tiistai 24. maaliskuuta 2009

Miksi ne kun ei me

Olen vältellyt syvällisiä pohdintoja aiheesta kuka lapsen ansaitsee ja ansaitsenko minä lapsen, olenko ollut tarpeeksi kiltti, kärsivällinen ja toivova, olisinko loistavaa äitiainesta vai en. On parempi, kun en edes mieti, koska tämä ei mielestäni ole ollenkaan ansaitsemiskysymys. Lapsia ei kuitenkaan jaeta minkään CV:n perusteella tai edes sen, kuinka kauan on jo odottanut. Ei tässä olla muussa jonossa kuin lapsettomuusklinikan hoitojonossa, ja sekin jono on epäreilu eikä hoidon tuloksia jaella jonotusjärjestyksessä.

Joillekin, jotka kauan kaivatun plussan saavat testiin, saatetaan kirjoittaa, että he ovat sen ansainneet. Ymmärrän tästä ansaitsemisesta siis toisen puolen ja voisin itsekin ajatella, että joku kivikkoisen polun kulkenut todellakin ansaitsee plussan. Mutta en silti ajattele, että minulle voitaisiin niin koskaan sanoa tai kuvittelisin itsestäni, että ansaitsisin plussan enemmän kuin joku toinen.

Vaikka yritän pääasiassa kuitenkin olla ajattelematta ansaitsemisasiaa, niin tänään se taas tuli mieleeni nähtyäni mainoksen illan 4D-dokumentista. En ole varma, haluanko katsoa, kun ohjelman nimi on Raskaana ja humalassa. Taannoinen dokumentti huumeriippuvaisten lapsista, vieroitusoireita huutavista vastasyntyneistä, nimittäin sai jo pohtimaan sitä.
Että miksi ne kun ei me.

maanantai 23. maaliskuuta 2009

Ajatusten sivuaskeleita

Nyt on töissä taas se aika, kun tekemistä riittää. Toisaalta viime aikoina on myös ollut niitä pakollisia hetkiä, jolloin pitää olla paikalla, mutta on aikaa vain miettimiseen. Silloin ajatukset alkavat harhailla, mietin sitä sun tätä.
Vaikkapa:
lounasta
säätä
kiertopäiviä
söisinkö sämpylän nyt
mihin ihmiset menevät
olenko varmasti muistanut kaiken mitä piti tänään tehdä
pitää kopioida sitä sun tätä
ja lähettää hakemus
saankohan syksyllä seuraavan pätkätyön
pitäisikö varata matka
tai hääjuttuja
miksi minua ärsyttää
onkohan kaikki sittenkin vallan hyvin
mitenhän Menopurin pistäminen onnistuu
ja voisiko aika mennä vähän nopeammin
mutta joskus hitaammin

Odotan, että voisin miettiä, onnistuuko hoito, tuntuisiko minusta edes vähän raskaana olevalta, toiveikkaalta.

En uskalla miettiä, miltä tuntuisi, jos olisin raskaana.

Vielä vähemmän uskallan miettiä, miltä tuntuisi, jos meille tulisi vauva.
Tai että sitä ei tulisi.

perjantai 20. maaliskuuta 2009

"Sen maailma pieneni"

Ensin ajattelin, että ei mun ole pakko mennä ryystämään kahvia äitien ja isien luokse, katsomaan heidän jälkikasvunsa aikaansaannoksia, pelaamaan lasten Unoa, joissa sääntönä on, että 4-vuotias saa voittaa aina, mikä alkoi kahdeksannen kierroksen jälkeen ärsyttää. Kun minulta viimein kysyttiin, mitä kuuluu, vastasin vain, että ihan hyvää, vaikka ajattelinkin, että aika perseestä, että me ei saada lapsia noin helposti. Kyläilyt oli kuitenkin helppo minimoida, sillä lapsiperheet alkoivat hengailla yhä enemmän keskenään, ja meidän citykotiin on vaikeampi tulla. Ei ole parkkipaikkoja ja sellaista, ja nykyäänhän on ne valkoiset sohvatkin. Eikä me jakseta lähteä kaupungin laitamille, koska ei ole autoa. Sinne, missä on lähikauppana Siwa, vaikka markettiin ne kuitenkin perjantaisin ajavat, ja pihassa on leikkipuisto. Sitten päätin myös, että ei ole mun velvollisuus lähettää lahjoja ja kortteja sukulaisten lapsille, joilta ei koskaan kiitosta saa. Ja nekin saa lisää lapsia koska haluavat. Unohdin vahingossa omia murheita miettiessä ja lapsettomuushoitojen aikatauluja laskiessa kummilapsen syntymäpäivät ja tunsin olevani maailman surkein kummi, täysin oikeutetusti vieläpä. Näihin aikoihin aloin vältellä vanhaa ystävääni, jonka siskon perheonnesta ja lapsenteosta en jaksanut kuulla enää sanaakaan.

Ajattelin, että onneksi minulla on työ, joka on haastavaa ja vastuullista. Työpaikalla meni päivä, illalla ja yöllä voi myös tehdä töitä tai ainakin miettiä töitä. Siellä kuta kuinkin kaikki ovat melkein-aikuisia, thank god. Mutta sitten yksi tyyppi tuli mammalomalta ja se osaa kyllä vedota lapseensa joka välissä. Se alkoi ärsyttää, sillä sain itselleni kasan hommia ja toinen välttyi niiltä lapsen vuoksi. Sit yks toinen on saanut vasta lapsenlapsen. Sen lapsi on mun ikäinen, ja tiedän sen elämästä enemmän kuin se varmaan ikinä uskookaan ottaen huomioon sen, että se ei itse varmaan edes tiedä mun nimeä. Nyt se lapsenlapsi oppi kävelemään, joten päiväunet ovat sen ja sen mittaiset ja tässä ois tää videokuvakin kyseisestä tapahtumasta. Sit yks kolmas tyyppi on vielä äitiyslomalla, mutta se putkahtaa välillä ovesta sisään ja sitten kaikkien pitää ihastella sen vauvaa. Aloin siis vältellä töitäkin.

Kaupungilla alkoi ahdistaa kevään merkit eli talvikuteiden takaa kuoriutuneet vauvamahat ja onnellisen näköiset pariskunnat lastenvaunuineen. Ne hymyilee niin, että nillä ei oo koskaan mitään murheita, ei mulla ainakaan ois.

Päätin, että on parasta sulkeutua kotiin. Ensin latasin kaapit täyteen säilykkeitä ja kuivamuonaa, että selviäisin ydinsodastakin niillä varustuksilla. Sitten laitoin mikroruuan lämpiämään, avasin television. Pling. Sain syödä ruuan olohuoneessa, mun ei tarvitse olla kenenkään esimerkkinä. Televisiossa näytettiin sairaalan elämää, aloin itkeä, kun uusi elämä syntyi. Toinen kuoli, itkin sitäkin. Sammutin television. Samana päivänä poistin itseni facebookista kun aloin pelätä, että joku niin sanotuista kavereista ilmoittaisi olevansa raskaana. Yksi päivä lopetin verkkoyhteyteni. Poistin puhelimesta yhteystiedot mutta jätin sinne poliisin numeron jos tulis hätä ja sit tietty pitserian numeron ku niiltä saa kaks pitsaa ilmaiseksi kotiinkuljetuksella.

Hamstrasin ruokaa makuuhuoneeseen, että mun tarvitsi poistua sieltä mahdollisimman vähän.  Yks päivä sekin huone alkoi kuitenkin tuntua liian avaralta. 
Kasasin komeroon tyynyjä ja muutin sinne.
Pimeässä ei näe mitään ja se on just hyvä. Olen lapsettomuuskomerossa.

(Toim. huom. tarinan henkilöitä ei voi yhdistää keneenkään todelliseen henkilöön: jos luulet olevasi osa tarinaa, olet väärässä. Viittaukset ulkomaailmaan kiistetään. Kaikki oikeudet pidätetään.)

maanantai 16. maaliskuuta 2009

Muutama askel

Luulin joskus, että vauvoja tehdään sitten kun aika on sopiva. Luulin, että vauvantekoa ei tarvitse suunnitella päivän tai kuukauden tarkkuudella, vaan vauva tulee sitten kun tulee. Luulin, että vauvateko on vain minun ja mieheni välinen asia, salaisuus.

Olisiko nyt pian sopiva aika meidän vauvateolle? Olemmeko oikeasti jo vuorossa klinikan vauvantekojonossa? Tulisiko vauva jo ensi vuonna? Toimiikohan meidän vauvantekoaikataulu?

Alle 2 viikkoa, niin aloitan Terolutit.
Siitä 2 viikkoa, niin kuukautisten pitäisi alkaa.
Siitä 5. päivänä aloitan Clomifenit.
Niiden jälkeen aloitan Menopur-pistokset.
Sitten on ultra, jos kaikki tähän asti menee hyvin.
...eikä vuoto ole alkanut liian aikaisin tai liian myöhään suhteessa pääsiäistauon ajoitukseen. 
...ja selviän piikityksestä.
Sitten jos ultrassa kaikki on hyvin, pääsemme inseminaatioon
....jos se ajoittuisi klinikan aukioloaikoihin.

Aikataulusuunnitelmani loppuu inseminaatioon, jos ei oteta huomioon sitä, että ajattelen koko ajan inseminaatioihin menemisestä. Monikossa. Niin, mitäpä siitä voi taas päätellä.

Pessimisti pettyy kuitenkin.

maanantai 9. maaliskuuta 2009

Lapsettomuussohva

Viime syksynä, niihin aikoihin, kun yrityksen vuosipäivä tuli eteen, ostimme uuden sohvan. Se on valkoinen, ja se on kangassohva. Jos olisin tullut vuoden sisällä raskaaksi, emme varmaan ikinä olisi ostaneet sellaista sohvaa. Sohvassa näkyisi sekunnin murto-osassa ja mahdollisesti ikuisesti kaikenlaiset eritteet, joita pienestä vauvasta tai lapsesta mahdollisesti syöksyisi ulos eri ruumiinaukoista äkkiarvaamatta. Leikki-ikäisen tahmaisten sormien aiheuttamaa sohvakatastrofia ei varmaan tarvitse edes mainita.

Jotenkin vain, jossakin kummallisessa mielentilassa, päädyimme kuitenkin kantamaan kotiimme valkoisen sohvan, vaikka olemmekin wanna-be-lapsiperheellisiä, ja tahtoisimme kovasti, enemmän kuin mitään muuta, sohvansotkijasormet kotiimme.

No, onneksi ei ole lapsia, meille voidaan kommentoida sohvasta.
Eikä koiraa, saatetaan lisätä.

Meillä onkin lapsettomuussohva.

tiistai 3. maaliskuuta 2009

Aukiolotutkimus ja tasapainoinen dieetti

Ennen uusinta hoitosuunnitelmaa minulle tehtiin munatorvien aukiolotutkimus. Olin lukenut edellisenä päivänä saman kokeneiden ajatuksia, minkä perusteella jännitinkin etukäteen sitä, kuulunko niihin onnekkaisiin, joilla tutkimus ei juuri satu, vai niihin, joilla kuvailtu pieni paineen tunne ei olekaan ollut mikään kuukautiskipumainen tunne, vaan lähinnä kuin postikortti kipuhelvetistä.

Minulla on melko alhainen kipukynnys, mutta mahdollista kipua enemmän minua kuitenkin pelotti tulos. Jännitin ja pelkäsin ja panikoin tutkimuksen aikana sitä, liikkuvatko nesteet, joten unohdin pelätä varsinaista kipua. Paineen tunnetta en juuri tuntenut, eikä tutkimus minulle ollut normaalia gynekologikäyntiä epämiellyttävämpi. Helpotuksekseni tuloskin oli hyvä, eikä raskautumisen pitäisi olla tästä kiinni. Toisaalta selittämätön lapsettomuus tuntuu kovin epämääräiseltä, mutta positiivisena hetkenä yritän ajatella, että ratkaisu voi olla yksinkertaisesti epäsäännölliseen kiertooni vaikuttaminen ja ovulaation varmistaminen (ja samalla yritän unohtaa pelot siitä, että mitään munasoluja ei koskaan kasvakaan). Ja olemmehan me niin nuoria, että aika on puolellamme, kertoi lääkäri. Miksi se ei kuitenkaan lohduta niin paljon kuin sen ehkä pitäisi? 

Lääkäri muuten kommentoi pistoshoidoista kertoessaan hoikkaa vartaloani (huom. lääkärin sanat) ja epäili, löytyykö sieltä sopivaa mahamakkaraa, minne saa helposti piikitettyä. Joka keväinen projektini on päästä bikinikuntoon, mutta joka vuosi kesän kynnyksellä lisään projektin päämäärää yhdellä vuodella. Viime syksynä olen kuitenkin ilmeisesti laihtunut huomaamatta, vaikka en ole asian eteen tehnyt yhtään mitään. Tartuin siis lääkärin sanoihin, ostin heti suklaalevyn jos toisenkin ja lopetin suklaalakon, ja nyt missioni onkin kasvattaa pistämiseen täydellisesti sopiva mahamakkara. Olen siis päässyt erinomaisesti alkuun lapsettomuushoitoihin valmistautumisessa!

Harmi vain, että tämä ei sovi yhtään yhteen sen kanssa, että haluaisin mahtua tulevaan hääpukuuni, mutta toisaalta ottaisin kyllä mielelläni pienen vauvavatsan, vaikka olisi minkälaiset turvotukset. Ehkä aloitan suklaalakon sitten huhtikuussa, kun tämänhetkinen tasapainoinen dieetti, suklaata molemmissa käsissä, voisi riittää hetkeksi.

maanantai 2. maaliskuuta 2009

Tuleeko tytölle vai pojalle?

Jokin aika sitten sisustusshoppailun lomassa huomasin maailman ihanimman pehmolelun, jonka hahmo oli sama kuin yksi miehen käyttämä lempinimi minusta. Tiedän, pehmolelut ovat lapsellisia ja turhia, mutta jollakin kummallisella ostomaanisella tavalla minun oli pakko ostaa kyseinen otus. Miehelläni oli vielä syntymäpäivä lähellä, joten ajattelin antaa sen ikään kuin symbolisena lahjana.

"Tuleeko tytölle vai pojalle?", myyjä kysyi kassalla. Havahduin automaattisten ostosfraasien maailmasta (Hei - pankkikortin ojennus - pankilta - koodin näppäily - kortti pois -kiitos - hei) ja vastasin, ehkä vähän hämmentyneenä, että pojalle. Mitä muutakaan siihen olisi voinut vastata? Niinpä otus sai ympärilleen vaaleansinisen paperin, nauhan ja tarran. Myyjän kietoessa lahjapaperia silmieni ohi vilahti filminauhan tavoin yksittäisiä kuvitelmia, ajatuksia säälittävästä minusta, joka tulevaisuudessa ehkä shoppailee potkupukuja ja pehmoleluja kuvitteelliselle pojalleen. Minusta, jolla jo nyt on tulevalle lapselle kaapin perimmäisessä nurkassa pieni laatikko asioita, muistoja matkoilta, vauvakuumeisen ostoksia. Minusta, joka ei tiedä, tuleeko niille käyttäjää. Mietin myös, oliko ostokseni lapsettomuushoitojen alkamisen symboli. Itkisinköhän vielä monesti otus silmieni suojana? Piikittäisinkö usein itseäni sen nököttäessä sängyssä vieressä? Halaakohan mieheni sitä joskus toivoen, että meillä olisi vauva? 

Niin, kiitos hei.

Joskus on hyvä, kun ei ehdi ajattelemaan enempää.

----------------
Mieheni muuten piti lahjasta. Jo nyt se on meille molemmille jollakin hassulla tavalla aikamoisen tärkeä juttu.