Edellisen tekstini kommenteissa ihmeteltiin, kuvittelenko oikeasti kaikkien maailman pysähtyvän sen vuoksi, että minulla on nyt tämä lapsettomuussuru.
Totta kai.
Kukaan ei töissä tiedä asiasta, mutta pitäisihän heidän arvata, että minulla on nyt surua. Vaikka näytän iloiselta, hoidan työni, autan muita, olen omalta osaltani joustava, inspiroidun asioista, järjestelen, leivon kahvitauolle kakun. Pitäisihän heidän nyt nähdä ja ymmärtää, että tämä on osittain vain pintaa. Eikä tietenkään kukaan saisi hehkuttaa raskaudesta ja synnytyksestä (omasta tai muiden) tai lapsensa tai lapsenlapsensa edesottamuksista, jos minä olen lähettyvillä. Heidän pitäisi ymmärtää olla näyttämättä minulle lapsivideoita, vertailla synytyksiä ja olla tuomatta lapsiaan tai lapsenlapsiaan työpaikalle, jos minä olen siellä.
Tietenkin kaikkien ystävien ja kavereiden ja satunnaisten tuttujen pitäisi osata nähdä, että olemme yrittäneet saada lasta jo kaksi vuotta, ja että häiden alla kävin enemmän lapsettomuushoitojen vuoksi klinikalla kuin kauneushoidoissa ollakseni mahdollisimman kaunis ja täydellinen morsian. Heidän pitäisi tietää, että minua ei juuri kiinnosta lapsientekojutut enkä erityisesti ilahdu vatsani koskettelusta tai siitä, että häiden jälkeen odotetaan suurta uutista aivan kuin se olisi automaattinen jatkumo häille. Pitäisihän heidän myös ymmärtää, että viime kevät oli erityisen vaikea miehelle, jolle lapsettomuus iski kasvoille kuin märkä rätti. Pitäisihän kaikkien nähdä, että meillä on yhteinen ongelma, jota ratkomme joka päivä.
Sukulaiset eivät tiedä, mutta toki heidänkin tulisi ajatustenlukijataidoillaan ymmärtää, että minuun sattuu välillä, koska en voi tietää, jatkuuko suku meidän osalta ikinä.
Lisäksi kohtaamani satunnaisten raskaana olevien naisten tulisi piilottaa mahansa, vakioruokakauppamme vieressä oleva lastentarvikeliike tulisi lopettaa, vauvanvaunut asettaa yleiseen käyttökieltoon, lapsen itku taannutettava, nauru lopetettava, hymyily ja onni kätkettävä.
Totta kai.
Tekstit
2 kommenttia:
Totta kai!
Minulla on just nyt tuo ihan sama vaihe meneillään. Suutun ihmisille kun ne on vaan niin tyhmiä ja niiden kommentiet on ihan syvältä. Eihän ne voi tietää. Mutta en siitä välitä vaan olen sitä meiltä että kaikkien pitäisi nähdä että minuun sattuu.
Koita jaksaa sinä siellä niin minä yritän jaksaa täällä. Elämä on välillä niin rankkaa!
Voimia sinulle!
Itse asiassa en edes suutu ihmisille. Ajattelen vain, että he ovat ajattelemattomia, heillä ei ole kokemusta tai tietoa siitä, kuinka lapset eivät ole itsestäänselvyys, vaan yllättävän moni kärsii jossain vaiheessa lapsettomuudesta. Tästä kirjoitinkin enemmän esim. tässä:
http://syksyinen.blogspot.com/2009/08/aikuiset-ovat-idiootteja-ja-muuta.html
Jostakin syystä päädyin kirjoittamaan tämän tekstin päinvastaiseksi kuin ajattelen. Eli en oikeasti ajattele, että ihmisten pitäisi tietää ja ymmärtää ja arvata. Koska en edes halua, että he tietävät. Tämä teksti syntyi siis vastakommenttina yhteen saamaani kommentiin, ja oli vastauksen osa 1. Toisessa osassa kirjoitan asiasta oikeasti (http://syksyinen.blogspot.com/2009/08/totta-kai.html)
Olen siis kai vain hyväksynyt, että ei tässä maailmassa ole hienotunteisuutta ja ymmärtäväisyyttä tarpeeksi, ja tämä oivallus on auttanut minua ymmärtämään muita.
Olipa monimutkainen selostus :)
Lähetä kommentti