torstai 28. huhtikuuta 2011

Joskus melkein tukehdun pullaan

Samoihin aikoihin meidän lapsen syntymän kanssa muutama vanha kaveri ja opiskelukaveri saivat ensimmäisen lapsen, ja myös vauvakerhon kautta olen tutustunut useampaan viime vuonna esikoisen saaneeseen. Olen jo pitkään yrittänyt varautua henkisesti, että ne kaikki saavat kuitenkin toisen lapsen ennen meitä, jos siis ikinä toista lasta saamme. Eihän tämä elämä mikään kilpajuoksu ole, mutta ehkä ymmärrätte. Kun toiset näyttävät saavan kaiken mitä haluavat ja silloin kun keksivät haluta, paitsi se yksi, jonka mies ei heti suostunut vauvanhankintaan, ja suostumuksen jälkeenkin oli vielä niin pitkä odotus eli jopa puoli vuotta. En jotenkin osannut sanoa mitään tähään, ehkä vain että mmm, ja hörppäsin lasista lisää juotavaa.

Nyt kun kaikki lapsoset alkavat lähestyä vuoden ikää, se toinen lapsi näyttää tulevan yhden jos toisenkin puheisiin. Itse en olisi ehkä muutenkaan niin avoin, että kertoisin haaveitani ääneen koko kylälle, ja etenkin perheeseen liittyvät haaveet haluan pitää omana tietonani*. Kai minulla on jokin ajatus, että haaveet eivät toteutuisi, jos kaikki tietäisivät, tai että joutuisin koko ajan selostamaan haaveideni etenemistä, joten usein toiminkin kaikessa rauhassa, ja sitten vain totean myöhemmin, miten asiat menivät, siis myös muissa kuin vain perheasioissa ("lähden ulkomaille! valmistuin! kävin haastattelussa ja sain töitä! olen raskaana, yli puolenvälin jo!") Luonnekysymys, kenties, ja hitusen taikauskoa.

Perhesuunnittelu tuntuu kuitenkin olevan varsin avointa tietoa monelle, ja ne monet tyypit luulevat, että muutkin suhtautuvat asiaan yhtä mutkattomasti. En ole vieläkään tottunut tähän. 

Pääsiäislomalla tapasin pari äitiä, joista toinen sanoi:
Olen nyt töissä tähän ja tähän asti ja sitten ryhdytään toisen lapsen tekoon.
Toinen kertoi:
Häiden jälkeen tehdään toinen lapsi.

Pitäisikö jo alkaa askarrella onnittelukortit? Tunnen nämä ihmiset pitemmältä ajalta, mutta silti hämmennyin. Ehkä avoimuudesta, en haluaisi tietää kaikkea. Ennen kaikkea itsevarmuudesta, siitä uskosta, että niin vain sitä tehdään se toinen lapsi, ei mitään jos-sanoja.

Mummoni puolestaan kysyi kahvipöydässä ihan suoraan, koska teemme toisen lapsen. Meinasin henkisesti tukehtua pullaan, ja koska kyseessä oli minun sukulainen, mies joi kahvia kaikessa rauhassa ja vieritti moraalisen vastausvastuun minulle. Yritin kertoa jotakin hyvistä puolista ainoan lapsen kanssa. Ei auttanut, leikkikaverin tarvitsee. Eikä liian isoa ikäeroa, muuten ei ole seuraa toisilleen! Aikuisenakin tarvitsee sisaruksia!

Pullaantukehtumisfiiliksen olen saanut pari kertaa myös perhekerhon kahvipöydässä ja vaunulenkillä. Joskus vastaan vauvakuumemittarin tulokseksi jotakin epämääräistä huonoista öistä ja niiden voimaan hävittää kaikenlainen vauvakuume**, ja siitä sitten voikin jatkaa sujuvasti hampaista puhumiseen. Tämä ei ole minulle kepeä aihe, sellainen, kuin kertoisi, mitä tilasi postimyynnistä.

Ehkä kuitenkin uskallan nyt sen kirjoittaa: haaveilen toisesta lapsesta. En leikkikaverista, en esikoisen pelastamisesta ainokaisuudesta, vaan ihanasta lapsesta, omanlaisestaan tyypistä, tytöstä tai pojasta. 

* Tiedän, tiedän, että tämä lause on täysin ristiriidassa sen kanssa, että kirjoitan haaveistani tänne, mistä sen lukee yksi jos toinenkin. Täällä luulen kuitenkin olevani anonyymi, haaveet eivät mene rikki.
** Olen saattanut muutaman kerran sanoa väsyneenä: jos et Onni nyt nuku, niin mitään sisaruksia ei ole tulossa vähään aikaan, äitiä väsyttää ja äiti ei jaksa, kun ei saa koskaan nukkua kokonaista yötä.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Sitä kuuluisaa omaa aikaa

Omaa aikaa. Mitä se on?
Tämä pohdinta liittyy siihen, kun vauva kasvaa ja tutkii maailmaa itse, ei enää ole niin kiinni minussa, vaikka parasta vauvan mielestä onkin, että olemme näköetäisyydellä.
Siihen, kun ei enää tunne lähes fyysisesti napanuoran venyvän äärimmilleen, kun vie roskat yksin tai käy kaupassa, eikä enää lähes juokse parkkipaikalla autolle, jotta olisi kotona mahdollisimman pian.
Siihen, kun huomaa ihmettelevänsä, kuinka outoa (ja mukavaa) on käydä vessassa ihan yksin.
Siihen, kun on kevät ja aurinko paistaa ja kaikilla on kesäsuunnitelmia ja rantakuntoon-projekteja.
Siihenkin, kun yhtäkkiä havahtuu, että ei harrasta mitään muuta kuin vauvauintia ja kävelyä vaunujen kanssa, leikkipuistossa notkumista ja satunnaisia perhekerhoja.

Minun omaa aikaa ovat ne hetket, kun lapsi nukkuu päiväunia, tosin silloin se oman ajan hetki voi keskeytyä koska vain, yleensä juuri silloin, kun edessä on teekuppi tai on juuri upottanut kätensä pullataikinaan. Koskaan ei voi tietää, kuinka kauan oman ajan hetki kestää, ja sen aikana tapahtuvan toiminnan olisi suotavaa olla korkeintaan yhtä äänekästä kuin pitsinnypläys.

En harrasta mitään omaa juttua, jossa olisi aikatauluja, joten olen harvoin menossa minnekään iltaisinkaan. Aluksi en kyllä voinut oikein imetyksen ja sen sitovuudenkaan vuoksi olla pois paria tuntia kauempaa, mutta tämä on viime kuukausien aikana muuttunut niin, että kiinteällä ruualla kotona selvitään päivällä hyvin. Nukkuumanmenoaikaan tosin olen yhä melkoisen tarpeellinen, vaikka isin kainalokin on erittäin hyvä paikka nukahtaa. Luulen, että kyse on suurimmaksi osaksi ihan vain itsestäni, minä kun viihdyn kotona yleensä ihan hyvin, ja iltaisin on mukavaa olla kolmestaan. Päivisin toki käymme vauvan kanssa kodin ulkopuolella, missä milloinkin, ja kyläilemme usein myös kaikki kolme yhdessä. Olen vain niin huono järjestämään itselleni ihan omaa aikaa, kun pitäisi oikein lähtemällä lähteä ja tehdä jotakin sen sijaan, että vain olisi ja menisi suunnittelematta.

----------------------------------------
Vauvan kanssa olemme muutenkin olleet aika tiivis kaksikko imetyksen takia. Joskus viime syksynä meillä käytiin seuraavanlainen keskustelu:
nuuti: ajattelin käydä illalla siellä ja siellä kaupassa ostamassa sitä sun tätä
mies: aijaa, no minä voisinkin käydä silloin juoksemassa
nuuti: öö, niin siis mihin ajattelit vauvan laittaa?
mies: ai minä luulin, että puhuit teistä
nuuti: no minähän sanoin että minä, en että me!
*Tähän jatkoksi perhepoliittista pohdintaa aiheesta, kuinka yksikön ensimmäinen persoona nähdään monikon ensimmäisenä persoonana, vaikka itse ei niin puhuisikaan.*

Toisaalta olen muistellut, minkälaista oma aikani oli aikaisemmin. Se oli kai eniten tunne siitä, että pystyin tekemään asioita sen kummemmin suunnittelematta ja järjestelemättä. Sain olla yksinkin. Minulla oli jokin aikatauluun sidottu harrastus viikottain. Ei samanlaista voi enää olla mitenkään, en minä sillä. Enkä edes tiedä, minkälaista aikaa kaipaisin.

----------------------------------------
Kävin muuten hamaslääkärissä tällä viikolla, ja ihan oikeasti se oli rentouttavaa, vain maata silmät kiinni, kuin olisi ollut hetken yksin, vaikka kaksi ihmistä hääräsi suuni ympärillä. En ehkä ole ainoa pienen lapsen huonosti nukkunut äiti, joka otti sen hetken ihan levon - ja oman ajan - kannalta...