Perheillään

Jatkossa perheilen uudessa blogissa. Kaikki on ihan keskeneräistä vielä, mutta no, elämä on sellaista, joten ehkä kuitenkin rohkenen jo päästää vierailijat kylään.

Se tunne

Kun ulkona vihmoo vettä ja lätäköt vain kiiltelevät sysimustassa syysillassa katulamppujen valokeilassa, niin tällaisena iltana, kun tulen jumpasta kotiin ja meidän ikkunoista näkyy ulos valoa, tulee sellainen lämmin tunne, joka tuntuu vatsassa asti. Tiedän, että isällä ja pojalla on ollut hauska iltahetki, puuron syömistä ja iltapesut, ja sitten parin kirjan jälkeen poika on nukahtanut isänsä kainaloon tyytyväisenä, minun rakkaat, meidän kotona. Ja se tunne on sellainen, että pitää ottaa muutama juoksuaskel, jotta olisi vähän nopeammin kotona.

Muutenkin kun olen ulkona syksyisin pimeällä, tykkään, kun monessa ikkunassa näkyy valot ja näyttää kotoisalta ja lämpimältä. Toivon, että kaikilla tulisi sellainen samanlainen tunne kuin minulla, kun on tulossa omaan kotiin: että siellä olisi niitä asioita tai ihmisiä, jotka tekevät kodin ja onnellisuuden ja hyvän olon.

Tähän syksyyn, tähän hetkeen ja tunteeseen päätän nyt nämä muutaman vuoden ajatukseni. Tiedän, en ehkä osaa kauan olla hiljaa, mieleen tulee jatkuvasti asioita, joista tekisi mieli kirjoittaa. Ehkä palaan siis vielä, joskus, jossakin. Siihen asti: hei hei! :)

Rintani ovat taas minun

Olen lopettanut imetyksen. Se ei tapahtunut mitenkään helposti tai aivan itsestään, mutta minusta vain alkoi tuntua, että olisi jo aika luopua tästä tavasta ruokkia lapseni, joten kesän aikana vähensin ensin päiväimetyksiä tietoisesti, ja yöimetyksiäkin pyrin välttämään. Toisesta rinnasta väheni ensin maidontuotanto, ja koska ei enää tuntunut luontevalta imettää siltä puolelta, joka oli jo melkein kuin tavallinen rintani, imetin lopussa vain toisesta rinnasta. Pinnallista kyllä, mutta joka kerta ahdisti ajatus siitä, mitä tällainen toispuoleinen imetys tekisi rinnoilleni: menenkö imetyksen loputtua kauppaan kysymään, olisiko niillä rintaliivejä, joissa toinen kuppi olisi kaksi kirjainta isompi kuin toinen?

Unikouluviritelmien aikana yöimetys jäi joksikin yöksi pois, mutta sitten joinakin öinä taaperoinen heräsi yhä aikaisemmin, karjui, repi kaksin käsin paitaani, joten ei jäänyt epäselväksi, mitä oltiin vailla. Nyt kuitenkin yhden vuoden ja reilun kahden kuukauden ikäisenä lapsemme nukkui (vahingossa) pari yötä hyvin omassa sängyssään eikä aamullakaan muistanut maitoa, niin sitten imetys vain jäi, kun tuli kolmas yö, neljäs...

Onko outoa, kun tunnen tästä suurta haikeutta? Rakastin niitä hetkiä, kun imetin yöllä koko maailman nukkuessa, pieni söi vatsansa kylläiseksi ja huokaisi, käänsi kylkeä. Mihinkään valokuvaan en ole saanut sitäkään katsetta, mikä vauvalla usein oli, kun hän käsivarsillani söi tyytyväisenä, aivan kuin katselisi ihastuneena minua ja minä häntä. Sitten oli niitäkin hetkiä, kun vauva oli kuin tulta ja tappuraa, ei edes vilkaissut minuun päin kuin söi, aivan kuin olisi yhä loukkaantunut jostakin.

Ei tämä aivan helppoa ole koko ajan ollut, ettei jäisi sellainen kuva. Oli meilläkin rintaraivareita ja pelkoa maidontuotannon vähenemisestä, jolloin pumppasin hullun lailla maitoa saadakseni todistusaineistoa, että kyllä sieltä yhä tulee maitoa, vaikka rinnat eivät olekaan maidosta kivikovat. Valehtelisin myös jos väittäisin, ettei imetys olisi koskaan sattunut.

Olen onnellinen, että sain imettää näin pitkään ja että imetys oli minulle myönteinen kokemus. Kai haikeus kumpuaa ihan siitäkin, että yli vuoden ajan tämä on ollut meidän yhteinen juttu ja nyt itse päätin, että on aika lopettaa. Siitäkin, että kävelemään oppinut vauvamme on ihan oikeasti taapero.

Minusta tuntuu, että lapsen kasvattaminen on välillä myös luopumista.

Päiväkirjan hylätyt sivut: Eräs epäonnistunut unikoulu

1. yö: vauva nukkuu omassa sängyssään aamukahdeksaan asti. Yön pari heräämistä hoituvat silittelyllä. Vanhemmat sen sijaan säpsähtävät tottumuksesta hereille ties kuinka monesti. Päätän, että nythän voisi näppärästi lopettaa yöimetyksen, tästä se lähtee.

2. yö: mies herää ainakin kuusi kertaa silittämään levottomasti nukkuvaa lasta, joka kuitenkin pysyy omassa sängyssään. Itse käännän toisella laidalla sänkyä selkäni yöuntani häiriköiville. Aamulla kerron netistä luettuja ihmetarinoita, kuinka vaikka kenen lapsi oppi nukkumaan kolmessa yössä. Että tässä nyt vain pitää jaksaa nämä ensimmäiset yöt.

3. yö: mies lähtee viettämään iltaa ulos, kun kerrankin pääsevät yhtä aikaa viihteelle (lähipubiin...) perheellisen kaverin kanssa. Jos nyt vaikka vertaistukea saisi, ajattelen. Yhdeltä herään itkuun, ja huomaan, että toinen puoliskoni ei ole vielä kotiutunut, mihin ihmeeseen se on jäänyt, ei kai siellä nyt yhtä tuoppia enempää viihdytä?! Silittelyllä saan lapsen nukahtamaan, ja itsekin nukahdan juuri uudelleen, kunnes herään taas vaativaan itkuun. Siihen ei auta muu kuin kainalo, ja muuhun en kykenisikään, koska olen vielä niin unessa. Yritän tarjota tuttia, ei kelpaa, ei ole hyvä, se on itse asiassa ihan k a u h e a loukkaus koko kuminen kappale.  Tajuan, että vauvamme haluaa maitoa, nyt ja heti, ilme on kuin ihmissyöjällä, kun kädet tarttuvat imetysliiveihin kiinni. Apuaaa, ei mun lukemissa unikouluohjeissa ole kohtaa "mies pubissa, vauva repii rintaliivejä ja huutaa". Ja missä se mies luuhaa???? Rinta on ihan pinkeänä maidosta, luovutan. Vauva imee maitoa kuin viimeistä päivää yötä. Mietin, onko ihan oikein lopettaa imetys, kun se on selvästi vielä niin tärkeä juttu. Minullekin. Samalla ajatus taaperoimettämisestä ei ole minulle enää niin luonteva, haluan jo omat rintani takaisin, haluan normaalin kuukautiskierron! Aamulla yritän selittää miehelle, kuinka olennaista olisi, että nukkuisin muualla. Se olisi vähän sama, että aina söisit pöydällä olevaa makaronilaatikkoa, kunnes joku kerta sitä olisi taas pöydällä, mutta jostakin syystä et vain saisi sitä, vaikka haluaisit.

4. yö: mies herää pari kertaa silittelemään, kunnes ennen kolmea raivoitkuun ei mitkään silittelyt auta. Lapsi päätyy miehen viereen rauhoittumaan. Itse huomaan olevani lähinnä houkutteleva maitotissi, joten hiivin vähin äänin sohvalle nukkumaan loppuyöksi. Vauva nukahtaa syvään uneen vasta viideltä. Aamulla lapsi naureskelee hyväntuulisena, mutta meistä tuntuu, kuin vieläkin soisi korvissa.

5. yö: illalla hiivin peitto ja tyyny kainalossa työhuoneeseen nukkumaan ja yritän peittää tyytyväisyyttäni. Mies kommentoi minun näyttävän iloiselta telttailijalta. Tämä on ensimmäinen yö, jonka nukun eri huoneessa kuin vauva. Herään yöllä pari kertaa, enkä saa heti unta. Mies herää neljä kertaa silittämään levottomasti nukkuvaa vauvaa, joka kuitenkin nukkuu aamuseitsemään asti omassa sängyssään.

6. yö: herätyksiä yhteensä kolme, ei yöimetystä, mutta toisaalta lymyilinkin koko ajan peiton alla - poissa silmistä, poissa mielestä?

......................................

Yöherätyksiä tulee taas enemmän, vaativaa itkua ja väsymystä. Päiväkirja loppuu, unikoulun ensimmäinen jakso päätty: vauva 1 - vanhemmat 0.

Arkipäivän ilmiöitä

- Jos taaperoinen onnistuu kaatamaan pöydällä olleen vesikannun niin, että isin työläppäri ja äitin läppäri säästyvät molemmat kylvyltä ja vesi vain lorisee kivasti jonkin matkan päästä pöydältä alas, ei ärsytä yhtään siivota sotkuja, vaan pikemminkin tuntee olevansa suunnattoman iloinen siinä lattialla luutun kanssa pyllistellessään
- Jos aina törmää samaan ihmiseen puistossa, alkaa pidemmän päälle tervehtiä, vaikka ei tiedä tämän nimeä
- Silloin kun ei ollut lasta, osasi mielessään kasvattaa lapsia paremmin. Mihin se kyky hävisi?
- Miehen tuleva työmatka kuulostaa kadehdittavalta erityisesti siksi, koska lentokoneessa ja hotellissa saa nukkua rauhassa, ei niinkään siksi, että kaupunkikin on ehkä ihan kiva
- Lapsen kanssa kaupungille kahville meneminen kannattaa siksikin, että siellä on muita ihmisiä, jotka ovat kaikki kiinnostavampia kuin äiti, ja siellä ruoka pysyy kummasti pöydällä, toisin kuin kotona, missä painovoima ihmeellisesti vetää tavaroita puoleensa pöydältä lattialle
- Aika monesta tyypistä nykyään tietää, että se on "Vilma-Valtterin äiti", ja sitten jonkun ajan päästä ei enää kehtaa kysyä oikeaa nimeä, vaan toivoo, että se vain tulee ilmi jossakin yhteydessä, jos se on vielä edes tarpeen

Imetysnukke

Imetysnukkekaupassa voi ostaa itselleen imetysnuken ja auttaa Afrikkaa.
Hieno idea, hienot nuket.
Arvostan.

Joitakin päiviä

On ollut joitakin päiviä, kun olen pyyhkinyt puuroa ja hedelmäsosetta seinistä ja listojen päältä ja raaputtanut kynsillä lattiasta edellispäivän ruokaa, jota en silloin jaksanut heti pyyhkiä. Olen myös vienyt maton pesulaan ensimäistä kertaa ikinä, kiitos luovan lapsemme, ja olen pessyt syöttötuolin lähettyvillä olevaa verhoa niin, että olen vain suihkuttanut mustikkaiseen osaan tahranpoistajaa ja upottanut sen sitten ämpäriin ja vääntänyt kuivaksi irrottamatta verhoa tangosta, jolloin kuivuneeseen verhoon jää ryppyjä.

On joitakin päiviä, kun olen tuntenut oloni vähän alakuloiseksi, enkä ole varma, johtuuko se syksystä, siitä, että kaikilla on kaikkea uutta ja vanhaa, ja minulla tämä kotielämä, eikä vielä tietoa tulevasta.

On joitakin päiviä, kun huomaan ajattelevani usein, että olisi mukavaa mennä töihin lepäämään, saisi syödä lounasta rauhassa ja käydä yksin vessassa, eikä työtehtäväkään ehkä olisi haasteellisempaa kuin parkkipaikalla otsaa asfalttiin poraava 1-vuotias ja sen kantaminen sisälle kauppakassien kanssa. Mies ei töistä tullessaan osannut arvostaa ajatustani, kun vertasin työpaikkaa lepokotiin, ja siinä sotkuisen kodin keskellä aiheesta tuli pieni riitakin, molemmat väsyneinä eikä muka ymmärrä toista.

On ollut päiviä, kun yritän pysyä vauhdikkaan lapsemme perässä, ehtiä siivota edelliset sotkut nopeammin kuin uusia tulee. Ja sitten on päiviä, jolloin en yritä. Luemme rauhassa kirjoja, vaikka kaikki lastenkirjat on laskettu kirjahyllystä alas, onpahan mistä valita. Leivomme keittiössä, missä kulhot ja vispilät on jo tyhjennetty kaapista lattialle, ja annan innokkaan leipuriapurinkin työntää lusikan taikinaan, sekoittaa ja hups, heilauttaa lusikalla ympyrä ilmassa.

On joitakin sadepäiviä, jolloin emme ole jaksaneet olla sisällä, vaan olemme menneet kumpparit jalassa ulos lätäkön reunalle ihmettelemään.

Harmaata, harmaata...
Ja kumpparit, jotka eivät tietenkään pysy jalassa.

Sitten on joitakin päiviä, kun yllätyn auringon lämmöstä ja siitä, että syksy ei ihan vielä tullutkaan kokonaan. Sellainenkin päivä, kun pyöräillessä näin kaupungin kupeessa vanhan harmaahapsisen papan kumartuvan ja poimivan punaisen apilan, ja liikutuin siitä.

On ollut joitakin päiviä, kun olen luullut imettäväni viimeisen kerran, ja sitten kuitenkin taipunut pienen pyyntöön.

Ei tässä oikeasti ole niin kova kiire.

Yöjuttuja

Lapsettomasta elämästä kaipaan eniten unta, ja etenkin sitä, että saa herätä omaan tahtiin. Olen nyt yli vuoden nukkunut pätkissä, ja on ollut päiviä, jolloin väsymys on tuntunut melkein humalatilalta. Onneksi vauvamme (taapero!) on sellaista tyyppiä, joka nukkuu yhä päiväunia, joten olen voinut levätä päivälläkin. Mutta ei se ole sama kuin yhtenäiset yöunet. Ja jos on tosi väsynyt, voi olla niin ylikierroksilla, ettei uni edes tule.

Syvästä unesta herättämistä on kuulemma käytetty kidustuskeinona, joten olisi kyllä jo aika opettaa jälkikasvullemme, että yölliset kidutukset herättämiset on nyt loppu. 

Viime aikoina on ollut muutamia öitä, jolloin ensimmäinen herätys on vasta viiden-kuuden aikaan, joten periaatteessa siinähän on vaikka kuinka monta tuntia mahdollista saada katkeamatonta unta aamuyöhön saakka - ja tämähän on meille aamuyötä, meidän aamu ei todellakaan ala viideltä tai kuudelta, vaikka lapsiperheissä se kuulemma on normaalia. No mutta eipä se oma uni kuitenkaan ole yhtenäistä, koska on tottunut heräämään. Siinä sitten miehen kanssa vuorotellen säpsähdetään hereille ja ihmetellään, kun taaperoisemme on yhä sängyssään. 

Näiden luksusöiden jälkeen tuli taas pari yötä, jolloin ensimmäiset selkä kaarella -itkut ja pää kolisee pinniksen laitaan -pyörimiset tulivat jo yhdeltä yöllä, joten emme vahingossakaan ehtineet tottua nukkumaan aamuyöhön asti. Blogin nimen henkeen yöt ovat siis ilmeisen vaihtelevia, sillä viime yö oli kuitenkin paras yö tähän asti: unikoulun eskarilaisella unta riitti aamukahdeksaan asti omassa sängyssä, vaikkakin pari kertaa unta haettiin pyörimällä ja itkemällä. Aamulla otin tuttisuisen unilelun roikottajan viereeni ja palkitsin loistosuorituksen annoksella maitoa, sillä rinnassa pitkä imetystauko tuntui jo tuskaiselta. 

Elokuiseen back to school -teemaan sopien voisimme ihan oikeasti * aloittaa jonkinlaisen unikoulun, josta on kirjoitettu uutuuskirjakin. Ensimmäisen luokan oppilaana on lapsemme, mies on opettaja ja minä rehtori. Opetusmetodit ovat aluksi lempeät, mutta jos ne eivät toimi, siirrymme radikaaleimpiin keinoihin, jotta unihäirikköoppilaamme saataisiin kuriin.

Jos, ja varovaisen optimistisena kun, lapsemme joskus nukkuu yönsä omassa sängyssään ja heräämättä kertaakaan, niin toivottavasti osaan itsekin jälleen nukkua heräilemättä. Katsotaan siis, lauletaanko me jonkun ajan päästä unikoulun suvi univirttä, tuodaanko opettajalle omena ja tuleeko todistukseen ehtoja.

* unikoulu on pitänyt aloittaa jo aikaisemmin, mutta aina on ollut jotain: olen imettänyt vielä usein päivisin ja öisin ja olen ollut yöllä liian väsynyt ajattelemaan, että tekisin muuta kuin imettäisin, joka on ollut se helppo vaihtoehto, etenkin jos vauva ei ole rauhoittunut tutilla ja silittelyllä. Vaavi on itkenyt hampaita ja ollut erityisen kiukkuinen. Olemme myös olleet paljon matkoilla ja lomalla, eikä vieraassa paikassa voi yleisen viihtyvyyden vuoksi alkaa huudattaa vauvaa yöllä. Lisäksi olen toivonut, että vauvamme vain yhtäkkiä oppisi nukkumaan. Ja muita koottuja syitä ja selityksiä. 

Tilataan: lapsi

Viime keväänä luin ainakin parista vauva-aiheisesta lehdestä (Vauva 5/2011 ja Kaksplus 3/2011) artikkelin vauvan sukupuolen toivomisesta, ja siitä lähtien minun on pitänyt kirjoittaa aiheesta. Joskus aloitin, ja tuntui kuin olisi sohinut muurahaispesään tikulla, joten jätin aiheen ja päätin yrittää joskus myöhemmin. Ja nyt on se myöhemmin.

Muistan, että joskus ennen kuin aloitimme yrityksen, toivoin saavani joskus tytön. Tytöllä olisi minun piirteitäni, silmät ainakin, kenties hän olisi kuin kopio lapsuudenkuvistani. Minulla on myös omasta takaa kokemusta tyttöjen maailmasta, joten kuvittelin, että lapsenkasvatus voisi olla jollakin tavalla helpompaa. Tytöille olisi valmiina vaikka kuinka monta nimeä, ja pojalle ei yhtään. Muistan kuitenkin tämän jälkeen ajatelleeni, että olisi jännittävää tutustua poikien maailmaan oman lapsen kautta. Ehkä pieni poika myös muistuttaisi isäänsä, ja oi että mieheni on ollut lapsena söpö! Näiden ei niin rationaalisten mielikuvien kadottua aloitimme yrityksen - ja minä aloin toivoa lasta.

Koska lasta ei sitten kuulunutkaan, koko sukupuolikysymys tuntui yhä kaukaisemmalta, kun en melkein edes uskaltanut ajatella vauvaan asti. Toivoin ensisijaisesti raskausvatsaa, sitten en ajatellut niinkään pitkälle, toivoin vain kahta viivaa tikussa.

Raskausaikana odotin koko ajan mielessäni lasta, en tyttöä tai poikaa. En halunnut tietää sukupuolta etukäteen, vaikka joskus esimerkiksi vaateostoksilla kävi mielessä, että olisi helpompaa, jos tietäisi. Muuten en asiaa kovin paljoa ajatellut, enkä varsinkaan uskaltanut toivoa. Vauvan synnyttyä olin omaksi yllätykseksenikin hämmentynyt: se on poika! Hämmästykseni oli sitä luokkaa, että aivan kuin en olisi kuullutkaan todennäköisyyslaskennassa olevista mahdollisista vaihtoehdoista ja niiden toteutumisennusteista.

En muista, kauan ihmettelin juuri sitä, että meillä on poika. Ehkä vain hetken? Enemmän muistan ihmetelleeni ensimmäisenä yönä itseäni ja sitä, että tässä sitä nyt ollaan, vastasyntyneenä äitinä. Vauvaelämän alkumetreillä sukupuoli oli muutenkin aivan sivuseikka: samaa maitoa, unta, pissaa ja kakkaa se on käsittääkseni kaikkien vauvojen (ja vanhempien) elämä. Samalla kuitenkin se, että meidän lapsi on juuri poika, on maailman luonnollisin asia, näinhän sen pitikin mennä.

Yritän ymmärtää heitä, jotka avoimesti tiettyä sukupuolta. Että voihan se kolmen puussa kiipeilevän pojan jälkeen olla mukavaa tehdä pikkutytölle lettejä, ostaa mekkoja ja puhua äiti-tytär -juttuja. Tai saada yksi kumpaakin lajia. Tai tehdä miehelle poika kalakaveriksi. Mitä ne syyt ikinä ovatkaan. Yhdet tutut toivoivat syntymään asti poikaa, vaikka rakenneultrassa vauvan oli sanottu olevan tyttö, niin kuin olikin. Kai hivenen kateellisenakin ajattelen, että ehkä näillä on tavallaan varaa toivoa tällaisia, jos elämä on ollut helppoa eikä ole tarvinnut siihen mennessä miettiä mitään oikeita ongelmia. Että hyvähän se on, jos joillakin elämä on sellaista, että ongelma on sellainen asia, jota en itse edes luokittelisi ongelmaksi.*

Kuitenkaan en varmaan ihan siis ymmärrä.

Mielestäni olisi valtavan surullinen ajatus, että joku pieni vastasyntynyt, joka on juuri ilkialastomana karjaissut ilmoille ensimmäisen itkun, ja vaikka on jo itsessään elämän ihme ja jatkumo ja viaton ihmisen alku, niin olisi tärkeimmille ihmisille pettymys. Vaikkakin pieni pettymys, mutta silti jotakin odotusten tai toivomusten vastaista.

Lapsettomana en voinut ymmärtää tällaista voimakasta toivomista ja pettymystä, kun kuitenkin oli saamassa lapsen, ja minulla ei ollut mitään. Nyt suhtaudun asiaan neutraalimmin: saahan sitä toivoa, niin kuin lapselle toivotaan mahdollisesti myös muita ominaisuuksia, usein ainakin terveyttä. Mutta jos toiveesta tulee pakko, niin sitten on vaikeampi ymmärtää, miten sukupuoli voi olla niin iso juttu. Ei lapsi kuitenkaan kaikkinensa ole ja tule olemaan sellainen kuin itse toivoisi tai haluaisi, vaan oma persoonansa, ainutlaatuinen ihminen, johon vaikuttaa niin moni muukin asia kuin se, onko tyyppiä XX vai XY.

* Tiedän, varmasti on olemassa joku, joka on kokenut vaikka mitkä vastoinkäymiset elämässä ja haluaa lapsensa olevan tiettyä sukupuolta niin kovasti, että on vaarassa pettyä siihenkin, jos ei arpa osunut oikein. Tämä ei olekaan mikään teoria, tämä on vain oma selitysviritelmä sille, miksi omasta mielestäni pieni asia voi joidenkin mielestä olla suuri, kun on olemassa sellaisiakin esim. lapsentekoon liittyviä asioita, jotka ovat oikeasti niitä suuria asioita.

Muistiinpano

Meillä on täällä ihana, suuri pieni yksivuotias, utelias maailmantutkija, valloittajaluonne, päättäväinen ja kiukkupussi.

Kirjoitan itselleni tämän muistiin:
yksi riipaisevimmista asioista, mitä vuoden aikana olen tuntenut, on se, kun lapsi on itkenyt paljon, syystä tai toisesta, vikissyt koko päivän (tai siltä se ainakin tuntuu), välillä suorastaan karjunut (kuulevatko naapuritkin?), ja kun yrittää tehdä kaikkensa sen eteen, että hän olisi tyytyväisempi, eikä mikään riitä sittenkään. Sitten tuntuu, että mistä tuollaisia pikkukitisijöitä oikein tulee ja odottaa sitä hetkeä, kun saa illalla omaa aikaa. Ja sitten, juuri kun lapsi on huokaissut syvän nukahtamishuokauksen ja kääntynyt hieman kyljelleen, kuten aina nukahtaessaan, se riipaiseva tunne iskee. Niin viaton ja pieni se kuitenkin on, ja itse aikuinen ja äiti, joka ei vain aina ymmärrä ja jaksa ja ole niin hyvä kuin haluaisi olla. Kuinka rajallinen ihminen on.

Nyt olen syönyt paljon kakkua ja juhlinut, vähän meitä kaikkia.

Aurinkotukka

Tiedän, että vauva-aika lähestyy ensimmäisen vuoden rajaa ja vauva muuttuu pian taaperoksi. Mutta tiesin jo aikaisemmin, että jotakin on muuttumassa: yhteinen maidonhajuinen tuoksumme on kadonnut.

Mutta on tullut kuitenkin uusi:

toisinaan havahdun nuuhkimasta lapseni hiuksia, vaaleita ja lennokkaita, hieman latvasta taipuisia, takaa pörröisiä. Hiuksissa tuoksuu hiekka, auringonsäteet, aamupuuroisten tahmatassujen jättämä jälki, päiväunien aikana lakanaa vasten kastuneet kutrit, ruohonkorret ja kukkaset, lätäkön vesi. Kesämiehen aurinkohiukset.

On taas keskikesä.
Kaunista juhannuksen aikaa!

Mitä se itkee?

Joskus jotkut kysyvät: mitä se itkee?

Niin, sen kun aina tietäisi.

Joskus vauvaa itkettää se, kun on orastava nälkä ja ruoka ei ole mahassa heti, joskus taas se, kun pitäisi syödä ja on tai ei ole nälkä. Aika usein väsyttää, ja erityisesti silloin keljuttaa, kun vauvalta otetaan pois sohvatyynyjen takaa löytynyt kaukosäädin, jälkikasvun sormet pelastetaan pistorasiasta tai kielletään ottamasta haarukkaa tai jotakin muuta superkiinnostavaa esinettä, jota ei varsinaisesti ole tarkoitettu alle vuoden ikäiselle. Väsyneenä korostuu myös vanhempien, erityisesti äidin, julmat aikeet hylätä lapsensa ja käydä vessassa yksin tai muuten vain poistua nurkan taakse ilmoittamatta tätä pikkuherralle tarpeeksi ajoissa, jotta tämä ehtisi roikkua jaloissa niin kiinni, että mihinkään ei varmasti pääse ilman seuralaista, ei edes sinne vessaan. Toisinaan jatkuvaa kitinää aiheuttaa se, kun  koti ei kuitenkaan ole 24/7 viihdytyslaitos, jossa kaksi alamaista vuorotellen viihdyttäisivät seuraa kaipaavaa leikkijää, vaan he huolehtivat myös esim. ruokapalvelusta, jonka vuoksi leikit sijoittuvat ajoittain keittiön kaappeihin, jolloin tylsistymisitku vaihtuu hetkeksi kattilakaappien kolinaan. Eri asteista kitinää aiheuttavat myös vauvakidutusta lähentelevät toimenpiteet, kuten rään pyyhkiminen tai vaipanvaihto, ja näistä yritetään joka tapauksessa ainakin kontata karkuun. Myös nukkumaan meneminen voi aiheuttaa huutoa riippumatta siitä, väsyttääkö paljon, vähän vai ei ollenkaan. Ristiriitaiset toiveet itkettävät: sylissä ei haluta olla ja itkettää, mutta muuallakaan ei ole hyvä ja halutaan takaisin syliin. Luonnollisesti itku tulee myös erilaisista kaatumisista ja muista kohelluksista, joista osa johtuu edellä mainituista itkujen aiheesta, eli esimerkiksi kun vauvalta otetaan kädestä pois jotakin, hän ylidramaattisesti lyö otsansa lattiaan, jotta kaikki näkisivät, kuinka loukkaantunut hän on. Hampaiden tuleminen itkettää, samoin kuin vaikkapa yskä. Aina ei siis ole helppoa määritellä perimmäinen itkun syy, yksi asia kun johtaa toiseen.

Niin että ainakin näitä asioita meidän lapsi itkee.
Joskus siis vastaan vain:

no kun se on vauva.

Positiivinen yllätys

Ei, en ole raskaana.

Mutta juuri onnistuneelta matkalta vauvan kanssa palanneena voisin kertoa, että olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten ystävällisiä ihmiset ovatkaan, kun olen ollut vauvan kanssa liikkeellä. Luulin, että Suomessa  apua ei saa ainakaan automaattisesti, mutta olin väärässä. Kaupungilla vaunujen kanssa ollessa ovea avataan pyytämättä ja tarjoudutaan nostamaan vaunut rappusissa. Yksin matkustaessani julkisilla kulkuvälineillä minulle on tarjottu apua useammin kuin sitä olen tarvinnut, matkalaukkua kannettu, vaunuja nostettu, vauvalle hymyilty ja juteltu ja ennen kaikkea ihasteltu.

Parasta on, että yleensä asenteet ovat vaikuttaneet myönteisiltä meitä kohtaan, vaikka samaan lentokoneeseen tai junavaunuun onkin mukanani tullut pieni vauva. Junassa on jokaisen toki helppo vaihtaa vaunua, jos vauva häiritsee, mutta lentokoneessa se onkin vaikeampaa. Luulin, että niskassa voisi tuntea julmia katseita heti, kun vauva inahtaakin, mutta toistaiseksi en ole juurikaan kokenut tällaista. Viimeisimmällä lentomatkalla tosin huomasin lähistöllä istuvien oi-ei-nuo-tulevat-tähän-ilmeet äänettömän huokauksen kera, kun etsin paikkaani vauva kantorepussa ja laukkua perässäni vetäen, mutta matkan aikana heiltäkin irtosi hymyilevälle vauvalle vastahymy, joten ehkä emme kuitenkaan olleet kanssamatkustajia aivan pahimmasta päästä.

Taktiikkani on tämä:

Yritän itse olla hyvällä tuulella ja stressitön, ja yritän pitää myös vauvan hyvällä tuulella, mutta mahdollisimman pienin äänin (soivat lelut jäävät kotiin ja oma äänen taso on kohtuullinen). Annan vauvalle ruokaa myös vähän ennakoiden, enkä matkoilla niin välitä ruoka-ajoista tai siitä, että lämpimät ruuat syödään tiettyyn aikaan, eli hedelmäsose (ja ne maissinaksut!) voivat joskus olla hyvä ratkaisu, vaikka kotioloissa niitä ei mussutettaisi aterian korvikkeena. Jos kaikesta huolimatta vauva itkee ja kitisee, ja vaikka toteaisin, että kyseisessä tilanteessa en saa lasta tyytyväiseksi mitenkään, niin - ja tämä on se tärkeä kohta - yritän näyttää siltä, niin kuin yrittäisin koko ajan tehdä asialle jotakin, vaikka henkisesti olisin luovuttanut.

Hss, älkää kertoko muille.

En minä muita neuvomaan haluaisi ryhtyä mutta...

Lasketun ajan lähestyessä.

Minulle laskettu aika tarkoitti varsinaista laskettua aikaa ja siihen kaksi viikkoa päälle. En osannut odottaa, että synnytys oikeasti käynnistyisi laskettuna aikana, mutta niin se vain on, että vauvat tulevat, kun haluavat, eikä meidän täsmällinen tapauksemme tiennyt mitään siitä, että sen äiti on ensisynnyttäjä, joka luuli synnyttävänsä kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen ja valmistautui ottamaan aurinkoa kaikessa rauhassa vielä viimeiset viikot. Jos seuraava kerta tulee joskus, yritän muistaa, että synnytys voi alkaa milloin vain - ja lupaan yllättyä siitä silti :)

Ostoslista.

Ostaisin kasan siteitä valmiiksi, sellaisia isoja, tai sitten jopa virtsankarkailuun tarkoitettuja tuotteita, enkä ajattelisi vain, että ehtiihän sitä seuraavallakin kauppareissulla. Joo, tuore isä toki ehtii kyllä juosta kaupassa vauvan synnyttyäkin, kun kertyyhän siihen ostoslistaan muutakin mielenkiintoista, joita mies saa amazing race -tyylillä etsiä ympäri kaupunkia:

- kottikärryn renkaan sisäkumi, joka pumpataan lähimmällä huoltoasemalla. Löytyi kuulemma rengasliikkeestä, jonka myyjä ymmärsi yskän heti, kun mies oli häveliäästi etsinyt sopivankokoista sisäkumia ei-mihinkään-tiettyyn-tuotteeseen. Itse vein vaimolle tällaisen, oli hän sanonut ojentaessaan tuotetta.

- luumumehua tai jotakin muuta vatsaa pehmittävää

- kaali, jonka kylmiä lehtiä voi laittaa rintaliiveihin

- särkylääkettä, tai ainakin resepti niihin, ja tarpeeksi!

- liivinsuojia, sekä kesto- että kertakäyttöisiä, jotta on mistä valita aroille rinnoille sopivimmat

- noutoruokaa, lähimpien ravintoloiden puhelinnumerot ja ruokalistat jääkaapin oveen

Synnytyksen käynnistyttyä kärvistellään kotona.

Tekisin synnytys-cd:n valmiiksi, jottei mies keskeyttäisi pitkää suihkuani kysymällä supistusten tauolla vähän väliä oven raosta: niin minkä kappaleen halusitkaan tältä ja tältä levyltä? Kirjoittaisin myös listan jääkaapin oveen, jossa lukisi:

synnytysvoileipä
- sulatejuustoa, tuorejuustoa tai margariiniä IHAN SAMA
- voileipäkinkkua IHAN SAMA
- juustoa IHAN SAMA
- kurkkua tai salaattia IHAN SAMA

Koska se nyt vain on ihan sama, kun roikkuu jumppapallon päällä ja sairaalalta on juuri puhelimessa sanottu, että olkaa vielä hetki kotona, ja kun tulee mieleen, että voisi olla vähän nälkä, mutta kun supistaa aika usein eikä saa sanaa suustaan, niin ei siinä vain kykene luettelemaan kaikkia leivän aineisosia, ja kun se tuotos muutenkin on pian lattialla.

Suosittelisin myös naapurirauhan vuoksi laittamaan ikkunat ajoissa kiinni.

Synnytys.

Sinne voi mennä myös avoimin mielin, ainakin ensimmäisellä kerralla. Suosittelen heittäytymistä ja aalto-teoriaan uskomista, eli kuvittelee kivun olevan aalto, jonka huipun tullessa keskittyy hengittämään ja rentoutumaan ja ajattelemaan, että se aalto menee pois (tullakseen tosin pian uudelleen...) Kipu- ja pyörtymiskynnykseni on matala, joten kyllähän synnytys etukäteen pelotti, vaikka yritinkin työntää koko synnytysajatusta pois mielestäni, ja toisaalta taas uudet asiat jännittävät varmasti aika monia. Synnytyksen käynnistyttyä en ehtinyt pelätä, vaan keskityin vain siihen hetkeen. Etukäteen minua auttoivat seuraavat ajatukset:

- aika moni on selvinnyt synnytyksestä ennen minua, tavalla tai toisella.

- ei se kipu mitä luultavimmin ala yhtäkkiä, vaan vähitellen, ja siihen tottuu

- kyseessä on "hyvä kipu", eikä esimerkiksi sellainen, jota pitkäaikaissairas joutuu kestämään.

Synnytyksestä toipuminen.

On niitä, jotka harrastavat zumbaa seuraavalla viikolla synnytyksestä, ja niitä, joiden seksielämä viriää paremmaksi kuin ikinä kuukauden sisällä. Sitten on tällaisia, kuten minä, joilla toipuminen kestää ja kestää ja kestää. Ristiäisissä jouduin ottamaan särkylääkettä, jotta jaksoin seisoa pyörtymättä. Sen sijaan, että olisi varma, että jotakin on lopullisesti rikki, kannattaisi vain uskoa ajan parantavan (eikä lukea netistä niiden kertomuksia, jotka vetävät vaunumaratonia heti sairaalasta kotiin päästyään). En ehkä ole ainoa, joilla toipuminen lasketaan useissa kuukausissa, ei viikoissa tai päivissä.

Kilpavarustelu.

Niin ihanaa kuin se olisikin ostaa odotusaikana vaikka mitä vaatetta kaappien täydeltä, niin hillitsisin mielihalujani ja rahanmenoa. Kirppareilta löytää kuin uusia pienimpiä vaatteita (68 cm asti), eli juuri niitä, joita on pidetty kerran tai ei ollenkaan ja laitetaan myyntiin, kun niitä on ollut ihan l i i k a a ja lisää on tullut lahjaksi. Ostaisin kaupasta vain pari pientä vaatetta (ne ihanimmat pakko saada -kappaleet, jotka säilötään muistoksi), ja loput ostosmielihaluni täydentäisin siis kirppareilla. Isompia kokoja (74 cm ja isommat) voisi taas ostaa kaupoista sitä mukaa kun tulee vastaan, sillä niitä enää löydy kirppareilta samanlaisia kasoja ja yhtä hyväkuntoisia kuin kaikista pienimpiä vaatteita, ja näitä vaatteita muutenkin käytetään pitempään kuin 50 cm kokoista bodya, joka ei enää pesun jälkeen mene päälle, kun vauva kasvoikin 5 cm ja yli 1000 g kahden neuvolakäynnin välissä.

Vauvaan saa kyllä halutessaan laitettua rahaa mielin määrin, eikä siinä mitään, itsekin halusin ehdottomasti esimerkiksi uudet vaunut, jonka perustelin muun muassa siten, että olin muutaman vuoden haaveillut valitsevani vaunut, mutta sen sijaan laittanut monta sataa hoitoihin, joten kyllä nyt laitan satasia sellaisiin vaunuihin kuin haluan, koska ne ovat jokapäiväisessä käytössä. Hankintoja voi kuitenkin myös tehdä edullisesti, ja kaikista halvimmalla pääsee, kun harkitsee kahdesti, ennen kuin ostaa aivan kaikkea. Kaikkia vauvatarvikelistan asioista ei tule tarvitsemaan, ja niitä voi ostaa myös sitä mukaa, kun tarvetta ilmenee, jolloin ehkä säästyy muutamalta turhakkeelta. Viime hetken paniikin välttäminen säästää myös rahoja (joo, babylegsit eivät ole olleet kertaakaan käytössä).

Imetyskamat.

Imetystavaroita on kai myynnissä jos jonkinlaista, meillä käytössä oli rintapumppu (ihan tavallinen ja halpa malli, käytettynä), maidonkerääjä ja pari pulloa pumpatulle maidolle. Ostin myös imetystyynyn vauvan ollessa pariviikkoinen, mutta tyynyn käyttöikä jäi meillä lyhyeksi (toimii nykyään parisängyn reunalla esteenä, jos vauva nukkuu sängyssämme). Olennaisimmat asiat ovat mielestäni muutamat imetysliivit ja imetyspaidat. Näiden valikoimia katsoisin etukäteen, ettei tarvitse vastasyntyneen ja miehen kanssa käydä ostoksilla hikisenä, turvonneena ja maitoa valuvana. Kenelläkään ei ole hauskaa, kun vastasyntynyt itkee ja isä soittaa sovituskoppiin, että missä olet, ja itse samaan aikaan puhumisen kanssa päättää, että nämä henkkamaukkaliivit ovat nyt ihan tarpeeksi oikean kokoiset, kun eivät ne sitä oikeasti olleet lähelläkään. Suosittelisin siis liivien sovittamista etukäteen ja vaikka nettikaupan osoitteen etsimistä valmiiksi, ja sitten kun toteaa rintojen paisuneen tilan, voi laittaa tilauksen menemään vaivattomasti kotikoneelta välttäen edellä kuvatun episodin.

Ensimmäiset kuukaudet.

Jos kaikki on hyvin ja nauttii vauvantuoksuisesta elämästä, niin yrittäisin painaa niitä hetkiä mieleen tarkasti, ne kun menevät niin nopeasti ohi. Aivan pian vauva katselee enemmän, ääntelee, hymyilee, on hereillä, kääntyy, ryömii, seisoo, konttaa, istuu... Sitten se edeltävä vaihe tuntuu siltä, kuinka vauva oli silloin niin paljon enemmän vauva, nyt jo niin iso.

Jos taas ensimmäiset kuukaudet tuntuvat kauheilta, niin... Ei ehkä lohduta tämä, mutta ne vaiheet menevät yllättävän nopeasti ohi. Yhtäkkiä vauva on jo isompi - ja tulee uusia vaiheita ;)

Toisinaan ihmettelen

- miksi vauvat nukkuvat vatsallaan pylly pystyssä? Siis näin:

Kamalan vaikeaa, koetin.
- miksi vauvat kakkaavat usein syöttötuolissa kesken syömisen? Näyttää vaikealta, en ole koettanut.
- mikä ihme niissä johdoissa kiehtoo?
- miksi maissinaksut tuntuvat olevan jokaisen vauvan herkkuruokaa? Mikä niistä pahvinmakuisista pötkylöistä tekee niin hyvää, että niillä saa taltutettua alkavan kiukunkin?
- osaisinko enää edes nukkua yli neljä tuntia putkeen?
- miksi kalenterissani, jossa ei edes joka viikko ole merkintää, ne pari oikeasti tärkeää tapahtumaa sattuvat samaan aikaan, eikä kahdessa paikassa voi edelleenkään olla yhtä aikaa? Miten selvisin ennen, kun kalenteri täyttyi tärkeistä asioista?
- miksi olen nykyään niin tehoton, että yksi asia per päivä on maksimisuorituskykyni? Miten selvisin ennen?
- miten saisikaan itselleen sitä samaa hetkessä elämisen tunnetta, joka vauvalla on?
- kuinka hyvät lihakset meidän vauvalla onkaan!
- miksi päähän jää aina soimaan tämän kaltaisten rallatusten kertosäkeet?
- miten huonoksi äidiksi voikaan tuntea itsensä, kun lapsi putoaa sängystä ensimmäisen kerran, ja miten silloin tuntuu, että on ainoa näin huono äiti, vaikka on lukenut, että muidenkin lapsi on sieltä tavalla tai toisella pudonnut joskus tai tulee joskus putoamaan.
- miten alle 10 kk vanhalla lapsella on jo niin paljon draaman tajua ja omaa tahtoa?
- miten se ihan vauva-aika menikään niin nopeasti? Muistanhan sen aina?

Joskus melkein tukehdun pullaan

Samoihin aikoihin meidän lapsen syntymän kanssa muutama vanha kaveri ja opiskelukaveri saivat ensimmäisen lapsen, ja myös vauvakerhon kautta olen tutustunut useampaan viime vuonna esikoisen saaneeseen. Olen jo pitkään yrittänyt varautua henkisesti, että ne kaikki saavat kuitenkin toisen lapsen ennen meitä, jos siis ikinä toista lasta saamme. Eihän tämä elämä mikään kilpajuoksu ole, mutta ehkä ymmärrätte. Kun toiset näyttävät saavan kaiken mitä haluavat ja silloin kun keksivät haluta, paitsi se yksi, jonka mies ei heti suostunut vauvanhankintaan, ja suostumuksen jälkeenkin oli vielä niin pitkä odotus eli jopa puoli vuotta. En jotenkin osannut sanoa mitään tähään, ehkä vain että mmm, ja hörppäsin lasista lisää juotavaa.

Nyt kun kaikki lapsoset alkavat lähestyä vuoden ikää, se toinen lapsi näyttää tulevan yhden jos toisenkin puheisiin. Itse en olisi ehkä muutenkaan niin avoin, että kertoisin haaveitani ääneen koko kylälle, ja etenkin perheeseen liittyvät haaveet haluan pitää omana tietonani*. Kai minulla on jokin ajatus, että haaveet eivät toteutuisi, jos kaikki tietäisivät, tai että joutuisin koko ajan selostamaan haaveideni etenemistä, joten usein toiminkin kaikessa rauhassa, ja sitten vain totean myöhemmin, miten asiat menivät, siis myös muissa kuin vain perheasioissa ("lähden ulkomaille! valmistuin! kävin haastattelussa ja sain töitä! olen raskaana, yli puolenvälin jo!") Luonnekysymys, kenties, ja hitusen taikauskoa.

Perhesuunnittelu tuntuu kuitenkin olevan varsin avointa tietoa monelle, ja ne monet tyypit luulevat, että muutkin suhtautuvat asiaan yhtä mutkattomasti. En ole vieläkään tottunut tähän. 

Pääsiäislomalla tapasin pari äitiä, joista toinen sanoi:

Olen nyt töissä tähän ja tähän asti ja sitten ryhdytään toisen lapsen tekoon.

Toinen kertoi:

Häiden jälkeen tehdään toinen lapsi.

Pitäisikö jo alkaa askarrella onnittelukortit? Tunnen nämä ihmiset pitemmältä ajalta, mutta silti hämmennyin. Ehkä avoimuudesta, en haluaisi tietää kaikkea. Ennen kaikkea itsevarmuudesta, siitä uskosta, että niin vain sitä tehdään se toinen lapsi, ei mitään jos-sanoja.

Mummoni puolestaan kysyi kahvipöydässä ihan suoraan, koska teemme toisen lapsen. Meinasin henkisesti tukehtua pullaan, ja koska kyseessä oli minun sukulainen, mies joi kahvia kaikessa rauhassa ja vieritti moraalisen vastausvastuun minulle. Yritin kertoa jotakin hyvistä puolista ainoan lapsen kanssa. Ei auttanut, leikkikaverin tarvitsee. Eikä liian isoa ikäeroa, muuten ei ole seuraa toisilleen! Aikuisenakin tarvitsee sisaruksia!

Pullaantukehtumisfiiliksen olen saanut pari kertaa myös perhekerhon kahvipöydässä ja vaunulenkillä. Joskus vastaan vauvakuumemittarin tulokseksi jotakin epämääräistä huonoista öistä ja niiden voimaan hävittää kaikenlainen vauvakuume**, ja siitä sitten voikin jatkaa sujuvasti hampaista puhumiseen. Tämä ei ole minulle kepeä aihe, sellainen, kuin kertoisi, mitä tilasi postimyynnistä.

Ehkä kuitenkin uskallan nyt sen kirjoittaa: haaveilen toisesta lapsesta. En leikkikaverista, en esikoisen pelastamisesta ainokaisuudesta, vaan ihanasta lapsesta, omanlaisestaan tyypistä, tytöstä tai pojasta. 

* Tiedän, tiedän, että tämä lause on täysin ristiriidassa sen kanssa, että kirjoitan haaveistani tänne, mistä sen lukee yksi jos toinenkin. Täällä luulen kuitenkin olevani anonyymi, haaveet eivät mene rikki.
** Olen saattanut muutaman kerran sanoa väsyneenä: jos et Onni nyt nuku, niin mitään sisaruksia ei ole tulossa vähään aikaan, äitiä väsyttää ja äiti ei jaksa, kun ei saa koskaan nukkua kokonaista yötä.

Sitä kuuluisaa omaa aikaa

Omaa aikaa. Mitä se on?
Tämä pohdinta liittyy siihen, kun vauva kasvaa ja tutkii maailmaa itse, ei enää ole niin kiinni minussa, vaikka parasta vauvan mielestä onkin, että olemme näköetäisyydellä.
Siihen, kun ei enää tunne lähes fyysisesti napanuoran venyvän äärimmilleen, kun vie roskat yksin tai käy kaupassa, eikä enää lähes juokse parkkipaikalla autolle, jotta olisi kotona mahdollisimman pian.
Siihen, kun huomaa ihmettelevänsä, kuinka outoa (ja mukavaa) on käydä vessassa ihan yksin.
Siihen, kun on kevät ja aurinko paistaa ja kaikilla on kesäsuunnitelmia ja rantakuntoon-projekteja.
Siihenkin, kun yhtäkkiä havahtuu, että ei harrasta mitään muuta kuin vauvauintia ja kävelyä vaunujen kanssa, leikkipuistossa notkumista ja satunnaisia perhekerhoja.

Minun omaa aikaa ovat ne hetket, kun lapsi nukkuu päiväunia, tosin silloin se oman ajan hetki voi keskeytyä koska vain, yleensä juuri silloin, kun edessä on teekuppi tai on juuri upottanut kätensä pullataikinaan. Koskaan ei voi tietää, kuinka kauan oman ajan hetki kestää, ja sen aikana tapahtuvan toiminnan olisi suotavaa olla korkeintaan yhtä äänekästä kuin pitsinnypläys.

En harrasta mitään omaa juttua, jossa olisi aikatauluja, joten olen harvoin menossa minnekään iltaisinkaan. Aluksi en kyllä voinut oikein imetyksen ja sen sitovuudenkaan vuoksi olla pois paria tuntia kauempaa, mutta tämä on viime kuukausien aikana muuttunut niin, että kiinteällä ruualla kotona selvitään päivällä hyvin. Nukkuumanmenoaikaan tosin olen yhä melkoisen tarpeellinen, vaikka isin kainalokin on erittäin hyvä paikka nukahtaa. Luulen, että kyse on suurimmaksi osaksi ihan vain itsestäni, minä kun viihdyn kotona yleensä ihan hyvin, ja iltaisin on mukavaa olla kolmestaan. Päivisin toki käymme vauvan kanssa kodin ulkopuolella, missä milloinkin, ja kyläilemme usein myös kaikki kolme yhdessä. Olen vain niin huono järjestämään itselleni ihan omaa aikaa, kun pitäisi oikein lähtemällä lähteä ja tehdä jotakin sen sijaan, että vain olisi ja menisi suunnittelematta.

----------------------------------------

Vauvan kanssa olemme muutenkin olleet aika tiivis kaksikko imetyksen takia. Joskus viime syksynä meillä käytiin seuraavanlainen keskustelu:

nuuti: ajattelin käydä illalla siellä ja siellä kaupassa ostamassa sitä sun tätä

mies: aijaa, no minä voisinkin käydä silloin juoksemassa

nuuti: öö, niin siis mihin ajattelit vauvan laittaa?

mies: ai minä luulin, että puhuit teistä

nuuti: no minähän sanoin että minä, en että me!

*Tähän jatkoksi perhepoliittista pohdintaa aiheesta, kuinka yksikön ensimmäinen persoona nähdään monikon ensimmäisenä persoonana, vaikka itse ei niin puhuisikaan.*

Toisaalta olen muistellut, minkälaista oma aikani oli aikaisemmin. Se oli kai eniten tunne siitä, että pystyin tekemään asioita sen kummemmin suunnittelematta ja järjestelemättä. Sain olla yksinkin. Minulla oli jokin aikatauluun sidottu harrastus viikottain. Ei samanlaista voi enää olla mitenkään, en minä sillä. Enkä edes tiedä, minkälaista aikaa kaipaisin.

----------------------------------------

Kävin muuten hamaslääkärissä tällä viikolla, ja ihan oikeasti se oli rentouttavaa, vain maata silmät kiinni, kuin olisi ollut hetken yksin, vaikka kaksi ihmistä hääräsi suuni ympärillä. En ehkä ole ainoa pienen lapsen huonosti nukkunut äiti, joka otti sen hetken ihan levon - ja oman ajan - kannalta... 

Päiväunia

Joskus jostakin pienestä asiasta tulee mieleen menneitä hetkiä. Kuten: poikani nukahtaa kainalooni päiväunille, nuuskin hänen hentoisia hiuksiaan, asettelen vilttiä meidän molempien ylle, itsekin melkein jo nukahdan kuunnellessani sitä tasaista tuhinaa sylissäni. Sitten muistan.

Vuosi sitten:
Rakastin päiväunia, ne olivat minulle välttämättömyys. Nukuin aina töiden jälkeen, kenties heräsin vasta kun oli aika mennä yöunille. Joskus päivisin, jos pääsin käymään kotona, saatoin torkahtaa tunnin, sitten palata töihin, aivan kuin olisi ollut uuden päivän aamu. Aina päiväunille mennessäni otin sohvalle viltin, laitoin sen pääni yli ja makasin aivan hiljaa, kuulostelin liikkeitä. Vatsan kasvaessa nukuin kyljellään, vatsa siinä vieressäni, me molemmat, viltin alla.

Kaksi vuotta sitten:
Rakastin päiväunia, silloin tällöin torkahdin töiden jälkeen. Kevään edetessä ahdistuin auringonvalosta, lapsettomuustutkimuksista ja -hoidoista ja niiden etenemättömyydestä ja epävarmuudesta. Joskus nukuin vain, koska en jaksanut sitä kaikkea. Viltin alla se maailma tuntui ehkä kaukaisemmalta, ja minun olo niin pieneltä.

Nyt:









 Oi miten haluaisin, että te vanhat, ja uudetkin lukijat, näkisitte nyt kuvan hänestä. Paras päiväunikaverini on ollut energiaa täynnä koko aamun, syönyt reippaasti lautasellisen puuroa ja juonut maitoa päälle, ja nyt tuhisee niin rauhallisesti, pikkuinen maha pömpöttää sukkahousuissa. Kädet retkottavat rennosti, tutti on juuri tipahtanut suusta ja suu maiskuttaa pari kertaa, ripset lepäävät kauniisti. Hiukset takaa hieman pörröiset, lennokkaasti sähköistyneet. Sellainen paketti. Siellä viltin alla. 

Ylpeiden Äitien Julistus

Joskus facebookia selatessa tekisi mieli oksentaa, eikä vähiten kirjoitusvirheiden* vuoksi:

"Olen kantanu lastani mahassa, nukuttan heitä rinnallani.Olen suudellut pieniä varpaita, olen kuivannut kyynneleet.Olen saanut pissat ja oksenukset päälleni, valvonut öitä saadakseen heidät nukkumaan.Mutta en vaihtaisi tätä mihinkään muuhun.Minulla ei ole modellin keho, mutta kun katson itseni peilistä näen äidin ja sitä suurempaa kunniaa ei ole kuin olla ÄITI. Laita tämä eteenpäin jos sinäkin olet ylpeä ÄITI. ♥"
- Lainaus: yksi äiti-ihminen facebookissa -

Kahdeksan kuukauden äitiyden aikana en ole täysin sisäistänyt, että minä ole nyt yksi tyyppi kaikkien maailman äitien joukossa, olen se, mikä halusinkin olla. Ennen kuin tulin raskaaksi, näin maailmassa äidit ja sitten me muut. Nykyään en koe ajattelevani ihmisiä ensisijaisesti sen mukaan, ovatko he äitejä vai ei, äitiys kun ei kuitenkaan ole mikään salaseuran avainkortti. Tärkeä asia toki, mutta en enää näe täältä käsin katsottuna raja-aitaa. Äitiys on yksi asia elämässä, vähän niin kuin jotkut ovat suomalaisia/vasenkätisiä/varakkaita/urheilijoita/julkkiksia/kukkakauppiaita/onnellisia ja niin edelleen, ja jotkut eivät ole. Itse koen siis olevani nainen, jolla on lapsi, ja lapselle olen äiti. En mikään ylpeä facebook-sankarointiäiti.

Minun äitiys tuntuu tavallaan niin yksityiseltä asialta, että tuntuisi vieraalta erityisesti korostaa sitä esimerkiksi edellä mainitulla lainauksella tai vastaavilla julistuksilla suoraan kavereideni ja muiden tuntemieni ihmisten uutissyötteeseen. Toki olen äitinä ylpeä lapsestani, ja sen myös hänelle kerron. Tulevan äitienpäivän suuria joukkojulistuksia ajattelin myös välttää, enkä kyseisenä päivänä halua hakea äitikruunua mistään ravintolasta. Mutta jos nyt kotona tekisimme mukavaa sunnuntairuokaa, leikkisimme ja ulkoilisimme, niin olisin onnellinen, ja jos makennälkä vaivaa, kakunkin voin tehdä.

* modellin keho? Ei hyvä tämä.

Päivän sanat

Hutera = vauvan jalat, kun vauva (ks. vauva) vähän päälle seitsemän kuukauden ikäisenä nousee ylös pinnasängyn laitaa vasten

Kausaliteetti = isän yritys opettaa 8 kk vanhaa vauvaa ymmärtämään syy-seuraussuhteita Ei kannata nousta seisomaan pöydän alla, pää kolahtaa!

Kevät = se tunne, kun talven jälkeen pyöräilee tai työntää vaunuja asfaltilla, josta lumet ovat sulaneet jättäen pinnan osittain märäksi ja hiekoitussoran peittämäksi, jolloin eteenpäin meneminen tuntuu joka tapauksessa kevyemmältä kuin aikoihin

Riskianalyysi = äidin yritys opettaa 8 kk vanhaa vauvaa arvioimaan ryömimisen, konttaamisen ja tukea vasten seisomisen ja askelien ottamisen riskejä huomioiden esim. yleisen vireystilan, ajan edellisestä ruokailusta, kyvyn sietää epäonnistumisia sekä kodin vaaranpaikat

Valikoiva muisti = vauvan uskomaton kyky muistaa sähköjohtojen ja -pistokkeiden, kaukosäätimien, tietokoneiden ja roskakorien paikat, mutta ilmiömäinen taito unohtaa minuutti sitten tapahtunut kaatuminen (ks. hutera) ja pään kolahtaminen perustuen tästä seuraavien uudelleen yrittämisten määrään

Vauva = 1 ihana alku ihmiselle 2 aika kohdussa olevasta vauvasta ja vastasyntyneestä siihen häilyvään rajaan, kun on jo enemmän taapero, kun seisoo omilla jaloillaan, päättäväisenä, täynnä tahtoa ja intoa ja kiljaisee ilmoille ihan itse: vaaavvva

Äitiysloma = ajanjakso, jota odotetaan pitkään ja joka mullistaa elämän ja joka tuntuu loppuvan ihan liian nopeasti

Kaunis päivä

Tänään on kaunis päivä. Aamulla nukuimme kahdeksaan asti, ja tunnen oloni pirteäksi. Lapsi on kikattanut hervottomasti, kun olen kutittanut häntä kainalosta, ja lopulta ei tarvitse kuin sanoa kutittavansa, niin saa osakseen arkipäivän kikatusterapiaa.

Kävelyllä ihailin keväistä aurinkoa ja kävelin rauhallisesti koko matkan, toisin kuin kuin yleensä, kun harpon pitkin askelin eteenpäin, aivan kuin pakkasta karkuun juosten. Nyt ei ollut kiire. Lapsi nukahti vaunuihin loppumatkasta, joten päätin, että annan pyykkien, tiskien, pölyjen ja kaikkien tekemättömien töiden olla sisällä, minä pidän teehetkeni ulkona. Arjen luksushetki.

Univelkainen

Viime aikoina olen ollut aika väsynyt. Ehkä se on ajoittain orastava auringonpaiste ja kevään tuntu, joka saa huomaamaan, että oikeasti väsyttää aika tavalla, vaikka vähitellen pimeyden hellittäessä ja auringon paistaessa pitäisi olla pirteämpi. Yli seitsemän kuukauden ajan olen kuitenkin nukkunut yöllä pätkissä, herännyt muutaman kerran yössä, ja joka ikinen yö. Mies sanoi vasta, että en saa sanottua läheskään kaikkia lauseita loppuun asti, ja huomaan itsekin, että ajatus katkeaa, ei pysy puheen perässä.

Onni on aina herännyt öisin muutaman kerran, enkä ole pitänyt sitä mitenkään ongelmallisena, sen kun vain imettää, ja sitten jatketaan unia. Tiesin, ja tiedän, että vauvat eivät aina nuku öitään (ja jotkut tapaukset kuulemma eivät edes päiväuniaan, hui) ja heräilevät ja valvovat, joten tämä ei ole mikään reklamaatio häiriöistä nukkutoiminnossa. En haluaisi valittaa tästä ollenkaan. Tämä on siis vain puhdas tosiasioiden kertominen. Faktateksti.

Pari, tai muutama, kertaa imetystä yössä ei ole paha. Jotkut kuulemma heräävät parikymmentä kertaa*. Viime aikoina lapsineromme on kuitenkin oppinut etenkin kaikkia mahtavia motorisia taitoja, joten yöllä hän haluaisi kääntyä vatsalleen, nousta polvilleen, nousta jaloilleen, huojua isiä/äitiä/sänkyämme/pinnasänkyä vasten tai kiipeillä isin/äidin yli ja sängystä pois. Sitten itkettää, kun mikään näistä ei ole kovin suositeltavaa yöajan aktiviteettia. Eikä uni enää tule, koska itkettää, harmittaa ja keljuttaa, koska on kokenut suurta vääryyttä ja nukkuminen on niin tylsää ja ikinä ei ole yhtään nukuttanut. Levottomat jalat potkivat, kädet repivät äidin hiuksia, ja tutti nyt on tässä vaiheessa ihan turha, mutta voi sitä toki narskuttaa ikeniä vasten.

Tätä tyyppiä ei siis enää tainnuteta uneen pelkällä äidinmaidolla.

Omasta unenvaiheesta riippuen herääminen saattaa joskus olla helppoakin, mutta useimmiten se tuntuu päässä kuin olisi jonkin asteisessa humalatilassa. Päässä suhisee, ja hyvä että suoraan pystyy kävelemään, jos siinä samalla yöshown kestäessä lähtee hoipertelemaan vaikka vessaan. Olen joskus lukenut, että syvästä unesta herättämistä on käytetty kidutuskeinonakin, joten kai olen sitten ipanan harjoittaman uniterrorismin uhri.

Aamulla tarkastamme yön vahingot. Isi menee töihin ja saa kommentin, että näyttää krapulaiselta. Äiti alkaa hoitamaan aamutoimia ja odottamaan ensimmäisiä päiväunia. Lapsella on otsassa punainen jälki yöllisestä kaatumisesta pinnasängyssään.

Kyllä se kai sitten alkaa nukkumaan hyvin ja pitkään, kun pitäisi aikaisin aamulla mennä päiväkotiin. Tai viimeistään teini-ikäisenä.

Illalla käymme kurkistamassa makuuhuoneessa nukkuvaa lasta, miten nukkuva lapsi näyttääkin niin pieneltä. Söpökin se on. Nukkumaan mennessä sanon: toivotaan hyvää yötä. Ymmärrän sanonnan nykyään kirjaimellisesti.

Niin, hyvää yötä.

* aina joillakin on asiat huonommin, tiedän. Sympatiani.

Kulttuuria

Kävin ensimmäistä kertaa lapsen syntymän jälkeen elokuvissa yksin. Tuntui lähes kummalliselta, että ennen elokuvaa, siinä mainoksien aikana, sai syödä karkkeja kaikessa rauhassa sen sijaan, että olisi lämmittänyt ja syöttänyt lapselle ruokaa. Kukaan ei huutanut elokuvan aikana, ja salissa oli aivan pimeää. Elokuva ei ollut lajia hömppä-romantiikka-komedia, jonka juonenkäänteet arvaa ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen. En vaihtanut elokuvan aikana vaippaa enkä heiluttanut lelua toisella kädellä enkä suojellut lastani tallustavilta taaperoilta. Elokuvan loputtua ei tarvinnut jonottaa hissiin, vaan kävelin portaat alas ja pohdin elokuvaa kaikessa rauhassa. En puhunut kenellekään mitään koko aikana. Vain minä, elokuva, ajatukseni ja karkkipussi, ja se oli ihanaa se.

Ai miten niin vauvakinossa käynyt.
Ensi viikolla taas!

Shoppailurajoitin

Epäilen, että vaunuihin on asennettu shoppailurajoitin*. Tyyppi, jonka niin pitäisi kaikkien vuorokauden rytmien ja kellonaikojen mukaan olla hiljaa ja unten mailla, sinnitteleekin hereillä koko kävelymatkan keskustaan, ja kaupassakin kuuluu sellaista uni-ininää, että joku vieras täti päättää valaista vaunujen työntäjää, että pikkuisella on varmasti kuuma. Kun sitten päättää luovuttaa** ja on kävellyt juuri välittömän keskusta-alueen ulkopuolelle, ininä lakkaa ja kuuluu vain uninen huokaus.

Tämän täytyy olla jokin miesten salaliitto.

*ihan kuin edes usein shoppailisin, ainakaan itselleni mitään, ihan vähän vain olisin halunnut ostaa kirjoja.
**teki mieli sanoa tädille, että tällaista ininää vaunuista on kuulunut viimeiset kaksi kilometriä, että se ei suoranaisesti liity siihen, että juuri nyt olemme hetken sisätiloissa, ja että en kiduta lastani tällä tavoin edes joka viikko, ja että kyllä sillä ihan hyvin on asiat tuolla vaunuissa, mutta se ei vain nukahda, koska on jo yliväsynyt. En sitten kuitenkaan jaksanut, lähdin pois.

Lainaa

Olen viime aikoina ollut erityisen ilahtunut lapsen edistysaskelista: konttausasennossa heilutaan, joinakin päivinä ruoka maistuu hyvin, kahden hampaan hymy on niin ihana, naurun kikatus viehättävä. Aika pian lapsen syntymän jälkeen tullut vauvakuume, joka nyt ajateltuna oli varmaan jokin hormonihuuruisen aikakauden järjetön ajatelma, on väistynyt hieman. En myöskään enää niin paljon haikaile niitä aivan ensimmäisiä kuukausia ja pelkää vauva-ajan vain katoavan, vaan nautin tästä ajasta, kun kasvua ja oppimista voi seurata joka päivä ja ihan läheltä.

Onni on varsin onnellinen ja hyväntuulinen vauva, häneen on helppo ihastua joka päivä yhä enemmän. Joskus ihmettelen, minkälainen tuuri meillä kävi, kun saimme juuri tällaisen vauvan.

Aika alussa huomasin, että lapsi on niin omanlaisensa. Muistuttaa toki minua ja isäänsä, mutta on silti oma itsensä. Jokin aika sitten, niin kummalliselta kuin se ehkä kuullostaakin, mieleeni iski ajatus, tavallaan muidenkin tapahtumien kautta, että lainaahan tämä kuitenkin vain on. Ei kukaan voi lastaan omistaa.

Samalla kertaa se tuntuu hieman haikealta ja ihanalta.
Ihana laina.

Sekin vielä

Imetyksessä on sekin hyvä puoli, että voin perustella itselleni sen varjolla asioita. Kuten: ei tässä vielä kannata yrittää hävittää loppuja raskauskiloja ja laihduttaa, koska imetys voi vaarantua. En myöskään ehkä ole kaikkein terävimmilläni nyt, koska imetän ja minulla on siis imetysdementia, joten äitiyslomalla minun ei tarvitse lukea mitään klassikkokirjoja tai opiskella tai syventää oman alan tietojani.

Tämän illan tärkein: Jos kävelee kauppaan ja ostaa suklaalevyn ja on pojan kanssa kahdestaan koko illan, ei haittaa mitään, jos syö vahingossa koko levyn yksin, ja koska imetän, niin kyllähän ne kalorit on jo lähes etukäteen kulutettu, ja jos ei ole, niin viimeistään illan mittaan kuluvat, saapahan poika kunnon iltakaakaot, mikä on vain jatkumoa raskausajan ruokavaliosta. Mussuttamisen jälkeen voikin sitten hävittää suklaan käärepaperin roskiksen pohjalle, muka omatunto pulmusen puhtaana, jotta mies, joka ei suklaalevyä edes ehtinyt nähdä, ei kotiin tullessaan näkisi merkkiäkään tästä suklaanautinnon salaisesta todistusaineistosta.
(paitsi vaimon takamuksessa/reisissä/vatsassa).

Edit: Unohdin, että mieskin lukee tätä blogia satunnaisesti. Tällä kertaa tämä salainen aineisto saa kuitenkin jäädä tänne, kun suklaat on jo niin sanotusti housuissa.

Mitä jäljelle jää

En ole enää lapseton, en ole ollut sitä tavallaan sitten lokakuun 2009, jolloin näin ensimmäisen kerran häivähdyksen toisesta viivasta raskaustestissä: tämä on mahdollista, tästä voi tulla jotakin. Kuin aurinko olisi paistanut enemmän kuin ennen, vaikka vuoden pimein aika oli vasta tulossa. Raskauden puolivälin jälkeen, vatsan kasvaessa, lapsettomuuden tunne ja pelko jäi taakse, ja kun kaikki meni hyvin ja lapsi syntyi, en koe enää olevani millään muotoa lapseton.

Tietenkin mietin yritys- ja lapsettomuusaikana asioita sen hetkisestä näkökulmasta. Mitä jos. Tiesin, mikä olisi seuraava askel, mutta tien päähän asti en kai uskaltanut oikeasti ajatella. Olen pelännyt, itkenyt, ärsyyntynyt, hoitanut ihmissuhteita huonosti, unohtanut välillä, että jotkut saavat lapsia helposti, tuntenut huonoa omatuntoa, että olen ollut lähes kateellinen kaverin keskenmenosta ("se ainakin tuli raskaaksi"), valehdellut, stressannut, ollut stressaamatta, toivonut, lohduttanut, ajatellut olevani viallinen, ollut luottavainen, laskenut prosentteja, käynyt apteekissa, ollut tuskastunut, luottavainen, epävarma. Ihan kaikkea.

Mitä tästä jäi jäljelle?

Elämä on, ja tulee aina olemaan, epäreilua.
Että vaikka kuinka olisi kiltisti tehnyt kaikki asialliset hommat aina, se ei liity lapsentekoon. Lapsia saavat kaikenlaiset ihmiset, jotkut jopa vahingossa, ja kaikenlaiset ihmiset voivat jäädä saamatta lapsia, vaikka haluaisivatkin ja olisivat mitä parhaimpia vanhempia.

Elämässä on sattumia enemmän kuin armeijan sopassa.
Joskus onnellisia, joskus ei. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Parasta olisi yrittää olla onnellinen nyt.

Joskus pelottaa.
Ks. edellinen kohta. Mitä jos jotakin sattuisi. En kestäisi enkä selviäisi.

Kummallinen kasa uskoa toisen raskauden alkamiseen.
Toivon, että elämä yllättää iloisesti, joskus. Haaveilen. Kuvittelen.
Ja sitten, jos oikeasti ajattelen, en ymmärrä, miten tämä voisikaan olla mahdollista. Pitäisi aloittaa alusta verikokeet ja muut, olisipa ikävää, jos ahdistaisi asia ja tulisi paha mieli.
Usein siis olen ajattelematta oikeasti. Minä vain haaveilen ja toivon, uskonkin.