Yhtäkkiä ei olekaan sanottavaa (vaikka olisikin)

Kaikkien erinäisten vaikeuksien jälkeen meille on tehty ensimmäinen inseminaatio. Olo on hämmentynyt - että tähän asti kuitenkin päästiin, vaikka sitä epäilinkin - ja etenkin epäuskoinen, että tämä arpa voittaisi yhtään mitään. Kuitenkin myös hitusen toivova, mistä tunteesta haluaisin pitää kiinni. 

Yhtäkkiä tänne kirjottaminen alkaa ujostuttaa. En tiedä, johtuuko se siitä, että saan tietää suurin piirtein lukuja, moniko näitä valitettavan mollisävyisiä tekstejä lukee, vai sitten siitä, että koen munarakkula-parkani niin henkilökohtaisena omaisuutenani, että tuntuisi oudolta raportoida julkisesti sen tai niiden mittoja. Ehkä pelkään myös epäonnistua, vaikka olenkin yli puolentoista vuoden ajan jo totaalisesti epäonnistunut tässä projektissa ja siitä myös tänne kirjoittanut, joten ei tämän pitäisi kovin uutta olla. 

Ajatus ensi kierrosta masentaa, sillä en usko, että työtilanteeni vuoksi hoitoa voisi toteuttaa. En vielä tiedä, miten klinikkamme on auki kesällä eli ehtisikö yhden hoidon tehdä ennen taukoa. Onneksi pistäminen ei kuitenkaan enää pelota samalla tavalla kuin se kaikista ensimmäinen piikki, joten uskoisin selviäväni siinä mielessä stressin suhteen vähemmällä mahdollisissa tulevissa hoidoissa.

Toiveikkuus seilaa ihan vähän tulevaisuuteen ja palaa niin kovin tiukasti kuitenkin tähän hetkeen, jossa ei voi kuin odottaa. Hetkellisen carpe diem -huuman vallassa olen nauttinut auringosta ja juonut ensimmäisen terassisiiderin, jonka toivoin jo viime vuonna jäävän viimeiseksi pitkään aikaan.