Samoihin aikoihin meidän lapsen syntymän kanssa muutama vanha kaveri ja opiskelukaveri saivat ensimmäisen lapsen, ja myös vauvakerhon kautta olen tutustunut useampaan viime vuonna esikoisen saaneeseen. Olen jo pitkään yrittänyt varautua henkisesti, että ne kaikki saavat kuitenkin toisen lapsen ennen meitä, jos siis ikinä toista lasta saamme. Eihän tämä elämä mikään kilpajuoksu ole, mutta ehkä ymmärrätte. Kun toiset näyttävät saavan kaiken mitä haluavat ja silloin kun keksivät haluta, paitsi se yksi, jonka mies ei heti suostunut vauvanhankintaan, ja suostumuksen jälkeenkin oli vielä niin pitkä odotus eli jopa puoli vuotta. En jotenkin osannut sanoa mitään tähään, ehkä vain että mmm, ja hörppäsin lasista lisää juotavaa.
Nyt kun kaikki lapsoset alkavat lähestyä vuoden ikää, se toinen lapsi näyttää tulevan yhden jos toisenkin puheisiin. Itse en olisi ehkä muutenkaan niin avoin, että kertoisin haaveitani ääneen koko kylälle, ja etenkin perheeseen liittyvät haaveet haluan pitää omana tietonani*. Kai minulla on jokin ajatus, että haaveet eivät toteutuisi, jos kaikki tietäisivät, tai että joutuisin koko ajan selostamaan haaveideni etenemistä, joten usein toiminkin kaikessa rauhassa, ja sitten vain totean myöhemmin, miten asiat menivät, siis myös muissa kuin vain perheasioissa ("lähden ulkomaille! valmistuin! kävin haastattelussa ja sain töitä! olen raskaana, yli puolenvälin jo!") Luonnekysymys, kenties, ja hitusen taikauskoa.
Perhesuunnittelu tuntuu kuitenkin olevan varsin avointa tietoa monelle, ja ne monet tyypit luulevat, että muutkin suhtautuvat asiaan yhtä mutkattomasti. En ole vieläkään tottunut tähän.
Pääsiäislomalla tapasin pari äitiä, joista toinen sanoi:
Olen nyt töissä tähän ja tähän asti ja sitten ryhdytään toisen lapsen tekoon.
Toinen kertoi:
Häiden jälkeen tehdään toinen lapsi.
Pitäisikö jo alkaa askarrella onnittelukortit? Tunnen nämä ihmiset pitemmältä ajalta, mutta silti hämmennyin. Ehkä avoimuudesta, en haluaisi tietää kaikkea. Ennen kaikkea itsevarmuudesta, siitä uskosta, että niin vain sitä tehdään se toinen lapsi, ei mitään jos-sanoja.
Mummoni puolestaan kysyi kahvipöydässä ihan suoraan, koska teemme toisen lapsen. Meinasin henkisesti tukehtua pullaan, ja koska kyseessä oli minun sukulainen, mies joi kahvia kaikessa rauhassa ja vieritti moraalisen vastausvastuun minulle. Yritin kertoa jotakin hyvistä puolista ainoan lapsen kanssa. Ei auttanut, leikkikaverin tarvitsee. Eikä liian isoa ikäeroa, muuten ei ole seuraa toisilleen! Aikuisenakin tarvitsee sisaruksia!
Pullaantukehtumisfiiliksen olen saanut pari kertaa myös perhekerhon kahvipöydässä ja vaunulenkillä. Joskus vastaan vauvakuumemittarin tulokseksi jotakin epämääräistä huonoista öistä ja niiden voimaan hävittää kaikenlainen vauvakuume**, ja siitä sitten voikin jatkaa sujuvasti hampaista puhumiseen. Tämä ei ole minulle kepeä aihe, sellainen, kuin kertoisi, mitä tilasi postimyynnistä.
Ehkä kuitenkin uskallan nyt sen kirjoittaa: haaveilen toisesta lapsesta. En leikkikaverista, en esikoisen pelastamisesta ainokaisuudesta, vaan ihanasta lapsesta, omanlaisestaan tyypistä, tytöstä tai pojasta.
* Tiedän, tiedän, että tämä lause on täysin ristiriidassa sen kanssa, että kirjoitan haaveistani tänne, mistä sen lukee yksi jos toinenkin. Täällä luulen kuitenkin olevani anonyymi, haaveet eivät mene rikki.
** Olen saattanut muutaman kerran sanoa väsyneenä: jos et Onni nyt nuku, niin mitään sisaruksia ei ole tulossa vähään aikaan, äitiä väsyttää ja äiti ei jaksa, kun ei saa koskaan nukkua kokonaista yötä.