Sirkuksen apina

Rakastan raskauden myötä muuttuvaa vartaloani. Eräänä aamuna ihmettelin, mikä vatsaani vaivaa kun se tuntuu kovemmalta kuin ennen ja näkyy hivenen, vaikka olenkin selällään, kunnes tajusin, että sehän on vauvavatsa. Siitä lähtien raskausvatsa on mielestäni erottunut, vaikka yllä olisi minkälaiset vaatteet.

Pidän vatsani muodosta, pinkeästä ihostakin. Iltaisin rasvaan vatsani, ja vessassa käydessäni saatan kurkata peilistä myös sivuprofiilin. Pidän myös hivenen suurentuneista rinnoistani, ne näyttävät sopivan hyvin tähän koko kuvioon. Suhtaudun näihin muutoksiin lähinnä ihmetellen ja mielenkiinnolla. Kuinkahan suuri vatsani tulee olemaan? Tuleeko se olemaan muodoltaan pallo? Miten näillä rinnoilla imetetään? 

Kohtuullisen luonteva suhtautumiseni suurenevaan vatsaan kokee kuitenkin pieniä kolauksia esimerkiksi töissä, missä välillä olo on kuin sirkuksen apinalla. Minusta tuntuu, että minua ja etenkin vatsaani katsotaan sitä mitenkään peittelemättä, vatsaani vilkuillaan kun kuljen ohi tai keskustelen, selkäni takana puhutaan. Joskus pidän puhuessani kädessä olevia papereita vatsan edessä aivan kuin suojellakseni pikkuista majapaikassaan.
Ei kaikkien tarvitse katsoa. Minun raskaus. Minun vauva.

Ehkä myös kuvittelen osan, ja vähäinenkin huomio tuntuu siis hämmentävältä, kun on itse jatkuvassa muutostilassa. Samanaikaisesti olen tästä kaikesta ylpeä ja ihmettelevä. Kovin odottava. 

Armeijaefekti

Olen nyt vihdoin ilmaissut töissä jälkikasvun ilmaantumisen myös muuten kuin vain kasvattamalla keskivartaloa. Muutaman päivän kokemuksella olen huomaavinani, että osa naispuolisista kollegoista vaikuttaa olevan varsin kiinnostuneita siitä, miten olen voinut, mitä syönyt ja voinko pahoin. Ympäripyöreän vastauksen jälkeen päästään kuitenkin asiaan, eli kysyjän omiin kokemuksiin. Todellisuudessa ketään ei siis ehkä kiinnostakaan, olenko himoinnut suolaista vai makeaa, vaan he haluavatkin kertoa itse, miten he voivat, mitä söivät ja kuinka pahoin he voivat. Ja se synnytyskin, voi että.

Tiedäthän armeijaefektin: kun nuori, armeijan harmaaseen tai vihreään pukuun sonnustautunut sotilas on lähdössä viikonloppulomalta ja poikkeaa lähikuppilaan, niin eiköhän jokainen vastaantuleva, kuppia ehkä enemmänkin jo kallistanut, nappaa jossakin vaiheessa hihasta ja kysy asepalveluksesta - päästäkseen itse kertomaan omista kokemuksistaan kyseisen laitoksen palveluksessa vuonna miekka ja kivi, tai kuinka sodassa tapahtui sitä ja tätä, tai kuinka ennen oli miehet rautaa, siinäpä vasta haastetta näille isänmaan toivoille. 

On hämmentävää, kun äitikerhon pääsylippu näyttää lähenevän. Yritin selittää miehelle, että en osaa ajatella itseäni oikeana äitinä, ja jos puhun äidistä, tarkoitan omaa äitiäni, ja mummosta puhuessa tarkoitan lähinnä omaa mummoani. Ne muut äiti-ihmiset ovat yhä he. Miehen mielestä tässä ei ole mitään epäselvää: hän on ollut lapsemme isä ollut jo kauan. Ja minä olen äiti.

Jään siis odottamaan, että selviydyn seuraavaan kehitysvaiheeseen äitiytymisen prosessissa.

Ihana.

Meidän vauva:
- vastaa kooltaan viikkoja, raskauden puoliväliä.
- on nöpönenäinen.
- pyörii, potkii ja kääntyilee.
- ei ole oikeinpäin, kun pitäisi olla, eikä tottele pyyntöjä kääntyä.
- saa jalat niskan taakse.
- on vallan ihana.
- painaa noin ison tuplahamburilaisen verran (tässä on vauvan verran hamburilaista, kommentoi mieheni ultran jälkeen, kun söimme ravintolassa) 

Rakenneultrassa kaikki vaikutti olevan kuten pitikin. Pelotti, jännitti ja melkein teki mieli pyytää anteeksi vauvalta, että sillä tavoin menemme häntä katsomaan, ikään kuin etsimään mahdollisia vikoja. Vaikka olisihan joistakin löydöksistä hyvä tietää etukäteen, vauvan parhaaksi, että hän voisi saada parasta mahdollista hoitoa heti syntymästään alkaen. 

Sukupuolta emme tiedä. Minä odotan vauvaa, lasta, sillä jotenkin en nyt osaa ajatella hyörijän olevan tyttö tai poika. Olkoon kumpi tahansa, se on juuri hyvä. Me maltamme odottaa tapaamista, vaikka mies olisikin tahtonut kuulla sukupuolen etukäteen. 

Töissä on tähän aikaan vuodesta taas hirveä kiire, mutta se ei minua nyt suuresti stressaa. Kun kirjoitan kalenteriini pitkää to do -listaa, kurkistan samalla sisäkannen alla olevaa neuvolakorttia, jossa päällimmäisenä on uusin sivuprofiilikuva. Niin ihana. Ehkä uskallan pian kirjoittaa heinäkuulle kalenteriin myös että: laskettu aika. 

Luontodokumentti

Millainen on paratiisikolibrin soidintanssi? Entä kuinka vaivatta partakorppikotkat liitelevät saalista etsiessään? Lintujen maailmassa on myös erikoisia pesänrakentajia ja höyhenillään koreilijoita.
(lainaus: Avara luonto, osa 5/10 Linnut)

Raskaus on edennyt lähes puoliväliin. Vaivoina ovat olleet yllättävä, mutta myös nopeasti loppunut verenvuoto sekä raju vatsatauti, mutta onneksi vastapainona ihana kasvava vatsa, viikko sitten tuntuneet ensimmäiset liikkeet, miehen onnellinen ilme liikkeen tuntiessaan ja yhteinen onnellisuuden ja kiitollisuuden tunne tästä raskaudesta.

Mies odottaa vauvaa kovasti. Hän on myös kovin helpottunut siitä, että olemme tässä ja nyt, näin onnekkaita. Edes ystävien pakokauhuiset ilmeet ja kyselyt (eikö edes ihan vähän tule paniikki  perheenlisäyksen takia) eivät saa häntä puhumaan tästä onnestamme kuin se olisi kepeästi ja vallan huolimattomasti aikaansaatu asia, sellainen, että vähintääkin pitäisi harkita maastamuuttoa Karibialle, olla kauhusta kalpea ja lähes tuntea pallo jalassaan. Sitä vastoin mies seuraa innokkaana minussa tapahtuvia muutoksia, on ylpeä.

Ylpeyttä äänessään hän myös totesi yksi ilta sohvalla makoillessamme minun olevan kuin oma luontodokumentti.
On tämä niin ihmeellistä.