lauantai 29. elokuuta 2009

Totta kai (eli lauantai-illan pohdintaa osa 2)

Totta kai tiedän.
Että ei tämä maailma mihinkään pysähdy kenenkään surun, murheen tai kriisin vuoksi.
Ei edes oma elämäni.
Ihan samalla tavalla maapallo pyörii akselinsa ympäri, ihmiset jatkavat juoksemista
- niin, minne?

Totta kai tiedän.
Että suruni on vain yksi pieni pisara surujen valtameressä.
Kenekään onni ei ole minulta pois.
Että on tässä maailmassa suurempiakin murheita kuin tämä toistaiseksi voimassa oleva lapsettomuuskriisini. 

Totta kai tiedän.
Että ei suruja kuitenkaan voi pisteyttää.
Tyyliin syövästä 10 pistettä, poikki menneestä jalasta 9. Lapsettomuudesta 8 pistettä, työttömyydestä 7 ja lomautuksesta 6 pistettä. Koiran kuolemasta 5 pistettä, hamsterin 4. Reputetusta tentistä 3, epäonnistuneesta hiustenvärjäyksesta 2. Yhden pisteen suruja ei edes lasketa.

Minun elämässä tämä on kuitenkin suurin suruni ja pelkoni. Onnistuminen tai epäonnistuminen vaikuttaa koko loppuelämääni, joita tietääkseni on annettu vain yksi kappale jokaiselle vakiona.

Joten siksi välillä pelottaa. Että tuleeko tästä yhdestä ainutlaatuisesta elämästäni sellainen, kuin olen haaveillut, vai kenties jotakin muuta.

Nämä sanat täällä ovat erilaisia hetkiä.
Sellaisia, jolloin huomasin jotakin.
Opin.
Tunsin.
Pelkäsin.
Ajattelin.
Joitakin niistä häpeän, inhoan.
Joillekin hymyilen tai nauran.
Jotkut saavat surulliseksi.

En ole kaikesta ylpeä, ja toivoisin olevani ihanampi ja kaikin puolin parempi ihminen.
Sellainen, joka osaisi kadottaa välinpitämättömyyteen ja luottaa siihen, että kyllä me se lapsi saadaan. Mutta valitettavasti sitä ei voi kukaan, ei kukaan, luvata, ja siihen asti osa näistä tunteista on olemassa suojellakseen minua. 

Maailma siis pyörii edelleen.
En ole tulossa kenenkään onnea varastamaan.
Älkää pelätkö.

Me, Myself and I (eli lauantai-illan pohdintaa osa 1)

Edellisen tekstini kommenteissa ihmeteltiin, kuvittelenko oikeasti kaikkien maailman pysähtyvän sen vuoksi, että minulla on nyt tämä lapsettomuussuru.

Totta kai.
Kukaan ei töissä tiedä asiasta, mutta pitäisihän heidän arvata, että minulla on nyt surua. Vaikka näytän iloiselta, hoidan työni, autan muita, olen omalta osaltani joustava, inspiroidun asioista, järjestelen, leivon kahvitauolle kakun. Pitäisihän heidän nyt nähdä ja ymmärtää, että tämä on osittain vain pintaa. Eikä tietenkään kukaan saisi hehkuttaa raskaudesta ja synnytyksestä (omasta tai muiden) tai lapsensa tai lapsenlapsensa edesottamuksista, jos minä olen lähettyvillä. Heidän pitäisi ymmärtää olla näyttämättä minulle lapsivideoita, vertailla synytyksiä ja olla tuomatta lapsiaan tai lapsenlapsiaan työpaikalle, jos minä olen siellä.

Tietenkin kaikkien ystävien ja kavereiden ja satunnaisten tuttujen pitäisi osata nähdä, että olemme yrittäneet saada lasta jo kaksi vuotta, ja että häiden alla kävin enemmän lapsettomuushoitojen vuoksi klinikalla kuin kauneushoidoissa ollakseni mahdollisimman kaunis ja täydellinen morsian. Heidän pitäisi tietää, että minua ei juuri kiinnosta lapsientekojutut enkä erityisesti ilahdu vatsani koskettelusta tai siitä, että häiden jälkeen odotetaan suurta uutista aivan kuin se olisi automaattinen jatkumo häille. Pitäisihän heidän myös ymmärtää, että viime kevät oli erityisen vaikea miehelle, jolle lapsettomuus iski kasvoille kuin märkä rätti. Pitäisihän kaikkien nähdä, että meillä on yhteinen ongelma, jota ratkomme joka päivä.

Sukulaiset eivät tiedä, mutta toki heidänkin tulisi ajatustenlukijataidoillaan ymmärtää, että minuun sattuu välillä, koska en voi tietää, jatkuuko suku meidän osalta ikinä.

Lisäksi kohtaamani satunnaisten raskaana olevien naisten tulisi piilottaa mahansa, vakioruokakauppamme vieressä oleva lastentarvikeliike tulisi lopettaa, vauvanvaunut asettaa yleiseen käyttökieltoon, lapsen itku taannutettava, nauru lopetettava, hymyily ja onni kätkettävä.

Totta kai.

torstai 27. elokuuta 2009

Mitä jos alkais erakoksi

Olin vastikään erittäin alkoholintäyteisissä juhlissa, joissa musiikki raikasi, tanssia ja naurua riitti -  siellä kaikilla oli niin mukavaa (oi jospa oisit saanut olla mukana!*). Siinä lasi kädessä, tanssilattian virkaa toimittaneen olohuoneen reunalla seisten iloisessa nousuhumalatilassa kohtasin miehen erään kaverin, joka ohi mennen kosketti varovaisesti vatsaani ja kysyi hilpeästi, joko siellä kasvaa joku tai koska tällaista saa odotella.

Tällä viikolla taas töissä satuin istumaan kahvitauolla pöydän ääressä, jossa pari naispuolista kollegaa alkoi, tuosta noin vain, varoittamatta, pohtia synnytystä. Toinen kerta oli kuulemma kuin unelmasynnytys ja niin juuri, joo, ja oikein ihanaa, juu, ja paikat aukesi nopeasti, joo, aivan, niin oli sitten nopea toimitus, mmm, aivan ihanaa, että ihan erilainen kokemus kuin ensimmäinen, että ihanaa, mmm, niin.

Mietin vain, jos alkaisin hetkeksi erakoksi. Ja jos ei haluaisi töissä nähdä yhtään ihmistä, niin olisiko minulla muita vaihtoehtoja kuin alkaa majakanvartijaksi?

* tämä laulu on muuten mielestäni suoranaista **ttuilua ollakseen lastenlaulu. Että eipä kaikki päässyt Puten kekkereille, voivoi.

tiistai 25. elokuuta 2009

Vaihtelevaa ...mutta yhä melko lämmintä

Kaappasin otsikon Nelosen säätiedotuksesta, kun se sattui tulemaan samalla hetkellä kun avasin uuden tekstin. Jotenkin osuvaa.
-------------------------------------------
Tänä aamuna, tarkalleen ottaen klo 7.15, nousin sängystä yli puolen tunnin torkkuherätyksen jälkeen. Mietin, miksi aina, ja tarkoitan aina, minulla on aamuisin kiire. Ehkä jätän aamupalan tänäänkin väliin, nappaan vain mukaani kaapista jotakin, jonka mahdollisesti syön ennen kello kahdeksaa, tai sitten vasta myöhemmin. Jää aikaa muutama minuutti enemmän laittaa hiuksia, meikata, toivon mukaan näyttää siltä kuin olisi herännyt tähän aamuun jo paljon aikaisemmin. Kävelin suoraan vessaan, asettelin apteekista ostamani testitarvikkeet lavuaarin reunalle ja luin vielä ohjeet. Tämän osaan jo. Puristin pipetillä testiruutuun tarvittavan määrän testiainesta ja tuijotin leviävää väriainetta. Kolme minuuttia. Tässä ajassa ehtii lähes suoristaa hiukset (sillä suoristusrautani lämpenee kätevästi ihan muutamassa sekunnissa), ainakin jos ei ole turhan tarkka. Hetken päästä, hiukset laitettuna, aamutakki päällä, mustat silmäpussit kalpeilla kasvoilla paistaen, täysin ilmeettömänä katson testiä.

En voi melkein uskoa, että kaksi pisaraa virtsaa ja niiden aikaansaama yksi viiva voi vaikuttaa päiväni alkuun niin paljon, että tunnen oloni hivenen surulliseksi. Etenkin, kun tämä oli vain klinikan ohjeistama toimenpide, varmistustesti, jotta voin aloittaa lääkkeet kuukautisten aikaansaamiseksi. En olettanut kerrassaan mitään, joten en tiedä, onko tämä hetkittäinen lohduttomuuden tunne edes sallittua. 
-------------------------------------------

Kello 7.50 astuin työpaikan ovesta sisään. Olinko ehkä jo melkein unohtanut? 
Hymyilin, toivotin huomenta, ja katosin päivän töihin.
Kuka voisikaan uskoa.

torstai 20. elokuuta 2009

Aikuiset ovat idiootteja, ja muuta filosofiaa

Olen viime aikoina ollut onnellisuushuumassa, vaikka se ei varmastikaan, ja valitettavasti, useinkaan välity tekstiin asti. Ehkä sitten vain mielessäni hykertelen onnesta, nautin pienistä hetkistä, enkä tule kirjoittaneeksi tänne, että:
...olipa ihana elokuinen ilta-aurinko, kävin lenkillä.
...vesisateen ropina on rauhoittavaa, istuimme viihtyisästi sisällä ja katsoimme Greyn anatomiaa viidettä jaksoa putkeen.
...on ihan parasta tehdä hyvää ruokaa, juoda viiniä ja keskustella.
...hääkuvia katsellessani tunnen suurta onnellisuutta.

Vaikka olen tämän projektin suhteen varsin kärsimätön ja haluaisin jo rynnätä apteekkiin, asetella kaikki lääketarvikkeet oikeaan järjestykseen saamaani lääkepussiin ja tuikkia mahanahkaani piikkejä, minulla on myös kummallisella ja ristiriitaisella tavalla levollinen olo. Olen jollakin tasolla ehkä tajunnut, että lapsia saamme sitten, kun pääsemme taas hoidoissa eteenpäin. Ennen häitä päätin myös, että yhtään mikään tai kukaan ei voi päivääni pilata, en loukkaannu ajattelemattomuuksista tai muistele pahalla, jos joku vihjailisi lapsista. Että olen onnellinen, vaikka meillä on nyt tällainen vaikeus elämässä, ja se onnellisuus on kuitenkin suurempaa kuin vaikeudet. Yhtäkkiä huomasin, että on taas helppoa nauraa.

Tästä ihmeellisestä, ehkäpä näennäisen rauhallisestakin tilasta kiitos kuuluu pääasiassa miehelleni. Sille, joka järjen äänellään pelastaa minut dramaattisten tunteiden myrskystä. Ennen juhliamme hän oli hieman huolissaan, loukkaantuisinko mahdollisista lapsentekokommenteista, jos joku niitä tulisi esittämään. Että kuulemma aikuiset ovat idiootteja, eivät ne mitään koskaan opi tai osaa ajatella kaikkia asioita. Tajusin (ja tähän kohtaan sitten sellainen syttyvä hehkulamppu ja bling-ääni), että olen kuvitellut aikuisten ihmisten olevan fiksuja, myötätuntoisia, ajattelevaisia, viisaita. Sellaisia, jotka osaavat kuvitella, mitä kaikkea kipeitä asioita voi olla taustalla ja ymmärtävät olla hiljaa, jos tilanne vaikuttaa sellaiselta. Mutta eivät ne osaa eikä ymmärrä. Eivätkä ne ehkä koskaan opi, vaikka yrittäisi opettaa. 

Vieraskirjaan tulleet jutut siis lähinnä huvittivat. En suuttunut, en tuhoa niitä, en muistele pahalla. Ne idiootit, jotka niitä kirjoittivat, ovat rakas mummo, kummitäti ja ystävä. Niin, juuri he, kenestä pidämme. Ajattelemattomia, oletuksissaan eläviä, virheellisiä, inhimillisiä. Niin inhimillisiä.

Niin kuin minäkin.

tiistai 18. elokuuta 2009

Anteeksi, voisitteko tarkentaa, en ymmärtänyt

Sen lisäksi, että jotkut ovat viime aikoina suoraan kysyneet perheenlisäyksestä, olemme myös saaneet vieraskirjaan saman kirjallisena.

Joku odottaa pieniä varpaita.
Kuulostaa jokseenkin brutaalilta.

Toinen kertoo, että kahdestaan on ihanaa, mutta kolmas täydentää onnea.
Emme ole, kiitos vain, kiinnostuneet kimppakivasta emmekä parisuhteemme ulkopuolisista suhteista. Etsi itsellesi jotkut toiset tyypit.

Kolmas piirtää aikajanalle 9 kuukauden päähän kysymysmerkin.
Silloinhan voisimme vaikka lähteä matkalle. Tulevaisuus on tuntematon. Definitely.

maanantai 17. elokuuta 2009

Perhesuunnittelua

Häät saavat ihmiset jotenkin avaamaan sanaista arkkuaan, sillä olen sekä kuullut ja lukenut viime aikoina ennätysmäisen määrän vauvanteosta. Voisin myös kirjoittaa melkein identtisen kirjoituksen, sillä taas terassilla kuulin vauvojen tekemisestä. Tyyppi oli eri, mutta ala sama kuin edellisellä perhesuunnitteluvalistajalla. Ja käytössä oleva verbi oli tällä kertaa tehdä.

En vain ymmärrä, mikä tilanne olisikaan sellainen, että mielellään avautuisi omasta perhesuunnittelustaan kaverille, jota ei ole nähnyt pitkään aikaan. Ainakaan kysymyksestä ärsyyntymättä.

Aluksi haaveilin, että vauvanteko on meidän oma salaisuus. En olisi kertonut sitä mistään hinnasta kenellekään, miehen kanssa vain olisimme salaisuuttamme vaalineet, kunnes salaisuus saisi vatsan kasvamaan ja ajan olevan sopiva kertomiselle.

Nyt vauvantekokysymykset saavat ärsyyntymään, koska se ei ole mikään itsestäänselvä asia. Tämä projekti vaatii kärsivällisyyttä, aikaa ja rahaa enemmän kuin olisin uskonut. Lapsettomuus saa myös minut tuntemaan huonommaksi ja pahemmaksi ihmiseksi mitä ehkä, ja toivottavasti, olenkaan.

Ja voin vain kuvitella, kuinka kysymykset ärsyttävät, jos tuloksellinen vauvanteko ei kiinnosta ollenkaan. 

En enää muista, miten selvisin tästä tilanteesta. Ehkä vain kallistin siiderituoppiani ja mutisin jotain epämääräistä. Samalla sain tietää parin tyypin omasta perhesuunnittelusta. Että oikein kaksi kuukautta on jo odoteltu, miksei tässä olla jo raskaana.

Niinpä.
Oikein kaksi kuukautta. 
Toivotan onnea ja kärsivällisyyttä ja siirryn hetkeksi luolaan nuolemaan omia haavojani ennen kuin alan miettiä tämän projektin kaksivuotissynttäriä.
Paska kakku.

perjantai 14. elokuuta 2009

Odotetaan, odotetaan, odotetaan

Minulla ei olisi otsikkoon oikeastaan mitään lisättävää, mutta kirjoitan silti. Jos kuukautiset olisivat alkaneet kaksi päivää myöhemmin, olisimme voineet ostaa yksityiseltä inseminaatio-arvan itsellemme häälahjaksi ja viettää elokuun jännittäessä. Mutta jos kuukautiset kerrankin alkavat itsestään, vieläpä kiertopäivänä 38, niin totta kai ne alkoivat tässä kahden vuoden aikana juuri siten, että klinikkamme oli vielä tauolla, joten täytyy odottaa seuraavaa kiertoa. 

Emme saaneet lasta alulle tänäkään kesänä. Olimme lomalla, ei ollut stressiä, vietimme juhannusta, join viiniä. Menimme jopa naimisiin. Ei pitäisi olla enää siitäkään kiinni, että jossakin, missä vauvoja jaetaan, olisi joku korkeamman tahon tyyppi päättänyt antaa meille omamme vasta kun olemme avioliitossa. Vaikka en kyllä sellaisiin usko, koska vauvanjakokeskus vaikuttaa välillä toimivan täysin mielivaltaisella ja hyvän maun vastaisella periaatteella, tai ehkäpä juuri periaatteen puutteella.

Ehkä olen aikaisemminkin todennut, että kärsivällisyyden kaivoni alkaa vähitellen kuivumaan. En vain jaksaisi odottaa taas, että saan odottaa jotakin tapahtuvan.

torstai 13. elokuuta 2009

Työihmettely

Minulla alkoi jokin aika sitten kolmas määräaikainen työpätkä valmistumisen jälkeen. Onhan tämä vielä kaukana oikeasta pätkätyöläisen perikuvasta, ja varsin oletettava tilanne kuitenkin, joten en juuri stressaa asiasta. Joskus, jos olen uskaltanut heittää mieleeni ajatuksen, että ehkä voisin tulla raskaaksi tulevasta hoidosta (tai olisin voinut tulla edellisistä hoidoista, mutta kun en tullut), olen ehkä saattanut miettiä, koska voisin jäädä töistä pois. Ja nyt sitten tulee tämän pätkätyöläisen suuri, lähes salaseuramainen tunnustus: en tuntisi yhtään huonoa omatuntoa siitä, jos määräaikainen työni keskeytyisi äitiyslomaan ennen työn loppumista. En sitten yhtään. 

Minun ei pitänyt kirjoittaa ollenkaan aiheesta euroedustajan raskaus, koska en jaksa aiheesta syntynyttä juupas-eipäs-väittelyä, saako nainen lisääntyä silloin kuin haluaa, vai pitäisikö kuitenkin ottaa huomioon äänestäjät, Suomen kansa, koko Eurooppa, kun haaveilee perheenlisäyksestä. Keskustelupalstat jo vellovat tekstejä, kuinka parhaassa lisääntymisiässä olevan naisen tulisi tehdä lapset vasta määräaikaisen edustajapestin jälkeen, tai ainakin jossakin muussa välissä kuin vastavalittuna euroedustajana.

Mutta kun.
Olisihan se kätevää, jos lapset tulisivat juuri silloin, kun laittaa tilauksen vetämään. Joillakin näin jopa onkin, voi oikein helposti suunnitella optimaalisen ajoituksen äitiys- ja isyyslomaan, ehkä esimerkiksi kesään ajoittuen tai toki ainakin vakituisen työn saamisen jälkeen. Itselle tämä kuulostaa lähinnä utopialta. Vaikka olisi kuinka onnistunut elämässään, saavuttanut elämässään asioita työllä, niin vauvahaaveisiin se ei kuitenkaan auta. Ei elämässä voi suunnitella kaikkea, niin kuin euroedustajamme Riikka Manner viisaasti toteaakin. Ja mikähän olisi muuten naisen elämässä se mystinen aika, jolloin kaikki olisivat tyytyväisiä vauvan saapumisen ajankohtaan?

Ei minunkaan työnantajani varmaan onnenkyyneleet silmissään etsisi sijaista, jos niin onnellisesti kävisi, että tulisin raskaaksi ja äitiysloma ajoittuisi kesken tämän määräaikaisen työni. Mutta se on elämää, onnellista sellaista. Nyt kun vielä saisin samalla itseni psyykattua ajatukseen, että kun joudun olemaan töistä pois hoitojen takia ja aiheutan harmaita hiuksia muille sen vuoksi, en tuntisi siitä niin järjettömän huonoa omatuntoa, mitä tunsin viime keväänä. Sillä onhan sekin elämää, niitä kurjia asioita, mutta siihen liittyy niin iso loppuelämään vaikuttava toive, että en ole valmis sitä lykkäämään tämän määräaikaisuuden tieltä. Sitten ehkä tulee taas seuraava pätkätyö, josta on vaikeaa karata kesken päivän, jolloin aikaa hoitoihin ei taaskaan olisi.

Jos ja jos. 
Vauvahaaveisiini liittyy niin paljon jos-sanoja ja huolia, että en kykene millään huolehtimaan myös niistä huolista, joita mahdollisesti työnantaja tuntisi, jos jäisin pois siitä onnellisesta syystä, joka on itse asiassa suurin tavoitteeni tällä hetkellä.

Tämän pintapuolisen pätkätyövuodatuksen lopuksi toivon vielä euroedustajallemme kaikkea hyvää elämään, niin perhe- kuin työasioissa. Tavallaan on hyvä, että näistä asioista keskustellaan. Että ei vauvat ole kaikille itsestäänselvyys, vaan ihana lahja, joka joskus tulee sitten kun on aika.

keskiviikko 12. elokuuta 2009

Samalla puolella

Vesisateessa on jotakin kovin kaunista. Se saa olon haikeaksi, odottavaksi. Ja kuitenkin niin onnelliseksi.

En tavallaan halua keksiä lapsettomuudesta hyviä puolia niin kauan kuin ei ole varmuutta, että tämä olisi vain väliaikainen tila. Voin vain toivoa, että joskus voisin sanoa ne kaikki asiat, joista pitkään odottaneet saattavat todeta. Että kaikella oli tarkoitus, näin sen pitikin mennä, nyt osaa arvostaa kaikkea eri tavalla, ja niin edelleen. Sitten kun on vauva sylissä.

Nyt hajoan odottamiseen ja epävarmuuteen, mutta en kuitenkaan ole, ainakaan toistaiseksi, kokenut tätä parisuhdekriisinä. Ainakaan siis sellaisessa merkityksessä, että olisimme eri puolilla, toisiamme vastaan. Tässä olemme koko ajan samalla puolella ja samaa mieltä asioista. Yhdessä.

Voisihan tämä havainto ehkä siis olla yksi sellainen. Hyvä puoli.
Aivan niin kuin nään vesisateen kauniina ja sateen jälkeisen tuoksun hurmaavana, ehkä tässäkin myrskyssä on hyvä, että samalla puolella ikkunaa tuijotetaan sadetta, käsi kädessä. Se on niin kaunista, että melkein itkettää, ja se tekee minut nyt onnelliseksi.

maanantai 10. elokuuta 2009

Mitäpä jos

Lainaan taas Samuli Putroa. Luen, kuuntelen, ja tummenettujen sanojen kohdalla vuodatan pari kyyneltä. Ehkä ainakin kolme.
No kuuntele vaikka itse.
-----------------------------------------------------

Mitäpä jos - Samuli Putro

Mitäpä jos tuuli yltyy tästä vielä hurjemmaksi eikä talon katto kestä, lentääkö se ilmaan?
Mitäpä jos sun selkä pettää uudenvuodenaattoyönä, viedäänkö sut sairaalaan ja pistetäänkö sänkyyn?
Mitäpä jos on rintasyöpä, mitäpä jos oot lapseton, saako vailla koulutusta adoptoida?
Mitäpä jos mä muutan Ruotsiin? Mitäpä jos mä sokeudun voitko silloin jättää mut vai oiskohan se julmaa? 

Mitä? Mitä?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan? 

Mitäpä jos mun suudelmaan et tahdo enää vastata, niin onko rakkaus jonka rakensimme tehty hiekkaan?
Mitäpä jos on ukkonen ja liekki syöksyy maata kohti, polttaa koko pitäjän sen ihmiset ja linnut?
Mitäpä jos jäät työttömäksi?
Mitäpä jos et aikuistu, pyörit tuolla pillifarkuissas ja olet kuuskyt.
Mitäpä jos mä löydän toisen?
Mitäpä jos se rakastuu ja tahtoo mennä naimisiin ja viettää häitä viikon? 

kertosäe:
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan? 

Tiedäthän että pysyn tässä vierelläsi maailman tappiin asti.
Vaikka tää nuoruutemme kesii väistämättä ja vaipuu vanhuuteen.
Muistathan että meidät tehtiin toisillemme mittatilaustyönä.
Mitäpä jos se työ on tehty hartaasti ja yksinoikeudella?
Yksinoikeudella 


Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?
Ja elämä tapahtuu sinä aikana.
Mitäpä jos tuuli yltyy tästä vielä hurjemmaksi eikä talon katto kestä, lentääkö se ilmaan? Lentääkö se ilmaan? 

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan, turhaan, turhaan? (3x)

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?

-----------------------------------------------------

Sanoimme toisillemme kauneimmat sanat.
Että tahdomme, tahdomme.
Olen onnellinen.