Positiivinen yllätys

Ei, en ole raskaana.

Mutta juuri onnistuneelta matkalta vauvan kanssa palanneena voisin kertoa, että olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten ystävällisiä ihmiset ovatkaan, kun olen ollut vauvan kanssa liikkeellä. Luulin, että Suomessa  apua ei saa ainakaan automaattisesti, mutta olin väärässä. Kaupungilla vaunujen kanssa ollessa ovea avataan pyytämättä ja tarjoudutaan nostamaan vaunut rappusissa. Yksin matkustaessani julkisilla kulkuvälineillä minulle on tarjottu apua useammin kuin sitä olen tarvinnut, matkalaukkua kannettu, vaunuja nostettu, vauvalle hymyilty ja juteltu ja ennen kaikkea ihasteltu.

Parasta on, että yleensä asenteet ovat vaikuttaneet myönteisiltä meitä kohtaan, vaikka samaan lentokoneeseen tai junavaunuun onkin mukanani tullut pieni vauva. Junassa on jokaisen toki helppo vaihtaa vaunua, jos vauva häiritsee, mutta lentokoneessa se onkin vaikeampaa. Luulin, että niskassa voisi tuntea julmia katseita heti, kun vauva inahtaakin, mutta toistaiseksi en ole juurikaan kokenut tällaista. Viimeisimmällä lentomatkalla tosin huomasin lähistöllä istuvien oi-ei-nuo-tulevat-tähän-ilmeet äänettömän huokauksen kera, kun etsin paikkaani vauva kantorepussa ja laukkua perässäni vetäen, mutta matkan aikana heiltäkin irtosi hymyilevälle vauvalle vastahymy, joten ehkä emme kuitenkaan olleet kanssamatkustajia aivan pahimmasta päästä.

Taktiikkani on tämä:

Yritän itse olla hyvällä tuulella ja stressitön, ja yritän pitää myös vauvan hyvällä tuulella, mutta mahdollisimman pienin äänin (soivat lelut jäävät kotiin ja oma äänen taso on kohtuullinen). Annan vauvalle ruokaa myös vähän ennakoiden, enkä matkoilla niin välitä ruoka-ajoista tai siitä, että lämpimät ruuat syödään tiettyyn aikaan, eli hedelmäsose (ja ne maissinaksut!) voivat joskus olla hyvä ratkaisu, vaikka kotioloissa niitä ei mussutettaisi aterian korvikkeena. Jos kaikesta huolimatta vauva itkee ja kitisee, ja vaikka toteaisin, että kyseisessä tilanteessa en saa lasta tyytyväiseksi mitenkään, niin - ja tämä on se tärkeä kohta - yritän näyttää siltä, niin kuin yrittäisin koko ajan tehdä asialle jotakin, vaikka henkisesti olisin luovuttanut.

Hss, älkää kertoko muille.

Joskus melkein tukehdun pullaan

Samoihin aikoihin meidän lapsen syntymän kanssa muutama vanha kaveri ja opiskelukaveri saivat ensimmäisen lapsen, ja myös vauvakerhon kautta olen tutustunut useampaan viime vuonna esikoisen saaneeseen. Olen jo pitkään yrittänyt varautua henkisesti, että ne kaikki saavat kuitenkin toisen lapsen ennen meitä, jos siis ikinä toista lasta saamme. Eihän tämä elämä mikään kilpajuoksu ole, mutta ehkä ymmärrätte. Kun toiset näyttävät saavan kaiken mitä haluavat ja silloin kun keksivät haluta, paitsi se yksi, jonka mies ei heti suostunut vauvanhankintaan, ja suostumuksen jälkeenkin oli vielä niin pitkä odotus eli jopa puoli vuotta. En jotenkin osannut sanoa mitään tähään, ehkä vain että mmm, ja hörppäsin lasista lisää juotavaa.

Nyt kun kaikki lapsoset alkavat lähestyä vuoden ikää, se toinen lapsi näyttää tulevan yhden jos toisenkin puheisiin. Itse en olisi ehkä muutenkaan niin avoin, että kertoisin haaveitani ääneen koko kylälle, ja etenkin perheeseen liittyvät haaveet haluan pitää omana tietonani*. Kai minulla on jokin ajatus, että haaveet eivät toteutuisi, jos kaikki tietäisivät, tai että joutuisin koko ajan selostamaan haaveideni etenemistä, joten usein toiminkin kaikessa rauhassa, ja sitten vain totean myöhemmin, miten asiat menivät, siis myös muissa kuin vain perheasioissa ("lähden ulkomaille! valmistuin! kävin haastattelussa ja sain töitä! olen raskaana, yli puolenvälin jo!") Luonnekysymys, kenties, ja hitusen taikauskoa.

Perhesuunnittelu tuntuu kuitenkin olevan varsin avointa tietoa monelle, ja ne monet tyypit luulevat, että muutkin suhtautuvat asiaan yhtä mutkattomasti. En ole vieläkään tottunut tähän. 

Pääsiäislomalla tapasin pari äitiä, joista toinen sanoi:

Olen nyt töissä tähän ja tähän asti ja sitten ryhdytään toisen lapsen tekoon.

Toinen kertoi:

Häiden jälkeen tehdään toinen lapsi.

Pitäisikö jo alkaa askarrella onnittelukortit? Tunnen nämä ihmiset pitemmältä ajalta, mutta silti hämmennyin. Ehkä avoimuudesta, en haluaisi tietää kaikkea. Ennen kaikkea itsevarmuudesta, siitä uskosta, että niin vain sitä tehdään se toinen lapsi, ei mitään jos-sanoja.

Mummoni puolestaan kysyi kahvipöydässä ihan suoraan, koska teemme toisen lapsen. Meinasin henkisesti tukehtua pullaan, ja koska kyseessä oli minun sukulainen, mies joi kahvia kaikessa rauhassa ja vieritti moraalisen vastausvastuun minulle. Yritin kertoa jotakin hyvistä puolista ainoan lapsen kanssa. Ei auttanut, leikkikaverin tarvitsee. Eikä liian isoa ikäeroa, muuten ei ole seuraa toisilleen! Aikuisenakin tarvitsee sisaruksia!

Pullaantukehtumisfiiliksen olen saanut pari kertaa myös perhekerhon kahvipöydässä ja vaunulenkillä. Joskus vastaan vauvakuumemittarin tulokseksi jotakin epämääräistä huonoista öistä ja niiden voimaan hävittää kaikenlainen vauvakuume**, ja siitä sitten voikin jatkaa sujuvasti hampaista puhumiseen. Tämä ei ole minulle kepeä aihe, sellainen, kuin kertoisi, mitä tilasi postimyynnistä.

Ehkä kuitenkin uskallan nyt sen kirjoittaa: haaveilen toisesta lapsesta. En leikkikaverista, en esikoisen pelastamisesta ainokaisuudesta, vaan ihanasta lapsesta, omanlaisestaan tyypistä, tytöstä tai pojasta. 

* Tiedän, tiedän, että tämä lause on täysin ristiriidassa sen kanssa, että kirjoitan haaveistani tänne, mistä sen lukee yksi jos toinenkin. Täällä luulen kuitenkin olevani anonyymi, haaveet eivät mene rikki.
** Olen saattanut muutaman kerran sanoa väsyneenä: jos et Onni nyt nuku, niin mitään sisaruksia ei ole tulossa vähään aikaan, äitiä väsyttää ja äiti ei jaksa, kun ei saa koskaan nukkua kokonaista yötä.

Lottovoitto

Pyhäinpäivän hautausmaakävelyllä, siellä pimeässä, kynttilöiden keskellä, törmäsin vanhaan tuttuun jonkusen vuoden takaa. Tämä vähän vanhempi nainen ei tiennyt kesän iloisesta perhetapahtumastamme, joten hän kysyi heti vaunuissa matkaavasta lapsesta ja syöksyi sitten hihkuen onnittelemaan ja halailemaan minua ja miestäni ja silittelemään vauvaa.

Siinä lähinnä hänen viime vuosien kuulumisia pikakelatessamme hän totesi iloisesti, ihan tuosta vain ja elämästämme tarkemmin tietämättä, että tuolla vaunuissahan on oikea lottovoitto.

Oi miten oikeassa hän olikaan!

Kohtaaminen aurinkoisena iltapäivänä keskikaupunglla

Henkilöt, toisilleen tuntemattomat:
Nainen, raskaana 36. viikolla, hame, aurinkolasit. Harppoo rautatien ylittävää siltaa käsilaukku olalla heiluen.

Mies, ikä ehkä himpun verran yli 30, farkkutakki auki, polvihousut, puolipitkät hiukset, kädessä puolitäysi kaljapullo. Ohittaa naisen sillalla, ottaa huikan pullosta.

Tapahtuma:
Liikennevaloissa mies pysähtyy, katsoo taakseen. Punaisten valojen aikana nainen ehtii kävellä odottamaan saman suojatien eteen. Vihreät valot, mies lähtee katua ylöspäin pitkin askelin, kuikuilee olkansa yli. Nainen kiiruhtaa myös eteenpäin.

Dialogi:
"Niin et syntyyks se kahden vai kolmen kuukauden päästä?"
"No ehkä kuukauden."
"Oho. Se on melkoista, kauheeta. Se synnytys."
"Aha."
"Nii siis onko se ihan tarkoituksenmukaista et mies siellä on? Ja katsoo kaikki mitä siellä alhaalla tapahtuu? Et itse ainakin olin ihan et..."
"Niin, eihän sinne oo pakko mennä"
"Pakko ja pakko, minä siellä olin koko ajan ja oli se kyllä tuskaa ja olisin voinu sanoo et lyö mua tuohon jos tekee mieli et sellaista kauheaa siellä kyllä et onko se ihan miesten paikka et nykyään sinne miehetki menee ja kattoo et mitä kaikkea ku ennen nämä on hoidettu jossain mis ei miehii oo ollut et jossain saunassa et kyllä se on"
"On teillä miehillä rankkaa!"

Loppukohtaus:
Mies kaataa olutta suuhunsa ja ylittää tien. Nainen jatkaa matkaansa vastakkaiseen suuntaan.