sunnuntai 31. elokuuta 2008

Odotapas vain

Fraasipoliisi: - Fraasipoliisi täällä hei.

Nuuti: -Tekisin rikosilmoituksen odotapas vain -fraasin viljelemisestä. Mikähän siinä on, että aina on jotakin muuta, jota pitää odottaa? Ja siinä odotusajalla ei luonnollisestikaan voi tietää mistään mitään.

Fraasipoliisi: - Nooooh, missäs tämä rikosepäily tapahtui?

Nuuti: -Elämässä. Vaikka kun sanoo olevansa itkuherkkä, kun katsoo koskettavan elokuvan, lukee kirjan tai kuulee kaunista musiikkia. Niin eiköhän vain joku mene kommentoimaan, että odotapas vain, sitten kun olet raskaana niin itket vaikka mistä. Ikään kuin ei voisi olla herkkä ilman raskaushormonia, tai olisi vähemmän ja epäaidommin herkkä silloin.

Fraasipoliisi: - Jaahas, jaahas.

Nuuti: - Tai kun on huolissaan jostakin muusta kuin omasta navastaan, näkee uutisista sodan keskellä kärsiviä lapsia tai lukee huostaanotetuista. Niin odotapas vain, sitten sitä vasta on loppuelämän huolissaan, kun on raskaana ja on lapsia. Sitten vasta kiinnittää huomiota kaikkiin järkyttäviin uutisiin, joissa kerrotaan nälkäänäkevistä, sairaista ja kuolevista lapsista.

Fraasipoliisi: - Nii-iin, aivan. Mmm.

Nuuti: - Ja kaikista pahinta, jollei ihan suoraan niin ainakin rivien välistä voi kuulla ja lukea, miten sitten vasta voi tietää elämästä ja rakkaudesta, kun saa oman lapsen syliinsä. Että odotapas vain, nuuti, kyllä sinäkin sitten tiedät.

Fraasipoliisi: - Kirjataan, kirjataan. Kiitos, Nuuti, ilmoituksesta. Jos fraasisyyttäjä päättää nostaa syytteen, tapaamme asian tiimoilta fraasioikeudenkäynnissä. Kiitos hei.

tiistai 26. elokuuta 2008

Kommentointivajaus

Tiedän miltä susta tuntuu on fraasi, jota usein inhotaan, jos se sanotaan tilanteessa, jossa lohduttajalla ei ole omaa kokemusta asiasta. Siis jos vaikkapa läheinen on kuollut, niin joku menee lohduttamaan, että "tiedän miltä susta tuntuu kun mullakin kuoli hamsteri viikko sitten". 

Edellä mainitun fraasin välttelemisen vuoksi olen huomannut itsessäni jonkinlaista kommentointivajaatoimintaa. Se johtuu ehkäpä siitä, että koen olevani rajoitteinen kommentoimaan asioita, joista minulla ei ole omakohtaista kokemusta, koska en voi oikeasti tietää, miltä tuntuu. Vauvaa odottavien ja vauvan saaneiden juttuja kyllä kuuntelen, mutta en juurikaan kerro omia ajatuksiani. Raskausblogeihin kommentoin harvemmin, vauvablogeihin vielä harvemmin. Toisaalta en myöskään usein kommentoi lapsettomuusblogeja, joissa vauvaa on toivottu useita vuosia, koska koen tämän oman, tähän asti lähes vuoden kestäneen taipaleeni niin lyhyeksi niihin verrattuna, että minulla ei ole varaa sanoa mitään. Koska en voi oikeasti vain tietää. 

Elän käsityksessä, että raskaana olevat ja äidiksi tulleet myös ajattelevat niin, että muut eivät vain voi tietää, kuinka selkää kivistää, yöllä on jatkuvasti vessahätä, vatsa painaa, synnytys mullistaa maailman, hormonit tekevät sekopäiseksi, vauva itkee vatsavaivojaan ja äiti sitä, kun vauva itkee. Kaikki äitiklaaniin kuuluvat tietävät näistä asioista, ja siksi ne voivat jutella niistä keskenään, nyökytellä hyväksyvästi, hiljaa tuomita. Mutta minä en, koska en ole äiti. En voi kuin pahoitella selkäkipuja, sillä jos menisin lisäämään tiedän miltä susta tuntuu kun mulla on vuosien niska- ja selkäsäryt, niin se varmaan olisi sama kuin kertoa hamsterin kuolemasta läheisensä menettäneelle. Kun eihän minun selkäkipu voi olla samanlaista tuskaa kuin ison mahan kanssa, ne kuitenkin ajattelisivat.

Onneksi voi olla hengessä mukana ja myötäelää, vaikkei mitään sanoisikaan. Ehkä pari sanaa tai hiljaisuus on joskus riittävästi. 

tiistai 19. elokuuta 2008

Epäolennaisia havaintoja

Joskus tulee kiinnittäneeksi huomiota asioihin, jotka mainitaan vain sivulauseessa, ohi mennen. Mutta yllättäen sellainenkin asia voi jää mieleen, joskus pitemmäksi aikaa, ehkäpä niinkin, että itse pääasia unohtuu. 

Töissä oli yksi päivä tilaisuus, jossa kuuntelin arvovaltaisen herran, vai-mikä-se-nyt-olikaan, ylevää puhetta. En muista sisällöstä juurikaan muuta kuin sen, että siinä kehotettiin kertomaan omille tuleville lapsilleen, jälkipolville, kuinka isänmaata on rakennettu. Sillä samaisella hetkellä en enää ajatellut muuta kuin että kaikki eivät välttämättä koskaan saa lapsia, vaikka haluaisivat, ja jos kuulun niihin, niin kelle sitten kerron tarinoita? 

Myöhemmin kotona taustalla televisiosta tullut Soneran mainos kouluun lähtevästä pojasta sai myös ajatukset sivuraiteille. Äiti ja isä ja poika. Soneran kaaren alle piirtyy sana perhe. Samalla muistuu mieleen myös ne aikaisemmat saman firman mainokset, joissa ollaan muun muassa synnyttämässä ja koko perhe voi kommunikoida keskenään puhelimen välityksellä. Miksi mainoksissa ei ole kahden ihmisen perheitä? Kaksi ihmistä on kun oikea perhe, ihan oikeasti. En muutenkaan pidä sanonnoista "nyt meistä tuli oikea perhe, kun saimme lapsen", ja vielä vähemmän "nyt vasta voi tietää, mitä rakkaus/elämä/välittäminen on, kun olen äiti ja olemme perhe". Plaa. 

Tänään taas kuulin radiosta, kuinka opiskelijoiden pitäisi tehdä lapsia. Niin, tehdä. Kovasti yritetään, mutta ei ole vielä näkynyt tai kuulunut tulevaisuus-babysta mitään. Että kärsivällisyyttä vain päättäjillekin. Ehkä samaan aikaan, kun joku siellä jossain kirjoittaa palopuhettaan siitä, kuinka lastentekoon kannattaa jo ryhtyä, joku suree kuukautisiaan. Taas.

maanantai 18. elokuuta 2008

Ihan normaali

Kävin jokin aika sitten vauvatoiveprojektiin liittyen verikokeissa, joten yksi askel on taas otettu eteenpäin kevään ultraäänitutkimuksen jälkeen. Prolaktiiniarvo oli ihan normaali, eikä minulla myöskään ole kilpirauhasen vajaatoimintaa. Etenkin jälkimmäistä olisi voinut googletuksen perusteella epäillä, kun minua väsyttää ja paleleekin, ja nämä hyvin eksaktit oireet lukevat oirelistalla ensimmäisinä.  

Syksyn aikana tulee ehkä lisää tutkimuksia, kun vain jaksamme ja haluamme asiassa edetä. Alkaako tästä kohta jokin lapsettomuusputki, jossa tutkitaan ja nappaillaan lääkkeitä tai pistellään piikkejä, kunnes saadaan lapsi tai kyllästytään lapsentekoon sairaalaympäristössä? Kauanko tässä pitää odottaa? 

Näin siis tuli tämäkin syksy.

perjantai 1. elokuuta 2008

Melkein

Välillä tuntuu, että aloittaisin e-pillerit koska vain uudelleen, jos niiden kaikki hyvät vaikutukset voisi saada takaisin, mutta voisi tulla raskaaksi. Kuka tekisi sellaiset pillerit? 

Joskus myös huvittaa, kun luulin, että minun ei tarvitse enää muistaa ottaa mitään pillereitä, kun lopetan e-pillerit. Lääkkeiden määrä on moninkertaistunut, kun Terolut alkaa olla vakiokamaa (niiden jälkeen tulee kuukautiset, tosin niukat sellaiset) ja vitamiinilisää ja muuta sellaista on tullut myös ostettua. Uutena on ihoon vaikuttavat lääkkeet, joista toisesta menee vatsa sekaisin, jos syömisen ja lääkkeenoton suhde ei ole optimaalinen, ja toinen on voide, jota ei saa käyttää raskaana ollessa. 

Eniten rasittaa ihon huono kunto. Yleensä en meikkaa kesällä juuri lainkaan, sillä iho on ollut ruskettunut ja hyväkuntoinen, mutta nyt meikkaaminen tuntuu välttämättömältä. Lomalla en ollut heti aamusta meikkipussi edessäni kylppärissä, ja heti äitini kyseli ihostani ja pillereistä. Sivuutin kysymyksen jotenkin, mutta todella epäuskottavasti, ja yritin vaihtaa puheenaihetta. Melkein jo kerroin tästä projektistani, suurimmasta toiveestani ja haaveestani, mikä minulla on. Mutta se melkein oli kuitenkin liian kaukana, hetki katosi mielestäni, en pystynytkään.

En kestäisi mahdollista sääliä tai spekulointia siitä, onko jossakin jotakin vikaa, sillä minun pitää ensin itkeä itse, ennen kuin voin suhtautua neutraalisti siihen, miten muut reagoivat. Siihen menee hetki aikaa, sillä en oikeastaan ehtisi nyt ajatella tai surra, kun on muuta tekemistä. Niin kuin vaikkapa työ. Olisin toivonut, että minua onniteltaisiin näihin aikoihin ennemmin vauvasta tai raskaudesta, kun sitä toivon niin paljon, mutta ei näitä asioita voi itse päättää. Johonkin asti pystyy vaikuttamaan, mutta sitten loput vain järjestyvät, joskus ja jotenkin. Ehkä ja toivottavasti.