

Toiveikkuus seilaa ihan vähän tulevaisuuteen ja palaa niin kovin tiukasti kuitenkin tähän hetkeen, jossa ei voi kuin odottaa. Hetkellisen carpe diem -huuman vallassa olen nauttinut auringosta ja juonut ensimmäisen terassisiiderin, jonka toivoin jo viime vuonna jäävän viimeiseksi pitkään aikaan. 

Miks ne kun ei me, osa 2

Jaa että vauvabuumi Suomessa. No se on hyvä se, että jotkut hoitavat mallikkaasti tulevien veronmaksajien synnyttämisen. Ja onhan ne vauvat kivoja. Harmi vain, että kaikki eivät pysty syystä tai toisesta omastaan huolehtimaan. Surullista, että kaikki vauvat eivät saa jollain tasolla mahdollisimman ihanteellista alkua elämälleen, pysyvää kotia ja pysyviä ihmisiä.

Ei ehkä pitäisi, mutta kyllähän se taas mieleen tulee.
Että ei tämä ainakaan mikään reilu kerho ole.

Vaihe

Tässä vauvahaaveesta lapsettomuuteen siirtymisessä on ollut vaikka mitä vaiheita, ja taas on yksi sellainen meneillään. Kauhea **tutus. Tämän vaiheen aikana ei tee mieli nähdä muita ihmisiä*, ja sen onneksi toteutinkin pääsiäislomalla (perheitä ei lasketa). Mies sen sijaan on ehkä suru-vaiheessa, mutta uskoisin tartuttavani tämänhetkisen vaiheeni pian, ellei se sitten jo alkanut. Niistä muista ihmisistä nimittäin.

Se yksi muu ihminen tuli kyläilemään miehen lapsuudenkotiin, uteli lapsenteosta. Ne toiset muut ihmiset raahasivat mukanaan vielä oikein esimerkkituotoksen, johon viitaten sitten muka hauskasti kiusoittelivat, että tästä se vauvakuume tarttuu ja kannattaisiko sinunkin. Onneksi en ollut paikalla, mutta tulin surulliseksi, että mieskin joutuu kuuntelemaan ihmisten ajattelemattomia lausahduksia, lapsentekojuttuja. Eikö riitä, että niitä on sanottu minulle? Kannattaisiko kuitenkin harkita, ennen kuin alkaa puhua lapsen tekemisestä eikä tuputtaa viiden lapsen ideologiaansa kaikille? Kun kaikki eivät niitä lapsia halua ja jotkut haluavat, mutta eivät saa. Kummassakin tapauksessa on varmasti yhtä raivostuttavaa, kun ei jaksa tai halua selittää asioiden oikeaa laitaa. Mikähän siinäkin muuten on, että uskotaan sen oman ryttyisen vauvan tuovan muille vauvakuumeen?

Huolimatta ajattelemattomista ihmisistä loma on aina loma. Parasta oli ehkä pilkkiminen auringon paistaessa. On oikeastaan kummallista istua päivä järven jäällä ja odottaa, että kala söisi, kun ei eilenkään syönyt. Aika tuntuu melkein pysähtyvän, kun ei tarvitse katsoa kelloa, ja eipä siellä jäällä kilometrin säteellä niitä muitakaan ihmisiä juuri ole.

Loman jälkeen voikin sitten odottaa viikonloppua.
Ja miten taaskin käytin verbiä odottaa, vaikka täällä ei edelleenkään odoteta?

* ja arvatkaa vain, tapaanko työssäni päivittäin muita ihmisiä ja paljon? Kyllä. Tätä siis toteutetaan vain vapaa-ajalla. Joskus kyllä kaipaisin sellaiseen työhön, johon mentäisiin aamulla, istuttaisiin tietokoneen ääressä ja sitten illalla lähdettäisiin pois. Mutta onneksi tämä on vain vaihe.

Pistää päänsä piiloon, luulee ettei nää

Tekisi mieli pistää pää piiloon ulkomaailmalta. Vähän kuin tämä tukholmalainen lintu.

Toivoisin, että joku kysyisi minulta joskus, mitä minulle oikeasti kuuluu. Melkein ärsyttävää, että kukaan ei kysy mitään, mihin voisi vastata kuin asiat ovat. Luulen kuitenkin, että minusta näkyy kilometrin päähän, että on tässä jonkinasteisia murheita. Mutta sepä vasta ärsyttävää olisikin, jos joku kysyisi jotakin liian henkilökohtaista. Hätkähtäisin, ärsyyntyisin, valittaisin asiasta myöhemmin tänne.

Niinpä. En taida olla mikään maailman helpoin ihminen juuri nyt.

En tykkää

Jos minulla hetken aikaa oli positiivinen olo ensimmäistä hoitoa kohtaan, niin nyt se on valunut katuviemäriin sulavan lumen mukana, tallautunut loskaan, hukkunut mutaan. Vuotoa väärään aikaan vain on niin väärään aikaan. Vauvantekeminen on tarkkaa puuhaa, eikä väärään aikaan sovi tapahtua mitään väärää. Jos on pääsiäinen tulossa, niin se tarkoittaa, että muniminen on omistettu pääsiäiskukoille tai -kanoille tai vaikka suklaamunatehtailijalle. Mutta ei ilmeisesti minulle.

Tänään muuten vasta tajusin, että pikkuihmisiä saattaa tulla virpomaan. En ole varautunut siihen mitenkään, ja käsitykseni mukaan nykyvirpojat odottavat suurempaa palkkiota kuin itse aikanaan pikkunoitana ollessa, jolloin markkaa pienemmät kolikot ja muutama karkki oli ihan hyvä palkkio. Tänään ei siis avata ovea.
Olenpa säälittävä.

Tekisi mieli kommentoida koko pääsiäiseen, että en tykkää. 

Haastattelu 3

Haastattelija: Hei nuuti, taas on haastattelun aika. Onnea yhdestä vuodesta, sinä se vain vanhenet! 
Nuuti: Kiitos vain. Olen havaitsevinani ensimmäiset rypyt silmien alla, joten on aika täydentää voidearsenaalia tuotteilla, jotka lupaavat nuoruutta ja heleää ihoa. Onko ne nyt sitten jotain anti-age-juttuja vai mitä.

H: Hyvä ajatus, etenkin jos aikoo aina tulevaisuudessakin vastata täyttävänsä kaskytviis. Mut hei, miten muuten menee?
N: Siinähän se, ihan kivasti, eipä kummempia. 

H: Sua on tylsä haastatella, kun sun elämässä ei tapahdu mitään. Tämänkin piti olla odotus- ja vauvablogi, mutta eihän täällä vieläkään  ole raskauduttu.
N: Niin piti, mutta ehkä blogin ensimmäiset lukijat ovat jo ymmärtäneet aihepiirin muuttuneen ja etsineet odotusblogeja muualta, tai eivät ainakaan enää oleta voivansa lukea huikeaa synnytystarinaa täältä ihan pian. Ja tapahtuuhan mun elämässä nyt sentään jotain. Valmistuin, olen töissä...

H: Mutta jotain jännittävää! Sun työ ei ole niitä hehkeimpiä kuitenkaan, sellaista, että jännityksestä huokailisi, kun juttujasi kuuntelee.
N: No mut onhan mun elämässä vuoden sisällä tapahtunut muutakin. Menimme kihloihin ja häätkin ovat tulossa. Valitettavasti ei vielä vauvaa, mutta sentään lapsettomuushoidot.

H: No, mistä sitä tietää, mitä tapahtuu ennen kuin taas täytät vuosia, sen kakskytviis, vai miten se oli.
N: Eihän tiedäkään. Toivoisin olevani onnellisesti naimisissa. Näin taantuman aikana toivoisin tietenkin töitä, sekään ei ole itsestäänselvyys. Valtavasti haaveilisin vauvasta, jos uskaltaisin. Mutta se haave on jo kadonnut aikajanalta pois. Olisimme voineet saada vauvan jo vuonna 2008. Ihmettelin silloin niitä, jotka suunnittelivat vauvaa vuodelle 2010, joka tuntui kovin kaukaiselta. Nyt se vuosi olisi meilläkin toiveissa, jos ensimmänen hoito onnistuisi. Millä todennäköisyydellä se vuosi olisi siis meidän vuosi? Tässä voi kestää vielä kauan, eikä mitään voi pitää itsestäänselvyytenä.

H: Mutta sehän olisikin kätevää, jos vauva tulisi suurin piirtein 9 kuukauden kuluttua häistä. Sitten teidän ei koskaan tarvitsisi kertoa lapsettomuudesta, kun kaikki luulisivat, että tulit raskaaksi heti häiden jälkeen.
N: Jos joskus olen raskaana ja saan vauvan, luulen, että jossakin vaiheessa kerron tarkkaan valituille ihmisille, että lasta on odotettu jo jonkin aikaa. Ei ihmiset muuten koskaan opi.

H: Niin. Aika taisi mennä jo, mutta kiitos nuuti sinulle, ja parempaa vuoden jatkoa!
N: Kiitos.

Miksi ne kun ei me

Olen vältellyt syvällisiä pohdintoja aiheesta kuka lapsen ansaitsee ja ansaitsenko minä lapsen, olenko ollut tarpeeksi kiltti, kärsivällinen ja toivova, olisinko loistavaa äitiainesta vai en. On parempi, kun en edes mieti, koska tämä ei mielestäni ole ollenkaan ansaitsemiskysymys. Lapsia ei kuitenkaan jaeta minkään CV:n perusteella tai edes sen, kuinka kauan on jo odottanut. Ei tässä olla muussa jonossa kuin lapsettomuusklinikan hoitojonossa, ja sekin jono on epäreilu eikä hoidon tuloksia jaella jonotusjärjestyksessä.

Joillekin, jotka kauan kaivatun plussan saavat testiin, saatetaan kirjoittaa, että he ovat sen ansainneet. Ymmärrän tästä ansaitsemisesta siis toisen puolen ja voisin itsekin ajatella, että joku kivikkoisen polun kulkenut todellakin ansaitsee plussan. Mutta en silti ajattele, että minulle voitaisiin niin koskaan sanoa tai kuvittelisin itsestäni, että ansaitsisin plussan enemmän kuin joku toinen.

Vaikka yritän pääasiassa kuitenkin olla ajattelematta ansaitsemisasiaa, niin tänään se taas tuli mieleeni nähtyäni mainoksen illan 4D-dokumentista. En ole varma, haluanko katsoa, kun ohjelman nimi on Raskaana ja humalassa. Taannoinen dokumentti huumeriippuvaisten lapsista, vieroitusoireita huutavista vastasyntyneistä, nimittäin sai jo pohtimaan sitä.
Että miksi ne kun ei me.

Ajatusten sivuaskeleita

Nyt on töissä taas se aika, kun tekemistä riittää. Toisaalta viime aikoina on myös ollut niitä pakollisia hetkiä, jolloin pitää olla paikalla, mutta on aikaa vain miettimiseen. Silloin ajatukset alkavat harhailla, mietin sitä sun tätä.
Vaikkapa:
lounasta
säätä
kiertopäiviä
söisinkö sämpylän nyt
mihin ihmiset menevät
olenko varmasti muistanut kaiken mitä piti tänään tehdä
pitää kopioida sitä sun tätä
ja lähettää hakemus
saankohan syksyllä seuraavan pätkätyön
pitäisikö varata matka
tai hääjuttuja
miksi minua ärsyttää
onkohan kaikki sittenkin vallan hyvin
mitenhän Menopurin pistäminen onnistuu
ja voisiko aika mennä vähän nopeammin
mutta joskus hitaammin

Odotan, että voisin miettiä, onnistuuko hoito, tuntuisiko minusta edes vähän raskaana olevalta, toiveikkaalta.

En uskalla miettiä, miltä tuntuisi, jos olisin raskaana.

Vielä vähemmän uskallan miettiä, miltä tuntuisi, jos meille tulisi vauva.
Tai että sitä ei tulisi.

"Sen maailma pieneni"

Ensin ajattelin, että ei mun ole pakko mennä ryystämään kahvia äitien ja isien luokse, katsomaan heidän jälkikasvunsa aikaansaannoksia, pelaamaan lasten Unoa, joissa sääntönä on, että 4-vuotias saa voittaa aina, mikä alkoi kahdeksannen kierroksen jälkeen ärsyttää. Kun minulta viimein kysyttiin, mitä kuuluu, vastasin vain, että ihan hyvää, vaikka ajattelinkin, että aika perseestä, että me ei saada lapsia noin helposti. Kyläilyt oli kuitenkin helppo minimoida, sillä lapsiperheet alkoivat hengailla yhä enemmän keskenään, ja meidän citykotiin on vaikeampi tulla. Ei ole parkkipaikkoja ja sellaista, ja nykyäänhän on ne valkoiset sohvatkin. Eikä me jakseta lähteä kaupungin laitamille, koska ei ole autoa. Sinne, missä on lähikauppana Siwa, vaikka markettiin ne kuitenkin perjantaisin ajavat, ja pihassa on leikkipuisto. Sitten päätin myös, että ei ole mun velvollisuus lähettää lahjoja ja kortteja sukulaisten lapsille, joilta ei koskaan kiitosta saa. Ja nekin saa lisää lapsia koska haluavat. Unohdin vahingossa omia murheita miettiessä ja lapsettomuushoitojen aikatauluja laskiessa kummilapsen syntymäpäivät ja tunsin olevani maailman surkein kummi, täysin oikeutetusti vieläpä. Näihin aikoihin aloin vältellä vanhaa ystävääni, jonka siskon perheonnesta ja lapsenteosta en jaksanut kuulla enää sanaakaan.

Ajattelin, että onneksi minulla on työ, joka on haastavaa ja vastuullista. Työpaikalla meni päivä, illalla ja yöllä voi myös tehdä töitä tai ainakin miettiä töitä. Siellä kuta kuinkin kaikki ovat melkein-aikuisia, thank god. Mutta sitten yksi tyyppi tuli mammalomalta ja se osaa kyllä vedota lapseensa joka välissä. Se alkoi ärsyttää, sillä sain itselleni kasan hommia ja toinen välttyi niiltä lapsen vuoksi. Sit yks toinen on saanut vasta lapsenlapsen. Sen lapsi on mun ikäinen, ja tiedän sen elämästä enemmän kuin se varmaan ikinä uskookaan ottaen huomioon sen, että se ei itse varmaan edes tiedä mun nimeä. Nyt se lapsenlapsi oppi kävelemään, joten päiväunet ovat sen ja sen mittaiset ja tässä ois tää videokuvakin kyseisestä tapahtumasta. Sit yks kolmas tyyppi on vielä äitiyslomalla, mutta se putkahtaa välillä ovesta sisään ja sitten kaikkien pitää ihastella sen vauvaa. Aloin siis vältellä töitäkin.

Kaupungilla alkoi ahdistaa kevään merkit eli talvikuteiden takaa kuoriutuneet vauvamahat ja onnellisen näköiset pariskunnat lastenvaunuineen. Ne hymyilee niin, että nillä ei oo koskaan mitään murheita, ei mulla ainakaan ois.

Päätin, että on parasta sulkeutua kotiin. Ensin latasin kaapit täyteen säilykkeitä ja kuivamuonaa, että selviäisin ydinsodastakin niillä varustuksilla. Sitten laitoin mikroruuan lämpiämään, avasin television. Pling. Sain syödä ruuan olohuoneessa, mun ei tarvitse olla kenenkään esimerkkinä. Televisiossa näytettiin sairaalan elämää, aloin itkeä, kun uusi elämä syntyi. Toinen kuoli, itkin sitäkin. Sammutin television. Samana päivänä poistin itseni facebookista kun aloin pelätä, että joku niin sanotuista kavereista ilmoittaisi olevansa raskaana. Yksi päivä lopetin verkkoyhteyteni. Poistin puhelimesta yhteystiedot mutta jätin sinne poliisin numeron jos tulis hätä ja sit tietty pitserian numeron ku niiltä saa kaks pitsaa ilmaiseksi kotiinkuljetuksella.

Hamstrasin ruokaa makuuhuoneeseen, että mun tarvitsi poistua sieltä mahdollisimman vähän.  Yks päivä sekin huone alkoi kuitenkin tuntua liian avaralta. 
Kasasin komeroon tyynyjä ja muutin sinne.
Pimeässä ei näe mitään ja se on just hyvä. Olen lapsettomuuskomerossa.

(Toim. huom. tarinan henkilöitä ei voi yhdistää keneenkään todelliseen henkilöön: jos luulet olevasi osa tarinaa, olet väärässä. Viittaukset ulkomaailmaan kiistetään. Kaikki oikeudet pidätetään.)