lauantai 15. joulukuuta 2007

Epäsosiaalisuuden päivät

Mies on matkoilla ja minä vietän epäsosiaalista elämää kera gradun. Toisaalta olen juuri kaivannut tällaista aikaa, jolloin voin olla kotona yksin, seuranani vain pino kirjoja ja gradu-tiedosto, kanavoiden epäsosiaalisen hetken yksipuoliseen keskusteluun tutkimuksen kanssa.

Harmi, että päivisin ajatukset harhailevat ja intensiivinen työskentely on ajoittunut lähinnä öiseen aikaan, jolloin itsekritiikki on viimeistään hälventynyt. Ja sitten kun olen laittanut nukkumaan, ei uni olekaan tullut heti. Viime yönäkin mietin ilmastonmuutosta (!), koska siitä on ollut nyt niin paljon televisiossa. Ahdistaa, kun lunta ei välttämättä koskaan enää ole jouluna, eikä sille voi oikein mitään. Toissayönä olin taas varma, että minussa on jotakin vikaa ja kestää kauan, että joskus saamme lapsia, jos saamme. 

Olen muuten huomannut, että muissa vauvahaaveblogeissa tapahtuu paljon:
Kp:t etenevät ykkösestä vähän yli kymppiin, jolloin tunteita löytyy pettymyksestä sisuuntumiseen ja toimeliaisuuteen. Sitten alkaa jännäily, toiveikkuus on huipussaan, vaikka välillä iskee epäusko. Oireita löytyy vaikka muille jakaa. Mahdollisen testausoperaation jälkeen palataan taas alkuun tai lätkäistään sivulle kuva kahdesta viivasta ja hermoillaan, kuinka homma jatkuu vai jatkuuko. Silloin voi jo kirjoittaa rv:t, jotka myös suurenevat päivä päivältä. Tuntuu, kuin koko ajan tapahtuisi, vaikka koko ajan vain odotetaan.

Täällä ei tapahdu mitään. Tylsää, tylsää.

maanantai 10. joulukuuta 2007

Kunhan

Olen miettinyt, onko stressin määrä vakio. Usein ajattelen, että kunhan-tämä-juttu-on-ohi-niin... - ja sitten suuri helpotuksen tila kestää tasan hetken, kunnes seuraava stressinaihe on jo mielessä. Jos joudun yltiöstressitilanteisiin, olen huomannut selviäväni hyvin, koska silloin pienemmät huolenaiheet unohtuvat. Normitilanteessa pienistä huolenaiheista tulee isoja huolehdittavia, ja jos niitä ei itsellä sillä hetkellä ole tarpeeksi, minulla on tapana ottaa myös muiden huolenaiheita lainaksi itselleni. Eli minulla on jokseenkin aina jokin huolehdittava asia mielessä. Nyt suosikkilistallani on gradun tekele.

Tarinoiden mukaan stressaamisella ei ainakaan tule raskaaksi. Huono juttu, jos näin on, sillä en usko, että tulen olemaan koskaan täysin stressivapaa, paitsi sitten kun olen tilassa, jossa univelatkin kuittautuvat... 

On varmasti harhaluulo ajatella, että gradun valmistuttua olisin onneni kukkuloilla kovin pitkää, sillä kun maisterikakku on syöty, tulisi löytää töitä, ja kun on saanut töitä, pitäisi olla pätevä ja tehokas. Onneksi se on ihan toinen tarina, ja kuvitteluni yltää todellisuudessa vain pohdintaan siitä, haluanko vadelmajuustokakun vai suklaakakun vai ehkä molemmat, kun sitten päivänä kauniina valmistun. Ehkä tämä on minun tapani ottaa asiat kuitenkin kakunpala kerrallaan, jotta epävarmuus olisi edes jotenkin hallittavissa oleva tunne. 

keskiviikko 5. joulukuuta 2007

Projekteja

Vauvahaaveprojekti ei oikein tunnu etenevän. Kierto nro 1 jatkuu, jatkuu, jatkuu... Elämä luomuihmisenä tuntuu muuten varsin normaalilta, melkein hämmästyttävän tavalliselta. Olo on tällä hetkellä ihan peruslaiska, väsyttää aamuisin, kuten aina ennenkin. Toinen projektini eli gradu etenee hitaasti, ja koska suurta inspiraatiota tuskin koskaan tulekaan, täytyy tyytyä semi-inspiroituneeseen olotilaan. 

Takaisin haaveprojektiin: tammikuussa voin mahdollisesti saada lääketieteen apua, jos kuukautisia ei vieläkään ole tullut. Puolikin vuotta odottelua olisi kuulemma ok. Jokseenkin on mukavaa tietää deadline, milloin ehkä tapahtuu jotakin tähän perheenlisäysprojektiin liittyvää, vaikka ei tässä mikään kiire ikäni ja yleensäkin elämäntilanteemme puolesta ole. 

Olen aikaisemminkin ajatellut, että en tule raskaaksi tuosta noin vain, mutta kai siihen mahdollisuuteen on silti ainakin vähän uskonut. Olenhan käyttänyt e-pillereitä siihen asti, kun olin ihan varma, että niistä on aika luopua, ja jos siitä seuraisi uusi elämä, aika olisi niin oikea kuin se vain ikinä voisi olla. Mutta se, että olen ajatuksen tasolla valmistautunut siihen, että kaikki-mulle-nyt-heti ei toteudukaan tässä projektissa, ei estä pettymästä (ihan vähän vain). 

Hämmentävää on lähinnä se, että en tiedä, mitä minussa tapahtuu. Miksi vartaloni ei lue samaa kalenteria kuin minä? Ovatko omat hormonini lomalla? Minne ja milloin vikailmoitus toimitetaan?
Katso seuraava jakso...

sunnuntai 25. marraskuuta 2007

Muistelo ja toivekuvia

Fakta: Yksi viiva tarkoittaa negatiivista. Tämä oli opetus tämän amatöörin raskaustestailuista. Mutta hyvä puoli oli ainakin se, että sai hyvällä omatunnolla nauttia pikkujoulumaisista glögijuomista, vaikka jollakin asteikolla mitattuna huolettaakin, mitä kuukautiskierrolle on tapahtunut, kun kp:t (alan sanastoa käyttäen) on jo jotakin 40+.

Muisto: Kolme vuotta sitten tein elämäni ensimmäisen raskaustestin. Olin suostunut koekaniiniksi erääseen lääketestiin, ja ennen varsinaista koekaniinin uraa piti varmistaa, etten ole raskaana. Testialoittelijana luin ohjeet huolellisesti ja tein mitä käskettiin. Katsoin kellosta aikaa. Yksi, kaksi, kolme... Puhelin soi. Mies. Kävimme puhelimessa seuraavan dialogin:
"Mitäs puuhaat?"
"Teen raskaustestiä" (rehellinen vastaus suoraan kysymykseen!)
"MIIIITÄÄÄÄÄÄ????" (kauhistuneella äänensävyllä)
"No itse kysyit..."

Fiktio: Vaikka tikkuun ei tullut kahta viivaa, sitä siltikin toivoisi, että jotakin tapahtuisi. Mieskin toivoo. Tämä pimeys saa haaveilemaan, ja superrauhallinen mielenlaatukin alkaa olla kärsimätön. Tapahtuisi edes jotakin.

Tulevaisuus: Sitten kun viikon päästä vietän viikonloppua, minulla on enemmän aikaa gradulle, kuukautiskiertoni on ehkä alkanut alusta ja juon sen kunniaksi punaviiniä. Hyvän fiiliksen myötä saan myös hienoja ideoita tutkimukseeni.

sunnuntai 4. marraskuuta 2007

Hyvällä tuulella

Kahden hengen taloudessamme ei enää käytetä ehkäisyä. Tuntuu jännittävältä ja ihmeelliseltäkin ajatukselta, että päätös voi johtaa uuteen elämään. Jotkut kutsuisivat tätä yrityksen aloittamiseksi, mutta mielestäni tämä on lähinnä elämistä ja olemista. Toistaiseksi olen ollut hyvällä tuulella, mutta en usko, että tästä kannattaa vielä vetää johtopäätöksiä koskien pillereiden vaikutusta mielialaan. Kaiken kaikkiaan olo on aivan normaali, aivan kuin ennenkin.

Samoihin aikoihin kun söin viimeisen e-pillerin, kirjoitin ensimmäiset sanat graduuni. Ei mitään suurta ja hienoa, mutta aloitus kuitenkin. Tunsin tyytyväisyyttä tallentaessani tiedostoa, jolloin mietin, että pitäisi muistaa se tunne, kun on saanut aikaiseksi kirjoittaa. Jos muistaisin, kuinka hyvä mieli kirjoittamisesta tulee, avaisin tiedoston useammin.

Hyvä mieli minulle on tullut myös viihtyisistä koti-illoista, palavista kynttilöistä, jouluvaloista, glögistä ja joulutortuista. Ilokseni huomasin, että kaupalliselta kannalta katsoen joulun odottaminen on ehkä jo ihan normaalia. Ihailinkin kaupassa joulukoristeita ja meinasin joulunodotushuumassa uusia koko joulukoristevarastoni, mutta jokin järjen ääni kehotti minua pitäytymään vanhassa (ja se järjen ääni ei tällä kertaa ollut mies, joka usein on suhteemme järki, vaan palauduin todellisuuteen ihan itsekseni, tai sitten Visalaskua miettiessäni).

Pimeä marraskuu tuntuu kaiken kaikkiaan melko valoisalta.

maanantai 8. lokakuuta 2007

Arvauksia

Se, että en pidä siitä, jos minun vatsaani katsottaisiin arvioiden, ei tarkoita sitä, ettenkö itse ajatuksissani miettisi ystävistä ja tutuista ja opiskelukavereista, tuleeko heille perheenlisäystä vai onko vaikkapa kesän mökkielämä vain aiheuttanut pienen kummun alavatsaan. Vatsaa korostavat paidat ovat yksi perheenlisäyksen indikaattori, ja niiden vuoksi tällä hetkellä epäilen yhden etäisen opiskelukaverini olevan raskaana.

Joskus on helppo arvata tulevaa muilla perusteilla. Esimerkiksi jos ensimmäinen lapsi on jo yhden vuoden, ei ole yllätys, jos seuraavan vuoden aikana perheeseen tulee toinen lapsi. Uusi auto (perhemallia tietenkin) ja muuttaminen isompaan asuntoon (vähintään kaksi makuuhuonetta eikä sijaitse keskustassa) saattavat myös enteillä perheenlisäystä. Tähän asti en ole ollut väärässä ja olen muistanut näyttää iloisen yllättyneeltä, kun olen suuren uutisen kuullut. 

En tiedä, kuinka moni odottaa suurta uutista meiltä, vai olenko onnistunut näyttämään niin neutraalilta lapsista puhuttaessa, että tulisi vaikutelma kuin en ajattelisi asian olevan ollenkaan ajankohtainen omalla kohdallani. 

keskiviikko 26. syyskuuta 2007

Ihan mukavaa

Muutaman viikon päästä en mahdollisesti enää syö e-pillereitä, joita olen syönyt aika monta vuotta. Mieheni ei tiedä, millainen olen ilman, enkä itsekään muista. Moni asia voi muuttua, ja siksi jännittää. Muutunko mielialaltani? Tuleeko minulle finnejä? Tuleeko kuukautisia? 

Pahimmissa kuvitelmissani muutun raivoisaksi, omien hormonien vankina olevaksi kotinoidaksi, jolle iskee hirveä akne ja jota mieskään ei lopulta jaksa, koska on rakastunut e-pilleri-hormoni-minääni. 

Iloisemmat kuvitelmani ovat kahtia jakautuneet. Yhtenä hetkenä kuvittelen positiivisen tuloksen raskaustestiin, jolloin ehtisin valmistua ennen perheenlisäystä. Tässä skenaariossa pelottavaa on se, kuka huolisi minut sitten töihin, kun olisin nuori äiti, jolla ei ole oman alan työkokemusta heti valmistumisen jälkeen. Toisena hetkenä kuvittelen itseni luomuihmisenä, jolla on kaunis iho ja seesteinen mieliala. Kuukautiset tulisivat säännöllisesti, eikä perheenlisäyksen aikaansaamisesta olisi stressiä. Ehtisin olla oman alani töissä ensi lukuvuonna, joten en olisi sitten joskus äitiyslomalla köyhä kuin...no, opiskelija. 

Nämä ovat vain sellaisia asioita, joita ei voi loppuun asti suunnitella. Ja jollain kummalla tavalla tämä kaoottinen ja epävarma maailma tuntuu tällä hetkellä kuitenkin ihan mukavalta. 

perjantai 14. syyskuuta 2007

Hei mitä kuuluu?

Olen viime vuosina harmitellut sitä, että vanhat ystävyyssuhteet eivät pysy samanlaisina kuin silloin ennen, koska yhteyttä pidetään harvemmin, siis ihan liian harvoin. 

Sain jokunen aika sitten sähköpostin vanhalta ystävältä. Kivaa, että kirjoitti, mutta olisi voinut kirjoittaa jo kolme kuukautta sitten, jolloin hänelle kirjoitin. Teksti oli onnellisuutta hersyvää: valmistuminen, unelmien työ, uusi sohva, ulkomaan matkoja. Tulee ihan mieleen luokkakokous-efekti: on niin hauskaa tulla tapaamaan vanhoja luokkakavereita, jos itsellä menee hyvin, on menestynyt elämässä ja tulevaisuus näyttää kaikin puolin valoisalta. 

Joskus olen vilkuillut koulukaverit-sivuja ja huomannut saman ilmiön. En ole vielä uskaltautunut laittaa nimeäni vanhojen koulujeni kohdalle, sillä odotan päivää, jolloin olen tehnyt jotakin merkittävää ja voin kertoa vanhoille luokkakavereille, että hyvin menee, terveisin maisteri nuuti. Vielä hienompaa on, jos maisteri saa vakituisen oman alan työpaikan. Ehkäpä olen silloin naimisissakin tai minulla on lapsi. Oma koti olisi myös kiva. 

Että mitä sinne kuuluu?

torstai 6. syyskuuta 2007

Tuli syyskuu...

Huomasin sen, kun jouduin laittamaan sukat jalkaan sisällä. Sitten tajusin, että en voi enää kulkea sandaaleilla ulkona. Kaadoin mukiin höyryävän kuumaa vettä ja pidin kylmiä sormiani mukin ympärillä lämmittääkseni niitä. Palelsi. Kuuntelin sateen ropinaa viltin alla ja join teetä. Vatsassa tuntui mukava jännitys, kun ajattelin tulevaa. Tuntui rohkealtakin. 

Kaikkien näiden havaintojeni ja ensimerkkien johdosta luulen, että tämän täytyy olla sitä. Tämän täytyy olla syksy. 

Vuosi on taas alkanut ja huomaan olevani iltaisin väsynyt. Ei tämän aivan näin pitänyt mennä! Luulin, että syksyenergiani tekisi minusta väsymättömän superopiskelijan, superavovaimon ja superkotitalousihmisen. Ehkä ensi viikolla, kun tähän rytmiin taas tottuu. Se, että on olevinaan kiireinen, saa aikaan vaikutelman kuin olisin tärkeä ihminen. En tiedä mille.  

torstai 5. heinäkuuta 2007

Milloin..?

Nyt on kai se aika, kun ei voi vastata valmistumiskysymyksiin mitään epämääräistä tai pitkältä tuntuvaa ajanjaksoa, esimerkiksi:
"Nooo, sitten muutaman vuoden/ kolmen vuoden/ parin vuoden päästä..." 
Nämä vastaukset on voinut aina esittää hyvin huolettomasti, aivan kuin kysymys ja vastaus unohdettaisiin heti kun ne on sanottu. 

Nyt ei enää ole niin. Huomaan, että olen ärsyyntynyt ensimmäisiä kertoja aiheesta, koska valmistuminen on vakava asia, ja vielä vakavampaa on, jos en valmistu koskaan, jos en koskaan saa aikaiseksi gradua. Tuntuu jännittävältä ja ehkä stressaavaltakin vastata valmistumiskysymykseen siten, kuin toivoisin asian olevan eli "vuoden päästä/ ensi kesänä". Yritänkin usein muotoilla asian jotenkin epämääräisemmin: "noooo, sitten kun saan gradun aloitettua ja tehtyä..."

Ja toinenkin asia: on tullut implisiittisesti ilmi, että vanhempiani ei haittaisi tulla isovanhemmiksi. Onneksi kukaan ei esitä milloin-kysymyksiä tässä asiassa, ja ne vihjailutkin ohitan tyynen rauhallisesti, aivan kuin en kuulisi tai välittäisi.

tiistai 3. heinäkuuta 2007

Epävakaista

Puhutaan sitten vaikka säästä. 

Suomen kesä, ah, niin ihana kuin välillä onkin, toivoisin siltä vähän suurempaa luotettavuusastetta. Jos siis aamulla paistaa aurinko siihen malliin, että sää antaisi ymmärtää olevansa superlämmin ja aurinkoinen, ja opiskelija tenttikirjoineen raahautuu rannalle lukemaan, olisi kovin ystävällistä ja reilua, jos niskaan ei parin tunnin päästä tulisi kaatosade. Köyhä opiskelija voisi tietenkin olla iloinen ilmaisesta ja verenkiertoa vilkastuttavasta hyytävästä suihkusta, mutta siinä vaiheessa, kun kotimatkalla ei enää ollut mitään väliä, hidastavatko ohikulkevat autot tielle kertyvien syvien lammikoiden kohdalla vai eivät ja katujen viemärit pulppuavat vettä, toivoi opiskelija taas vähän kohtuullisuutta. Sataisi ennemmin vaikka koko päivän, kuten viime viikolla, niin ei edes tulisi hetkellistä kesämieltä, jonka aurinkoinen aamu säteillään unisessa opiskelijassa herättää. 

maanantai 18. kesäkuuta 2007

Älä koskaan ikinä muutu?

Parisuhde tuntuu muuttavan ihmisiä, joitakin enemmän ja toisia vähemmän. Jotkut suorastaan katoavat suhteeseen. Aina ei jaksa olla se osapuoli, joka pitää yhteyttä, vaan joskus toivoisi, että sieltä oman uuden kultamussukan kainalosta soitettaisiin silloin tällöin kaverille, sille vanhalle siis. Että olisi sitten helpompi löytää sympatian rippeitä, jos tuleekin ero ja ollaan taas kaverin tarpeessa.  

Jos parisuhde vaikuttaa ihmisiin, niin vauvan täytyy varmaankin suorastaan kääntää elämä ympäri. Olen miettinyt, miten sellainen puolimetrinen jälkeläinen muuttaisi minua. Toivoisin, että osaisin sitten puhua muustakin kuin siitä, vaikka hänen unirytminsä, itkunsa ja suolen toimintansa olisivatkin TOP3-puheenaiheita kotona. Toivoisin myös, että en missään hormonihöyrähtämistilan vaiheessa kutsuisi itseäni mammaksi, vaikka netti onkin puollollaan kaiken maailman ryhmiä tammimammoille ja -mussukoille, joissa voi kaiketi avautua aivan kaikesta, mikä tähän kaikkeen liittyy. Toivoisin, että olisin vielä kuitenkin minä, jos joskus niin onnekkaasti kävisi, että saisin myös tittelin äiti. 

"Ja niin opiskelija palaa harhautuneiden ajatusten poluilta tenttikirjan ääreen."

perjantai 25. toukokuuta 2007

Havaintoja

Meillä vieraili lapsiperhe. Mukavaa, että tulivat, sillä usein ihmiset tapaavat treffata eniten niitä, joilla on samanlainen elämäntilanne, vaikka sinkut sinkkuja, seurustelevat seurustelevia ja lapsiperheet lapsiperheitä, ja ne muut sitten vaivihkaa unohtuvat, kunnes elämäntilanteet ovat vastaavanlaiset. Mutta koska ei voi tietää, miten elämä kuljettaa ja mihin elämäntilanteisiin päätyy, olisi hyvä säilyttää kaikenlaiset kaverit ja ystävät, vaikka vaipanvaihto/tapailu/ säätäminen/ sinkkuilu ei omaan elämään kuulukaan tällä hetkellä.  

Lapsiperhepäivällinen eroaa havaintojeni mukaan parisuhdepäivällisestä ensinnäkin ruoan valinnassa. Pitää tehdä jotain sellaista, jota voi syödä rennosti, ehkäpä vähän kylmänäkin, sen pitää sopia lapsellekin ja mielellään ruoka on vielä helposti valmistettavaa, kun menoa ja meininkiä riittää ilmankin, että keittiössä olisi koko illan ennen kuin syötävää saadaan pöytään. Eli unohdetaan sitten kolmen ruokalajin illalliset ja viinipullot, mikä on yleensä onnistuneen parisuhdeillan resepti. Ja se, että istuisimme kaikki rauhassa koko ruokailun ajan.

Katselen, miten äidillä on jokin taito osata syödä yhdellä kädellä siististi. Huomaan myös ennakoinnin tärkeyden: ympäristöstä havainnoidaan jatkuvasti tärkeitä välineitä, kuten mikro ja talouspaperirulla, joita saatetaan tarvita pian. Erilaisissa tilanteissa toimitaan ihailtavan nopeasti, ja niin ruoka on pyyhitty lattialta ennen kuin itse edes huomaan etsiä lattialuutua. Taapero itkee, höpöttää, huutaa, vinkuu ja kolistelee. Vauva keinuu sylissä käsien liikkeessä, kunnes parkaisee sen merkiksi, että voisi ruokaa sillekin antaa. Tunnen melkein syyllisyyttä, että syön oman ruokani lämpimänä ja keskeytyksettä.

Vierailun jälkeen järjestän tavarat paikoilleen ja menen miehen viereen sohvalle makoilemaan. Televisiosta kuuluu urheiluselostusta, mutta silti on niin hiljaista. Miehen hengitys kuuluu selkäni takani, on lämmintä, rauhallista ja niin kovin turvallista. Olla siinä vain, kahden. Makoilen miehen sylissä, mutta minun syli on tyhjä.  

Kaappini luurankoja

Lapsiperhevierailijat ovat vaarallisia, heidän tuloonsa on hyvä valmistautua. Mies nostaa yläkaappeihin ja hyllyille kaikki, mikä voisi mennä rikki. Kaiuttimet jätetään, kun minä sanon, että emme voi kaikki nostaa, senkin uhalla, että lapsi rikkoo sen kynällä tai vaikka lusikalla tai sitten vain kuolaa sen pilalle. Mutta ei riitä, että pelastamme lasit, minun täytyy myös huomioida, mitä muuta lapset ehkä ja mahdollisesti voivat löytää, kuten yöpöydällä lojuvat lehdet, jotka on siis parasta viedä paikkaan, jonne aurinko ei paista ja josta kukaan ei voi koskaan vahingossakaan niitä löytää. Olisi ihan kauheaa ja hirveää, jos joku näkisi ja kuvittelisi jotain, mitä ei ole. On vain hassuja haaveita, ja niistäkään ei ääneen puhuta.

Niin, ne lehdet. Joskus, jonkinlaisen haavehäiriön seurauksena, olen mennyt Sokokselle ja ostanut sellaisia lehtiä, joissa kerrotaan niistä, vauvoista. Joka kerta olen samalla ostanut pinon naistenlehtiä, jonka sekaan voi sujuvasti ujuttaa yhden vauvalehden toivoen, että kukaan tuttu ei tule vastaan eikä myyjä huomaisi mitään. Tämä haaveilu kun on vähän pitemmän ajan projekti. 

Vaatekaapin perimmäisestä nurkasta löytyy myös pienen pieni vaatepino jollekin, jota ei ole vielä olemassa. Pari pientä paitaa vain, ja vielä ulkomailta. Uskottelin itselleni, että antaisin ne ystävän vauvalle, mutta väritys olikin väärä, ja samalla tiesin, että en antaisi niitä kenellekään. Saavat olla siellä odottamassa, vaikka tämän haaveen symbolina. Pieni ja piilossa.

torstai 26. huhtikuuta 2007

Niistä tuli äitejä

Juuri kun jossakin vuodatuksessa ihmettelin, milloin yksilöistä tulee me, olenkin tänään keksinyt pohtia 3. persoona -ilmiötä. Siis että puhuu itsestään kolmannessa persoonassa sen sijaan että sanoisi tai kirjoittisi minä. Ilmiöön voi törmätä vaikkapa netin äitimaailmassa, jossa äidit raportoivat yksityiskohtaisesti äitien touhuista jälkikasvunsa kanssa (olen muuten miettinyt, missä vaiheessa yksityisyyden raja hälvenee niin paljon, että luulee muun muassa omien eritteiden olevan julkista kamaa, mutta kai se kuuluu raskauteen ja vauvaelämään...)  

Esimerkkejä 3. persoonasta minä-muodon sijaan:
"Tänään pikkupaavo pääsi ulos ja äitikin sai raitista ilmaa."
"Vauvalla tuli kakka ja äiti on iloinen."
"Isi ja äiti menivät ulos."
Ja plaaplaa äiti sitä ja tätä.

Reaalimaailmassa ilmiötä esiintyy myös: "Äiti hoitaa, pyyhkii, antaa ruokaa..." Toisaalta myös muut kuin äidit puhuvat itsestään joskus samalla tapaa: "Anna kun täti auttaa!"

Mielenkiintoista. Onhan se hienoa, kun on niin identifioitunut äidiksi, että hokee sitä useamman kerran päivässä itselleen, lapselleen ja kaikille muillekin, jotka sattuvat kuulemaan. Ettei vain jäisi epäselväksi, että tästä kyseisestä tyypistä on tullut äiti.

Tuleekohan minustakin joskus sellainen, äiti?

keskiviikko 11. huhtikuuta 2007

Perhe on paras

Blogimaailmassa ja oikeassa maailmassa törmää silloin tällöin keskusteluun aiheesta perheen määrittely, ja asia on jotenkin ollut mielessäni, etenkin pääsiäisloman jälkeen, jonka vietin lapsuudenkodissani.

Mielestäni sanat ruokakunta ja ruokatalous ovat jokseenkin karmaisevia termejä kuvaamaan lapsetonta parisuhdetta. Ihan kuin elämä pyörisi vain inhimillisen perustarpeen, syömisen ympärillä, ja tärkein asia suhteen määrittelyssä olisi se, että samassa asunnossa elävät käyttävät, toden totta, samaa jääkaappia erottelematta ruokatavaroita eri hyllyille kuin kämppikset. Yhtä paljon vieroksun sanaa perheetön, jos sillä kuvataan lapsetonta pariskuntaa.

Elän avoliitossa mieheni kanssa eikä meillä ole lapsia. Olemmeko siis perhe vai jotain muuta? 

Tilastokeskuksen määritelmän mukaan "Perheen muodostavat yhdessä asuvat avio- tai avoliitossa olevat tai parisuhteensa rekisteröineet henkilöt ja heidän lapsensa, jompikumpi vanhemmista lapsineen sekä avio- ja avopuolisot sekä parisuhteensa rekisteröineet henkilöt, joilla ei ole lapsia." 
Vaikuttaa selkeältä. Minä ja mieheni olemme siis perhe, virallisesti. Perhe on kaunis sana, se voittaa pariskunnan sanojen missimittelöissä 100-0.

Tavallaan on kurjaa, että lapsia pidetään usein perheen mittana. Haloo, lapsiperheet ovat asia erikseen! Arkikäsityksillä on vain taipumuksena juurtua ihmisten mieleen pitkäksi aikaa. Mieheni ei myöskään jaa täysin näkemyksiäni ("eihän meillä ole lapsia"). Hän ei kuitenkaan osaa perustella, miksi ystävät, jotka alkoivat odottaa lasta ja muuttivat sen jälkeen yhteen, ovat enemmän perhe kuin me, jotka olemme jakaneet jääkaapin jo useamman vuoden. Tai miksi lapsettomat perheystävämme, jotka ovat olleet naimisissa niin kauan kuin lapsuuteeni muistan, ovat vähemmän perhe kuin jos he olisivat saaneet lapsia. 

Tämä pohdinta saa riittää tälle päivälle, mutta palaan asiaan jossain toisessa jaksossa. Menenkin tästä nyt poikkeamaan ruokakunnan toisena jäsenenä talouden jääkaapilla, jos sitten inspiroituisin pohtimaan myös opiskeluja...

lauantai 31. maaliskuuta 2007

Haastattelu

Haastattelija: Yliopiston apteekin sivuilla olevan artikkelin mukaan nainen on hedelmällisin 20-22-vuotiaana. Miltäs nyt tuntuu, kun tämä ikä on ylittynyt?

Nuuti: En ole ottanut asiasta suurempaa kriisiä, kiitos vain kysymästä. Kyllähän tää nykyaikana menee vähän sillai, että ensin opiskellaan ja sitten stressataan maisterina pätkätöissä, joissa pysyvyyteen ei voi luottaa. Elämässä on paljon epävarmuutta.

H: Tunnetko olevasi Aikuinen Nainen?

N: En ole ajatellut asiaa vakavasti. Minulla on Aalto-maljakko ja Bonus-kortti, joten aikuisuustesteissä saan kyllä pisteitä kotiin. Jokin aika sitten olin opettajan sijaisena, jolloin tunsin olevani oikea aikuinen. Tämä kuva itsestäni kuitenkin romuttui, kun viimeisen päivän jälkeen päätin palkita itseni hyvällä siiderillä, ja nuori mies Alkon kassalla kysyi henkilöllisyyspapereitani. Enkö siis ollutkaan oikea aikuinen, vaan lähinnä kuin 17-vuotias? Minulta ei ole kysytty papereita pitkään aikaan, joten huolestuin, näytinkö lukiolaistenkin silmissä heidän ikätoveriltaan.  

H: Ehkä nuori mies vain halusi tietää nimesi...

N: Jään odottamaan yhteydenottoa.

H: Ovatko aikuiset tylsiä?

N: En sanoisi niinkään. Jonkinlainen lapsenmielisyys täytyy säilyttää aina, mutta kyllähän iän myötä tulee vastuuta. Asialliset jutut pitää hoitaa asiallisesti, mutta saa pitää myös hauskaa. Minulla ei ole vanhenemisesta kriisiä, oikeastaan pidän siitä, että elämä menee eteenpäin ja saavuttaa joitain asioita. 

H: Haluaisitko lopuksi lähettää terveisiä?

N: Terveisiä ikätovereilleni, nuorille naisille, joita huolettaa jossain määrin opiskelujen päättäminen, akateeminen työttömyys ja pätkätyöt, mutta joilla on kuitenkin haaveita. Elämä kuljettaa, ajattelen.

H: Kiitos, Nuuti. tapaamme taas ensi vuonna!

N: Kiitos. 

torstai 22. maaliskuuta 2007

Me

Jossain vaiheessa monien henkilöllisyys muuttuu sanaksi me. Havaintojeni mukaan tällaista identiteettiyhdentymää ilmenee, kun pariutuu tai lisääntyy (kuulostaa ihan eläinkunnan termeiltä...). 

Itse olen päätynyt jo ensimmäiseen vaiheeseen, ja huomaan, että aika ärsyttävän usein puhun monikon ensimmäisessä persoonassa myös sellaisissa tilanteissa, joissa tarkoitan lähinnä itseäni, tai jolloin muuten vain voisin monikon sijasta ihan hyvin puhua yksikössä. Kuvittelen, että kaikki hei-ja-moi-tuttavatkin suurin piirtein muistavat, että olen seurusteleva ihminen, ja me on tietenkin minä ja mieheni. Meittelyä esiintyy usein kotiin liittyvissä (Mentiin meille) ja arkisissa asioissa (Me siivottiin, tehtiin ruokaa, oltiin kotona). Joskus myös mielipiteistä kerrotaan tyyliin "Meidän mielestä/ meillä ainakin..." 

Toiseen vaiheeseen en ole vielä ehtinyt, joten olen vain havannoinut muita ihmisiä sekä kirjallisissa konteksteissa että ihan oikeassa elämässä. Äidistä ja lapsesta näyttää tulevan vahva me-pariskunta: 
"Me(illä) kakataan/ syödään/ puklataan/ nukutaan..." 
Mukavata varmaankin, juuh. 

Ehkäpä se vaan on niin, että on mukavampaa puhua monikossa, ettei tuntuisi elämä niin yksinäiseltä. Että on mullakin joku, jonka kanssa olen me. 

tiistai 20. maaliskuuta 2007

Lässytyksestä ja lapsien ihanuudesta ja kamaluudesta

Olen huomannut, että internetin virtuaalihiekkalaatikolla lässytetään. Siellä, jos missä, elämä on ihkua ja toiset ja toisten lapset ihanaisuuksia, joille lähetellään halituksia ja sydämiä. Toisille toivotellaan muksaa keskiviikkoa/ viikonloppua/ vauvan 1,5 kuukautta ja kolme tuntia -syntymäpäivää, jaksuja tai oikeastaan mitä tahansa. Siellä myös onnitellaan uudesta taidosta (esim. pyöriminen, kääntyminen, hymyileminen), kakkaamisesta ja syömisestä. En oikeastaan edes ymmärrä, miksi eksyn kurkkimaan elämää hiekkalaatikon reunojen sisäpuolelle, etenkin kun lässytys ärsyttää minua, jos satun olemaan lässytysvastaisessa mielentilassa. Myönnän, olen utelias, ja kurkistelen, millaiselta elämä voisi näyttää joskus tulevaisuudessa. Toinen syy on varmaan se, että opiskelujen vuoksi istun tietokoneen edessä paljon, joten aivolevon aikana, jos en jaksa nostaa takapuolta tuolilta, voi lukea jotain, hmm, miten sen nyt sanoisi korrektisti, helpompaa tekstiä kuin mitä tämä akateeminen elämä noin niinku muuten edellyttää.  

Olen miettinyt, onko tosielämän hiekkalaatikolla niin autuas, empaattinen ja ajoittain mielistelevältäkin tuntuva tunnelma, kuin mikä ainakin näin ulkopuolisen mielestä virtuaalihiekkiksellä vallitsee. Epäilen. 
"Ei meidän lapset, vaan ne toiset..."
"Meidänpä lapsi..."
"Minä ainakin..."

Olen myös joskus pohtinut, onko pakko pitää kaikista lapsista, jos nyt sattuu olemaan vaiheessa, että biologinen kello on lähtenyt käyntiin? Onko minulla enää katu-uskottavuutta, jos myönnän, että en todellakaan pidä kaikista lapsista? No juu, tiedän, että ei se lasten vika ole, jos vanhemmat eivät esimerkiksi tajua lähteä kirkosta huutavan lapsen kanssa pois niin että kaikki kanssaihmiset kuulisivat kauneimpina joululauluina jotain muuta kuin huutoa. En useinkaan tunne vieraita lapsia kohtaan mitään suurta sympatia-aaltoa, etenkään niitä yksilöitä kohtaan, jotka käyttäytyvät huonosti ja ovat kamalia, vaikkakin vauvaikäiset saavat pisteet kotiin. Tuttujen lapset ovat asia erikseen, ja niistä, useimmista, pidän. Joidenkin kohdalla jopa avaan sisäisen lässytyskanavani, ja silloin pikkuinen saa kuulla, kuinka uijui-ihana onkaan. 

Toivoisin, että joskus tulevaisuudessa lässyttäisin vain kohtuullisesti ja että niistä meidän lapsista tulisi niitä ihania lapsia.

keskiviikko 28. helmikuuta 2007

Valehtelija, valehtelija

Jo lapsena opin, että valehtelu on rumaa, mutta tähän astisen elämän aikana olen huomannut, että joskus täytyy valehdella *ihan vähän vain* suojellaakseen toista tai sitten itseään.

Valehtelin kaverille, että minulla ei ole vauvakuumetta, kun hän kysyi, ehkäpä puolileikillään. En muuten edes pidä sanasta vauvakuume, mutta se tuntuu olevan yleisessä käytössä, eikä aikomuksenani ole lanseerata uutta termiä kuvaamaan tilannetta, jossa haaveilee raskaudesta ja vauva-arjesta sellaisella intensiteetillä, että tuntuu pakahtuvansa. Oireisiin kuuluu, että kaupungilla huomaa jokaisen vastaantulevan vauvanvaunut, vauvan ja raskausmahan, jolloin myös alkaa haaveilla, minkälaista olisi, jos... Puhuisin omalla kohdallani vauvakuumeen sijasta ennemminkin haaveista, se on kaunis sana.

Valehtelin, koska en halua kenenkään tietävän, paitsi tietenkin mieheni. En jaksaisi, jos mahanseutuani alettaisiin tarkkailla tai minulle esitettäisiin asiasta kysymyksiä. Etenkin vatsa on arka kohtani, se kun ei ole enää sellainen kuin nelisen vuotta sitten, silloin, kun vielä urheilin ahkerasti ja tiesin omakohtaisesti, mitä muuta kuin kaljaa six-pack tarkoittaa. Olisi siis kiusallista, jos lihomista epäiltäisiin raskaudeksi. En myöskään pidä kysymyksistä, joita seuraa, jos vaikkapa on autolla eikä juo tai ei kahvikekkereillä juo kahvia. Toisaalta ymmärrän, että olen potentiaalinen lisääntyjä, tulevaisuudessa varmasti myös työnantajien silmissä. Ja hyväntahtoisesti ihmiset kai ovat uteliaita. Mietin vain, miltä tuntuisi, jos olisi oikeasti yrittänyt jo saada (tai tehdä) lasta kauan aikaa eikä lasta kuuluisi. Ehkä tällaisia asioita ei kuitenkaan kannata vielä miettiä (paitsi että ei kysele muilta vastaavanlaisia), kun ei ole edes lähtöruudussa.

Ja anteeksi valkoinen valhe.