torstai 28. helmikuuta 2008

Nukku-Minä

Mikä onkaan parempaa kuin kunnon yöunet? No, aika moni asia, mutta yöunet kuuluvat joka tapauksessa mukavuusasteikossa kärkipäähän. Jossakin kirjoituksessani luokittelin itseni unentarpeessa sarjaan lapset ja imeväiset, eli en todellakaan enää kuulu niihin opiskelijoihin, jotka istuvat yötä myöten tenttikirja kädessä tai vaihtoehtoisesti hyppivät yöriennoissa keskellä viikkoa ja tuntuvat selviävän muutaman tunnin yöunilla useita päiviä. Istun toki joskus graduni tai akuuttien tehtävien kanssa yömyöhään, mutta sitten nukuttaakin pitkään, tai on pakko, siis aivan pakko, nukkua päivä- tai iltaunet. 

Vauvanakin olin kuulemma nukkunut hyvin. Toivoisin siis, että jos joskus jälkikasvua saan, se olisi perinyt minulta nukkumisgeenit, eli että melkein aina nukahtaa helposti ja nopeasti ja nukkuu kaikessa rauhassa monta tuntia, paikalla ei ole niin suurta väliä. Jos taas futuuri-vauva tulisi perimään miehen nukkumisgeenit, tässä talossa ei varmaan nukuttaisi. Ja kuinka tällainen nukkumisfanaatikko pärjäisi sellaisen vauvan kanssa, joka ei nukkuisi öisin? 

Joskus aamulla, kun kello soi kuuden jälkeen ja laahustan zombiena kylppäriin noin yhdeksännen automaattisen torkku-herätyksen sammutusrefkleksin jälkeen, tulee mieleen, että tässä vietetään ehkäisytöntä elämää, jonka seurauksena ehkä joskus jälkikasvuni unensieppaaja varastaa yöuneni ainakin pariksi vuodeksi ja siitä seuraavat viisi vuotta lapsonen muuten vain tuppaa heräämään aikaisin vaikkei tarvitsisi (eikö yleensä jo koululaisena nukuta aamuisin niin, että vanhemmat joutuvat kiskomaan lapsensa hereille? paitsi tietenkin viikonloppuisin). Tämä ajatus aamulla kuuden jälkeen on suorastaan parasta lääkettä krooniseen vauvakuumeeseen. Näin muistaa olla tyytyväinen keskeytymättömistä yöunista ja siitä, että usein on myös päiviä, jolloin ei tarvitse herätä edes herätyskelloon. Tämä syy olisi myös jokseenkin hyväksyttävämpi vastaus tahdittomien ihmisten jokos-on-pullat-uunissa-uteluihin, eli yksinkertaisesti: ei ole, en halua vapaaehtoisesti luopua yöunistani. Kelvollisempi selitys lähinnä siis verrattuna edelliseen selitys-kyhäelmääni: ei ole, en halua finnejä, joita e-pilleritön elämä saattaa aiheuttaa.

Ja kuitenkin, kun olen syönyt aamupalan ja touhotan jo päivän menoissa, muistan, kuinka niin kovasti jo tahtoisin sellaisen oman herätyskellon, mallia puolimetrinen kuolakone.

tiistai 26. helmikuuta 2008

Karkauspäivän lähestyessä

Sattuipa sopivasti silmään tämä juttu kihlautumisesta näin karkauspäivän korvilla. Tiivistetysti: naiset tahtovat kihloihin miehiä nopeammin, ja kaksi vuotta tuntuu olevan kriittinen raja, jolloin tehdään päätöksiä. Ja jos kahden vuoden yli mennään, viivyttely saattaa venyä paljonkin. Omien tilastojeni valossa tämä pitää paikaansa, sillä melkein kaikki tuntemistani naimisiin menneistä pareista ovat enintään tämän kaksi vuotta seurustelleet ennen sormuksia. Tosin myöhemmin puolet näistä ovat jo pistäneet häälahjat jakoon. 

Kun taas täällä ei kiirehditä. Jonkun ajan kuluttua, kun ikäännymme tämän vuoden osalta, olemme olleet yhdessä neljäsosan elämästämme. Eli siitä tulee neljä vuotta jutussa mainitun kriittisen kahden vuoden rajan päälle. Tämän täytyy olla viivyttelyä! Ilmiselvää. 

Mietin kyllä, pitäisikö sittenkin ostaa pullo kuohuvaa, kun tulee karkauspäivä. Sitten kun nettikatalogista valitsisin hamekangasta, niin olisipa ainakin juhlallista juotavaa. Ja voisihan sitä valita sellaisen kankaan, josta voisi ommella mekon sitten seuraavan karkauspäivän jälkeen...

maanantai 25. helmikuuta 2008

Kevättä kohti

Eipä kauan tarvinnut viimeisen Terolutin jälkeen kuukautisia odotella, minkä kai pitäisi tavallaan olla ilahduttavaa, että ainakin jotakin tapahtuu, eikä tarvitse tehdä turhia raskaustestejä vain varmistuksena, ettei ole raskaana, minkä siis tavallaan jo tietää. Kun joskus ei Terolutkaan auta, että vuoto tulisi, kuulemma, jos internetin ihmeellisiin lähteisiin on yhtään luottamista. 

Nyt sitten pitäisi muuntautua taas luonnonmukaiseksi olennoksi ja toivoa, että oma hormonitoimintakin heräilisi vähitellen. Onhan sentään kevät tulossa.

perjantai 22. helmikuuta 2008

Hetkiä

Helmikuu, ja taivaalta tulee räntää ja vettä. Ohi ajava auto ei hiljennä, joten lätäköstä roiskuu kuravettä housuille. Lahkeet ovat jo märät, sukat kastuvat kengissä vähitellen. Olisipa sateenvarjo. Kaupassa ei jaksa enää ajatella, mitä ostaisi. Sitä ja tätä kassahihnalle, mihin laitoinkaan bonuskortin, pankille kiitos, hymy. Onneksi, onneksi on perjantai, ja suunnitelmassa on vain olla. Olemiseen seuraksi Amélie yleiseen minusta-ei-tule-mitään-oloon ja kupillinen teetä paleluun ja vilustumisoireisiin. Pitäisi tehota. 

Varsin täydellinen suunnitelma, kun on helmikuu, perjantai, vesisade.

tiistai 19. helmikuuta 2008

Oireet on ja oireeton

Vauvahaaveiluihurahduksessani olen ehtinyt etsimällä etsimään oireita, joiden perusteella voisi päätellä jotakin jostakin. Havaintoja:

- Viime sunnuntaina vatsaa nipisti ja sattui. Saattoi tosin johtua viikonlopun ruokavaliosta, johon kuului vielä sunnuntainakin jälkiruokaa, popkornia, jäätelöä, vähän lisää popkornia, päälle suklaata. Vähemmästäkin saa varmasti vatsanväänteitä.

- Alkuviikon tuskallisuutta lähestyvä väsymys. Kun ei vaan saa silmiä auki aamulla, ja siitä sitten jossakin vaiheessa päivä alkaa, minä siinä h-i-t-a-a-s-t-i edeten. Päivänvalon perässä ei melkein edes pysy, olo kuin talviunessa. Mutta hei, eikö maanantait aina ole vähän tuollaisia? 
(Aamun muuten täydensi lehtimyyjä, jonka mainospuheelta en saanut suunvuoroa kuin vasta lopuksi, kun tilaus oli jo lähtemässä. Kohtelias "ei kiitos" sai myyjän sulkemaan puhelun niin, että jäin tuijottamaan puhelinta. Ehkä sillä oli paha päivä, tai NE hormonit...) 

- Ja muuten onkin aivan oireetonta. Terolut on seuranani vielä neljä päivää, ja sitten taas odotetaan. Eipä tämä mitään järisyttävän jännittävää ole...

Joskus ennen joulua ehdin jo ihailla tätä luomuihmisen eloa, mutta en enää ole niin innoissani johtuen teini-iän flashbackeista. Akne, finnitauti, voi kestää koko lopun elämän, mitä ei koskaan kerrottu silloin joskus, kun lohduteltiin, että "se on tää murrosikä, joka kaiken aiheuttaa, parin vuoden päästä ei enää ole näpyn näppyä". Toisaalta olisi ollut masentavaa kuulla totuus, kun se on masentavaa kuulla nytkin. Siis että lopun elämää, kiitos vaan. 

Kasvoissa tilanne ei ole varsinaisesti paha, mutta paristakin näppylästä tekisi mieli alkaa parkumaan, kun muistaa teini-iän tilanteen. Jos nyt olisi kesä, menisin jonnekin syrjäiseen paikkaan pariksi päiväksi makoilemaan paahtavan auringon alle ja kärventämään selkään ilmestyneet tuhannet (tai paljon niitä ainakin on) pienet näpyt pois - kuulostaapa epäterveelliseltä ajatukselta kun ottaa huomioon auringon vaarat. Nyt ei auta kuin iltaisin levitellä apteekista ostettua reseptilääkettä selkään ja kasvoihin ja toivoa, että se auttaisi. Toinen rasittava pillerittömyyden oire on se, että hiukset pitää pestä joka päivä, jos tahtoo näyttää suurin piirtein ihmiseltä. Pitäisiköhän tästä kaikesta syyttää hormoneita?

Jollakin tavalla lohduttavaa kuitenkin on, että joskushan tämä on joka tapauksessa edessä, jos lapsia haluaa. Ja jos lapsia ei haluaisi tai niitä ei saisi, niin tahdittomat ihmiset kyselisivät kuitenkin, että miksi ei ku onhan ne niin ihania ainakin tämä oma pikku räkänokkapiltti. Voisiko siihen sitten vastata, että "no ku pelkään finnejä ku mulla oli niitä teini-iässäkin ennen pillereitä..."?

torstai 14. helmikuuta 2008

Sekalaisia ajatuksia anonyymiltä punaviinin litkittäjältä

Multivitamiinitabletit loppuivat ja olen surffaillut apteekin sivuilla etsimässä tietoa, mitä tabletteja kannattaisi syödä, jotta ainakin psykologinen vaikutus olisi maksimaalinen. Että kuvittelisi olevansa pirteä, kuten ihmiset yleensä ovat keväisin. Paitsi siis minä. Valon lisääntyneen määrän huomaa siitä, että kiinnitän huomiota ikkunoiden likaisuuteen. Ei pimeässä sillä ole väliä, mutta keväisin näyttäytyvä aurinko paljastaa joitakin asioita. On pakko miettiä, vähän kuin summatiivisesti, mitä teki koko syksyn ja mitä tekee keväällä. Ja sitten siitä eteenpäin ei tiedäkään, mutta mietin sitä vasta huomenna (eli huomenna eli huomenna eli huomenna...) 

En yleensä jaksa innostua ystävänpäivästä, mutta tänä vuonna olen ryhdistäytynyt. Epävarmuuden sietämisen tekee helpommaksi se, kun on ystäviä, jotka pysyvät. Toki muuttuneet elämäntilanteet ja asuinpaikat vaikuttavat siihen, että kaikki eivät pysy elämässä samalla lailla, mutta että he ovat ainakin ajatuksissa, ja siis olemassa. Ja kun seuraavan kerran joskus nähdään, ehkä aika välissä ei tunnukaan niin pitkältä. Jos tuntuu, niin muistojen aikaan on usein yllättävän lyhyt matka.

Hyvää ystävänpäivää sinulle, joka tätä luet :)

maanantai 11. helmikuuta 2008

Ja sanani syön

Jos en ole Todellinen Vauvahaaveilija, niin kai sitten jo amatööri-sellainen, sillä:
- Viime viikolla aamupalaani kuului greippimehua. Yhtenä päivänä jopa kokonainen verigreippi.
- Viikon päätteeksi avasin punaviinipullon, koska punaviini sopii mainiosti juotavaksi hyvän sunnuntairuoan kera. Koska pulloon jäi viiniä vaikka kuinka, juon sen loppuun tällä viikolla vähitellen. Minä, gradu, lasi punaviiniä. Maanantai. Kuulostaa ihanan boheemilta, melkein kuin taiteilijaelämää! 

Lieventäviä asianhaaroja hurahtamisen tuomioon kuitenkin ovat:
- Pidän greippimehusta ja verigreipistä. Olisi ihan eri asia juoda naama irvessä kuin nauttien mausta. Meillä on vain harvoin mehuja, ja siksi en tavallisesti juo greippimehuakaan. Nih.
- Hei, eikö sunnuntairuokaan oikeasti kuulu viini? (sunnuntairuoka = ruoka, jota syödään viikonloppuisin. Valmistamiseen menee ihanan kauan aikaa, ja siksi se tehdään aina yhdessä siten, että molemmilla on omat vakiintuneet roolinsa, kuten että mies paistaa lihat ja minä pilkon salaatin ja teen kastikkeen.)

Oikeaoppisesti olisin aloittanut juomavarustelun jo aikaisemmin ja varmistanut oikean ajoituksen. Nyt olin amatöörimäisesti myöhässä greippien kanssa, ja punaviinin juominen tuskin mitään auttaa, jos ei ovulaatiota tapahdu. Kauhukuvissani muutun seuraavan kolmen kuukauden aikana piiloalkoholistiksi, joka naukkailee joka ilta lasillisen viiniä muka uskoen sen hyötyvaikutuksiin, kun loppujen lopuksi juo vviiiiniää yleiseen ahdistukseen ja luomisen tuskaan, ja lasillinenkin on jo vaihtunut pullolliseksi... Toivoisin siis, että kierto on lähempänä normaalia kuin viimeksi. Tai jos ei ole, niin en kuitenkaan rappioituisi.

torstai 7. helmikuuta 2008

"Kunnes ei enää huvita?"

Jahas, taas uusi julkkisten ero. Pitäisikö tässä ajatella, että surullista, vai onko tämä sitten kategoriaa "kasvoimme erilleen", joka tuntuu usein olevan selityksenä sille, että yhteinen arki ei enää kiinnosta tai onnistu. Niin tai näin, eipä eroista voi koskaan tietää muut kuin asianosaiset (vaikka iltapäivälehdet usein yrittävätkin vakuuttaa tietävänsä kaiken julkisuuden henkilöistä ja heidän parisuhteestaan). 

Minua tämäkin uutinut kosketti, koska olen miettinyt avioliiton ja -eron problematiikkaa. Ei sillä, että itselleni kumpikaan olisi ajankohtainen, vaan kun ystävä- ja tuttavapiirissämme on viime aikoina tapahtunut aika paljon eroja. Siis avioeroja. Ja koska olemme suhteellisen nuoria, ystävämme ja tuttavamme ovat suurin osa myös melko nuoria, joten avioliittokaan ei ole sitten voinut kestää kovin kauaa. Puolet tuntemistani naimisiin menneistä pareista (siis tuttavista, ystävistä, sukulaisista ja nimenomaan suurin piirtein omaa ikäluokkaa) ovat eronneet. Puolella eronneista on pieni lapsi. Tilastoni ei tietenkään ole mitenkään kattava, mutta harmillisesti noudattaa kuitenkin virallisten tilastoiden ennustetta avioeroista. Viime aikojen avoeroja en jaksa laskea, mutta mainittakoon, että niitäkin on tapahtunut. 

Tilastojen, tuntemieni tapausten sekä julkkiserojen yhteenlasketun vaikutuksen vuoksi ajatus naimisiin menemisestä suurin seremonioin tuntuu entistä kaukaisemmalta. Siis että sillä ei ole niin väliä, että tahdon-sanaa tulisi todistamaan vähintään sata ihmistä, joiden antamat hääpariristipistotyöt ja astiastot päätyisivät kotimme kaappeihin ja joiden rahalahjoilla pääsisimme häämatkalle muuallekin kuin mökille. Tai että kutsukortit, asut, hääkarkit, pöytäjärjestykset, meikit ja kampaukset olisivat viimeisen päälle ja suunniteltu vähintään puolta vuotta aikaisemmin. Tai että ottaisimme lainaa kustantaaksemme tämän kaiken. 

Sillä on sitä vastoin väliä, että kun illalla kotona lusikoi suuhunsa nälkäisenä purkkihernekeittoa (koska kaapissa ei ole paljon muuta ruokaa, koska kumpikaan ei ole ehtinyt käydä kaupassa, ja vaikka olisikin, ei olisi juuri silloin gourmet-tuulella), jossakin sisällä, sydämessä, tuntuu sellainen läikähdys onnea. Että rakastaa ja että näin on hyvin.

sunnuntai 3. helmikuuta 2008

Rytmitön II

Enpä olisi vuosi sitten uskonut, että voisin olla iloinen kuukautisista. Naistenvaivat, puolukkapäivät, täti. Joillakin on monta nimeä. Olin joka tapauksessa ilahtunut, että Terolut toimi niin kuin sen kai pitikin toimia, ja yli sadan päivän kierto päättyi vihdoinkin.

Epänormaalia oli se, että ei sattunut vatsaan, selkään, ei minnekään. Vastapainoksi ärsytyskertoimet olivatkin sitten tavanomaista korkeammat. Toisaalta opiskeluissa on meneillään stressaava aika, joten mieliala voi olla kaikkien asioiden summa. Mistä sitä ikinä tietää, mikä johtuu mistäkin.

Jos olisin Todellinen Vauvahaaveilija, tekisin kaikkeni, että syntyisi tulosta. Greippimehua, ovulaatiotestejä, punaviiniä. Vitamiineja, omegakolmosta, beroccaa. Ja joka toinen päivä -malli, halutti tai ei. 
Ensimmäisen (melkein) luomukierron pituus oli kuitenkin sitä luokkaa, että parempi, kun pitää jalat maassa. Ehkä vielä joskus annan itselleni luvan hurahtaa haaveiluun, mutta en ihan vielä. 

Rytmitön

Jos jossakin olisi myytävänä itsekuria, ostaisin sitä ison annoksen ja maksaisin Visalla. Osan ostoksista käyttäisin vuorokausirytmin parantamiseen. Heräisin aina aikaisin ja menisin nukkumaan siihen aikaan, että aamulla olisi jokseenkin mahdollista, edes teoriassa, herätä aikaisin virkeänä ilman, että on pakko, siis aivan pakko, jossakin vaiheessa päivää nukkua pitkät päivä- tai iltaunet. Että tulisi jonkinlainen rytmi kirjoittamiseen. 

Nyt tämä itsekurin puutotila johtaa pakollisiin päiväuniin, jos (ja kun) aamulla on ollut pakko herätä aikaisin. Päiväunien jälkeen palelee, ärsyttää, on uninen olo, ajatus ei kulje. Täytyy juoda vähintään kolme kuppia teetä ja sulattaa pakkasesta pala suklaapiirakkaa, että tokenee. Sitten jonkin ajan päästä televisiosta tuleekin jo kaikenlaista iltaysin ohjelmaa, jotka pitää ehkä katsoa. Jos ei, niin ainakin uutiset tulevat. Ja tulosruutu, vaikka ei minua urheilu niin kiinnosta. 

Rytmittömyys korostuu, kun on yksin kotona. Jossakin vaiheessa käy mielessä, onko puoliyksi yöllä mikään kirjoitusaika. Jatkan silti vielä pari lausetta, kappaletta... 
Yöllä näen unta kirjoittamisesta.