sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Syntymäpäivä 4/4: Kuva

Myöhemmin kotona palaan synnytyssalista otettuihin hämäriin kuviin. Mies näyttää niin onnelliselta, hän rakastui heti vauvaan, hoiti häntä, kun itse makasin sängyssä. Itse näytän kenties eniten helpottuneelta. Sekaisin olevalta. Onnelliseltakin.

Vauva on mitä ihanin. Hän näyttää nyt valokuvissa niin tutulta, että en voi ymmärtää, miten hän hetken näytti vieraalta. Vieraalta kenties vain siksi, että vatsa oli poissa ja tilalla oli oikeasti aivan oikea ihminen. Kuin se nyt jokin yllätys olisi.

En tule koskaan unohtamaan sitä tärkeää välähdyksenomaista kuvaa, joka on olemassa vain mielessäni. Juuri sitä, kun ensimmäisenä yönä tuijotimme toisiamme rinnan takaa, ja tunsin jo syyllisyyttäkin siitä, että en tiedä, mitä minun pitäisi äitinä tehdä ja olenko yleensäkään hyvä tässä. Toivoin vain, että olisin edes tarpeeksi hyvä, kun poika on kerran niin hieno.

Lupaan yrittää. 

Nyt en muuten odota mitään. En syksyä, en joulua, en uutta vuotta. En töitä, en uusia opiskeluita. Nyt on vallan hyvä näin.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Syntymäpäivä 3/4: Tuijotus

Yöllä jäin lapsen kanssa kahden. En tiennyt kerrassaan mitään, olin onnellinen, mutta etenkin hämmentynyt, koska:
- meillä on lapsi
- se on poika (en ymmärrä, miten tämä voi olla hämmentävää, mutta niin vain olin yllättynyt, että lapseni on poika. Yhtä yllättynyt olisin varmasti ollut tytöstä. Vatsassa ollut vauvani on poika!)
- kaikki nukkuvat, huonekaveri nukkuu
- mitä jos me ei nukuta
- tai lapsi alkaa itkeä
- pitäisikö ehkä imettää
- miten se rinta nyt tungetaankaan suuhun
- väsyttää ihan kauheasti
- haluaisin vain nukkua
- tästäkö alkaa monen vuoden univelkakierre
- en osaa vaihtaa vaippoja
- olisi jo aamu ja mies voisi tulla

Siinä pimeässä huoneessa yölampun palaessa imetin lastani toisen kerran. Poika piti silmiään auki. Tuijotimme toisiamme, poika näytti epäluuloiselta, itsekin mietin, että tuossa tuo nyt sitten on, ja tässä me vain pälyilemme toisiamme rinta välissämme. Kumpikin sekaisin ja väsynyt pitkästä matkasta.

perjantai 23. heinäkuuta 2010

Syntymäpäivä 2/4: Syntymä

Lehden lukemisen keskeytti kätilö, joka antoi ohjeet ponnistusvaiheen harjoittelua varten. Jonkin ajan kuluttua siihen ryhdyttiinkin aivan oikeasti. Hävinnyt kipu tuli uudelleen, mutta erilaisena. Pidin taas silmiäni kiinni, mutta kuuntelin kätilön ohjeita ja tunsin mieheni olevan niin paljon läsnä.

Sitten muistan parhaiten välähdyksiä, aivan kuin valokuvia yhdestä tähän astisen elämäni ihanimmista hetkistä. Kellertävän valon alla syntyy poikani, josta näen ensimmäisenä takapuolen, pieni vauva nostettuna suorin käsivarsin ylös niin, että sukupuolesta ei voi erehtyä. Poikani, minun poikani. En osaa kuvailla tarkemmin, mutta tilanteesta tulee mieleen Leijonakuningas ja tämä kuva:

Pieni tulee paitani alle, minuun ei enää satu. Siinä me olemme kaikki kolme. Kellertävän valon alla paikkaillaan syntymän jälkiä, mutta me keskitymme jo pikkuiseen, jonka iho on niin pehmeä, hieman liukaskin. Hiuksia, sormet, varpaat, tuijottavat silmät. 

Hei poika, mies sanoo. Me olemme täällä, isi ja äiti, sua niin odottaneet.

Sopersin myös anteeksi, etten uskonut vauvaan aina, vaan pelkäsin enemmän. Ja se ajatus itketti niin paljon, että päätin uskoa lapseeni aina.

torstai 22. heinäkuuta 2010

Syntymäpäivä 1/4: Hei tää lähtis synnyttämään

Sinä päivänä, kun menin synnyttämään, oli aurinkoista, suorastaan helle. Ehkäpä siksikin luulin, että se ei olisi Syntymäpäivä, sillä kuvittelin synnyttäväni, kun ulkona sataisi vettä, olisi hämärtyvä kesäilta, yö, hetki, jolloin kaupungin kadut olisivat hiljaisia ja olisi vain me kaksi ja uusi elämä.

Ja eihän kukaan nyt oikeasti synny laskettuna aikana! 

Harvakseltaan tulevat supistukset naurattivat. Kävimme kiertelemässä kaupoissa ja ostamassa kotiimme tuikitarpeellisia tavaroita, kuten teepusseille purkin. Takaisin tullessa, kirkon kohdalla liikennevaloissa, tuli ensimmäinen supistus, jolloin en enää nauranut.

Kotona pystyin olemaan melko pitkään, keinuin jumppapallon päällä ja olin suihkussa, omissa maailmoissani. Mies kävi katsomassa vähän väliä, miten selviän, auttoi ja tuki. Parhaansa mukaan myös yritti ehtiä tehdä ne asiat, jotka olivat listalla ennen synnytystä, eli asiat mallia onhan näiden hoitamiseen vielä aikaa*:
Synnytys-cd:n kokoaminen!** Eväät! Sairaalakassin pakkaus loppuun! Kamerasta kuvat koneelle! Kameran laturi! Taulut seinään!

Sairaalassa olin yhä omissa maailmoissani, ajalla ei ollut mitään merkitystä. Kipu tuntui voimakkaalta aallolta, joka antoi vain hetken hengähdysaikaa ennen kuin tuli uudelleen. Pitkän suihkun jälken siirryimme synnytyssaliin, minne kävelin omin jaloin ja mitä en edes muistanut myöhemmin. 

Miten sitä oikein kuvailisinkaan.
Tuntui kuin olisin ollut huvipuiston hurjimmassa kieputtimessa, sellaisessa, että jalat roikkuvat, härveli kiertää ratansa ympäri kuin korkkiruuvi (vähän kuin Tornado). Koko vartalo heiluu hieman istuimen laitoja vasten vauhdin voimasta, hiukset roikkuvat, jalat roikkuvat, kädet pusertavat kädensijaa. Pidän silmiä kiinni koko ajan, en näe mitään enkä ketään, enkä edes tiedä, miten päin olen, mutta ehdin arvailla, koska välillä aurinko paistaa alhaalta, välillä sivusta tai ylhäältä. Oksettaa ja huimaa, päässä tuntuu painetta, vaikerran, enkä välitä, miltä kuulostan.

Epiduraalin saatuani tuntuu kuin laite pysähtyisi. Päässä pyörii, jaloissa tuntuu kuin pieni tärinä. Mietin, miten hullu olinkaan, että suostuin tähän, ei enää ikinä (paitsi seuraavalla kerralla, kun muistan enää vain, kuinka hurjaa ja siistiä se oli, en sitä, kuinka pahalta tuntui).

Kivun tauottua analysoimme miehen kanssa siihen mennessä tapahtunutta. Lueskelin lehteä***, istuin jumppapallon päällä, ja tuntui, että tämähän on ihan hauskaa, aivan kuin jokin seikkailu, jonka päämäärä olin vielä vain hämäränä mielessäni.  

* Kuvittelin, että synnytän vasta kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, ja myöhemmin onkin vähän hymyilyttänyt ajatus siitä, että olimme niin aidon yllättyneitä synnytyksen käynnistymisestä. Laskettuun aikaan mennessä siis oikeasti kannattaisi hoitaa ne asiat, jotka olisi hyvä olla synnytykseen mennessä valmiina. Mutta me vain olemme tällaisia, vähän viime tipassa, joskus myöhässäkin.
** Mies ehti kuin ehtikin koota cd:n, itsekin valitsin suihkussa lauluja, kun mies ei enää ollut varma, mitkä kappaleet halusin kuulla. Cd ei kuitenkaan koskaan toiminut synnytyssalin soittimessa, mutta myöhemmin kotona cd:tä kuunnellessa valitsemamme laulut itkettävät.
*** Olen lukenut lehden uudelleen kotona, sillä olen varma, etten ole oikeasti lukenut yhtään artikkelia aikaisemmin.

lauantai 10. heinäkuuta 2010

Muutos

Eräänä kauniina kesäpäivänä varjoni näytti tältä:

Tunsin kyljessä potkuja ja mietin, minkä kokoinen jalka pienellä on.
Vatsa tuntui ihanalta, ajattelin, että jos synnytys edellyttää varsinaisesti vatsaan kyllästymistä, synnytän ehkä elokuussa.

Kuvan ottamisesta muutaman päivän päästä synnytin ihanan poikamme, jota olemme niin odottaneet. Tässä ensimmäinen kuva jaloista, niistä, jotka ihan vasta potkivat minua kohdussa.

Varpaissa ja jalkapohjassa on minusta jotakin niin täydellisen kaunista ja viatonta. Kuin koko lapsi, pieni, suuren muutoksen kokenut. Onnellisina hymyilemme toisillemme miehen kanssa. Voi kuinka kiitollinen olenkaan meidän perheestä nyt.

Kirjoitan lisää myöhemmin, kun pääsen tästä sanattomuuden tilasta. Siksi aikaa päivän musiikkiehdotukseksi Anna Puuta.

-----------------------------------------
Anna Puu: Mestaripiirros

Sinä päivänä, kun Luoja teki sinut,
Hän ei muuta tehnytkään.
Heräs aikaisin, otti kynän käteen,
Rupes siinä piirtämään. 

Päivä kului, mut hetkenkään lepoo
Piirtäjä ei kaivannut.
Aivan niin kuin olis hurmoksessa ollut,
Mestari valmisti sut. 

Se kuva oli kaunis, oi, ihme suorastaan,
Muodon jumalaisen sait.
Kuvan viereen hän merkkas, ettei suhun
Päde kuolevaisten lait. 

Niille, jotka yhä epäilevät Luojaa,
Sanon vastaukseksi vain,
Että jos ne edes kerran näkis sinut,
Kaikki rupeis uskomaan.


torstai 1. heinäkuuta 2010

Hajatuksia

Kuulin vähän jo pidemällä olevia raskausuutisia, ja tyyppiä heti tärppäsi. En ymmärrä, mikä minua vaivaa, kun muutama päivä ennen laskettua aikaa tämä aiheutti kummallisia kateuden tunteita.
Ne eivät tiedäkään, että jotkut odottavat pitempään. Pelkäävät, tekevät lapsia klinikalla.

Kaikki on itselläni hyvin eikä minulla ole mitään syytä tuntea näin, ja vauvoja tulee maailmaan koko ajan, minkä olen aikoja sitten ymmärtänyt. Kenellekään en lapsettomuuden pelkoa toivo. Ja silti. Aivan kuin häivähtävän hetken, nyt jos edes uskallan tunnustaa, olisin toivonut, että kaikilla voisi mennä yrittämisessä edes vähän pidempään, niin osaisivat arvostaa, ymmärtäisivät. Vaikka ei sitä rakkauden ja arvostamisen määrää sillä mitata, tiedän.

Olen jo hieman ajatellut mahdollista toista lasta. Samaan aikaan minun kanssa lapsen saavat tulevat varmasti raskautumaan uudelleen ennen minua. Aikaisemmin ajattelin, että kunhan saan yhden lapsen. Koska haluaisimme useamman lapsen ja se yhden lapsen kunhan-toive on pian toteutumassa, joudun siis muuttamaan tuota lausetta myöhemmin. Ehkä ihminen vain on sellainen: haluaa lisää, kun entiset tavoitteet on saavutettu? Ahne ja itsekäs.

Neuvolasta annettiin käteen ehkäisyopas, joka tulisi lukea etukäteen, koska jälkitarkastuksessa on kuulemma niin vähän aikaa aiheen pohtimiseen. Nyt tuntuu, että mitään pitkäaikaista ratkaisua emme ehkäisyksi halua, ja jos kaikki menee tässä raskaudessa ja vauva-ajassa hyvin, mahdollinen imetysaikana raskautuminen ei luultavasti tuntuisi vahingolta, vaan lähinnä onnekkaalta sattumalta.