lauantai 31. tammikuuta 2009

Pitkät kalsarit

Talvipakkasten aikaan oli ensimmäinen käynti julkisen puolen fertiliteettipoliklinikalla. Jäi sellainen olo, että tiedän, mitä seuraavaksi sanotaan ja miten tästä edetään, kiitos biologian opintojen ja internetin tiedonlähteiden. Eli seuraavassa kierrossa loput tutkimukset ja verikokeet, ja sitten kevään kuluessa vauvantekoa klinikkaolosuhteissa. Etenemisaikataulu tuntuu tällä hetkellä hitaalta, mutta ei kai tässä auta muuta kuin odotella. Tällä kertaa uuden kierron alkua. Jotain uutta? Ei.

Se uusi kiertokin alkaa ehkä parin viikon päästä, ja ultran perusteella ei ole toivoa, että mitään muuta tulisikaan tapahtumaan. Masentavaa, mutta ainakin sitten voi lopettaa Clomhexal-pelleilyn. Vauvantekopolkumme tosin voi poiketa metsään jo alkumetreillä, kun klinikka on suljettuna hiihtolomien aikoihin, ja jos huonosti käy, kaikki siirtyy yhdellä kierrolla. Sitten taas odoteltaisiin lisää ja marisisin täällä kahta kauheammin. Etukäteisanteeksipyyntö.

Julkisella ahdistaa se, että tuntuu olevan täydellistä arpapeliä, ainakin näin aluksi, koska asia etenee. Jäin myös kaipaamaan jollakin tapaa ymmärtävämpää suhtautumista, mutta ehkäpä se onkin jokin lisäominaisuus, josta voi halutessaan maksaa yksityisellä. Toisaalta yhden käynnin perusteella ei voi vetää johtopäätöksiä, mutta toki ensivaikutelma vaikuttaa odotuksiin. Voin vakuuttaa, että ne eivät korkealla ole. Lähinnä on sellainen olo, että toivottavasti kuukautiskiertoni onnistuu toimimaan klinikan aukioloaikojen mukaan, että joskus päästäisiin asiaan. 

Talvipakkasten odotuksesta siirrytään siis jouhevasti kevään odotukseen. Tiedoksi muuten kaikille lukijoille, nuuti-täti muistuttaa, että oikeilla talvipakkasilla pitää käyttää pitkiä kalsareita. Jos on nollakeli, silloin ei ole pakko, jos ei tahdo. Mutta miehen kaveri oli eri mieltä. Sä et kyllä koskaan saa lapsia, se oli sanonut miehisen kalsarikeskustelun päätteeksi. Mieheni oli hiljaa, tutkiskeli sanomaa mielessään myöhemminkin, eikä kertonut, että mites sattuikaan, olemme juuri seuraavana päivänä menossa asian vuoksi lapsettomuuspoliklinikalle. 

Toivomme todella, että miehen kaveri on väärässä. 

tiistai 27. tammikuuta 2009

Pätkä ja työ, työ ja pätkä

Olen vastavalmistunut, akateeminen pätkätyöläinen. Koska maailman talous näyttää kehnolta ja itsekin on opintovelkainen, täytyy yrittää pysyä askel edellä, suunnitella tulevaa, jotta tulevaisuudessakin olisi lisää pätkiä tiedossa. Nyt olisi siis taas se aika käsillä, kun pitäisi miettiä elämää puolen vuoden päähän ja arpoa, minne lähettää hakemuksia. Siksipäs lähestyn sinuakin, sinä satunnainen työnantaja siellä jossakin. Olen vuokralainen, joten voin muuttaa melkein minne tahansa (mutta en Keravalle ja Ivaloon), olenhan jo opiskelujen vuoksi muuttanut aikoinani kotipaikkakunnaltani, joten en voi enää sanoa olevani oikein mistään kotoisin. 

Minulla on ollut pitkään vauvakuume, ja olen sairastuttanut tautiin myös mieheni. Koska vauvaa ei ole vielä tulossa, voimme ajatella olevamme lapsettomia. Pian olemme menossa poliklinikalle kysymään, miten meidän vauva oikein tehdään. Tämän vuoksi minulle tulee ehkä poissaoloja tästä nykyisestäkin pätkästä. En ole kertonut pomolle, enkä aio kertoakaan, paitsi ehkä jos on joskus pakko, niin kerron jotain niin hämärää naistentautien poliklinikasta, että se ei uskalla kysyä enempää. Jos tämä projekti ei tämän kevään aikana etene tästä nykyisestä odotellaan-tilasta, tiedossa olisi mahdollisesti lisää poissaoloja ensi syksynä. Kukaan ei voi tietää, kauan kestää, ennen kuin syntyy tulosta. Se, että kirjaimellisesti syntyisi tulosta, mikä siis on suurin tavoitteeni elämässä, tarkottaisi myös, että jäisin pois töistä ja minulle pitäisi etsiä sijainen. En todellakaan kuvittele olevani korvaamaton, mutta onhan se aina lisää duunia rekrytoijille, kun joku tyyppi tulee hengailemaan vähäksi aikaa, ja kohta se lähteekin jo pois. Ärsyttäisi minuakin, tekisi varmaan mieli syrjiä nuoria naisia järjestelmällisesti. Minä en kuitenkaan kuulu niihin, jotka saavat lapsia heti kun päättävät niitä hankkia, mutta toki olen ikäni ja perhesuhteideni puolesta siinä joukossa, joita on syytä epäillä välittömästi, ehkä vähän vihjailevasta kysellä, että mitkä tulevaisuudensuunnitelmat minulla on. Ja onhan minulla suunnitelmia, mitä niitä kieltämään. Ensimmäisenä lapsettomuushoidot. Ollaan siis kerrankin suoria, kaveri, tässä heti rekryprosessin alussa - jos voisin päättää, olisin nytkin äitiyslomalla ja tekisin töitä sitten myöhemmin. Kyllä minulla siihen aikaa on monta kymmentä vuotta. Äitiyden onnea odotellessa on kuitenkin tehtävä töitä, ja mukavaahan tämä on ollut. Niin, ja joko sanoin, että huono talous huolettaa? 

Mutta hei, tässä nyt kuitenkin ois tämä hakemus. CV on liitteenä. Olis tosi kiva, jos pääsisin teille töihin. Ei ne lapsettomuushoidotkaan katsos ilmaisia ole.
Anyone? 

tiistai 20. tammikuuta 2009

Ajattelun lopetus

Olen lopettanut ajattelun. En jaksa iltaisin pohtia syvällisiä esimerkiksi siitä, olenko oikealla alalla ja haluanko tehdä tätä työtä loppuelämäni, vaan yritän selvitä päivästä ja viikosta toiseen. Oppia uutta. Olen ajatellut, että mietin asiaa sitten myöhemmin, joskus, kun ehdin.

Ajattelemisen lopettaminen ulottuu osittain myös vauvahaaveisiin ja siihen faktaan, että epäonnisesti satumme kuulumaan siihen prosenttiluokkaan, joka ei onnistunut raskautumaan vuoden sisällä. Raskaushaaveajatukset ovat hautautuneet välinpitämättömyyden ja epäuskon sekoituksen alle, joten monenlainen suunnittelu on jäänyt pois aikoja sitten. Turhaa suunnitella kesälomaa vauvan kanssa tai raskaana, kun ei tiedä, minkä vuoden lomasta puhutaan. Järjettömiä pelkotiloja minulla on ajoittain lapsettomuudesta (mistä todisteena esimerkiksi edellinen kirjoitus), mutta muuten olo on varsin rauhallinen ja tyyni. Välinpitämätönkin. Että me odotetaan, tutkikaa te vain lisää, ihan sama mitä. Ehkä joku tietää, miten tässä edetään ilman että lasken päiviä ja mietin toimenpiteiden ajankohtia joka ikinen päivä. 

En ole ollenkaan varma, pidänkö tästä tilasta, jossa suoriutuu päivästä toiseen, odottaa, että asiat ratkeavat, ja sitä odotellessa yrittää pitää niin hauskaa kuin voi. Tykkäisin, jos voisin olla varma, että asiat ratkeavat, mutta kun sitä ei voi kukaan koskaan luvata.

torstai 15. tammikuuta 2009

Kympin rivit

Kadonnut: haavekuvat. Kuvissa kaksi viivaa, raskausvatsa, nimikirjoja, lastenvaatteita, tulevien isovanhempien ilmeet onnellisen uutisen kuultuaan, vauvanvaunut kevätsäässä. 

Yst. löytäjää pyyd. ott. yht. mahd. pian, sposti nuuti.syksy at gmail.com. Löytöpalk.


Löytynyt: ahdistava ja ikävä pelkokuva siitä, että jotakin todetaan olevan pahasti pielessä. Että yhtään munasolua ei ole olemassakaan. Että hautaudun elävältä jonnekin erakoksi siihen asti, kunnes kaikki potentiaaliset lisääntyjät ja lapset ympäriltä ovat vanhoja ja itsekin niin vanha, että voi unohtaa koko jutun ja ottaa koiran.

Annet. ilm.kuluja vast. mahd. pian. Mahd. vaiht. vs. haavekuv. ks. yl. ilm.

keskiviikko 14. tammikuuta 2009

"Onnistuu aina"

Niiden yksien sormusten jälkeen on pitänyt vastata vaikka kuinka monesti kysymykseen, koska juhlitaan häitä. Me juhlimme, kun ehdimme. Meille tulee pikkuhäät, enkä aio stressata hiuksiani päästä siitä, kun menemme sanomaan tahdon. 

Tähän mennessä olen vasta vähän vilkuillut hääopasta sekä saanut selville, että haluamaamme kirkkoon ei juuri pysty valitsemaan päivää tai aikaa, sillä muut morsiamet ovat varmasti olleet ajoissa liikkeellä, toisin kuin me. Olemme myös päättäneet, että meille ei tule perinteitä vain siksi, että ne ovat perinteitä. Hääsuunnitteluajatuksissani jumitun toistaiseksi kauhukuvaan, missä tullessamme kirkosta päällemme viskottaisiin riisiä, joita sitten nyppisin hiuksista vielä seuraavanakin päivänä. Tämän tulevan morsiamen hedelmällisyyteen riisit tuskin mitään auttaa, joten kaikkien olisi parempi jättää Uncle Bensit kotiin, vaikka slogan sanookin, että niillä onnistuu aina. Toivottavasti tämä perinne on nykyään kielletty, niin ei tarvitsisi selittää, miksi minusta se vain on huono idea.

Mielessä on myös käynyt, miten voisi välttää vauvautelut tulevaisuudessa, nyt kun on naimisiinkin menossa. Ehkä ainoa keino olisi kertoa asiasta avoimesti. Että kerrotaan sitten, kun on jotain kerrottavaa.
Tämänhetkinen kiero mieleni kehitteli juuri hääkutsuissa olevien  leivänpaahtimia emme taida haluta, mutta maailmaa tahdotaan kaluta - sepostuksien sijaan vekkulin ja modernin runotyylin version siitä, mihin lahjaksi saatua rahaa mahdollisesti tarvittaisiin - suoraan asiaan siis:
meil on jo vaiks mitä tavaraa
siis jos mietitte lahjaa
niin tarvitsisimme rahaa
sillä apteekkilaskuja maksamme visalla
ja vauvaa haluamme tehdä tällä klinikalla!

lapsettomuustili: 12345-6789

Ehkä (ja toivottavasti) on turhaa edes sanoa, että oikeasti en voisi kuvitellanikaan kirjoittavani runoja minnekään. Etenkään riimirunoja. Tämä on vain tällainen huonon huumorintajun päivä.
Tähän aikaan kuukaudesta.
Koettakaa kestää.

sunnuntai 11. tammikuuta 2009

Lapsettoman lauantai

Kun olin pieni, lauantait olivat parhaita päiviä viikossa. Aamulla sai katsoa lastenohjelmia televisiosta. Päivällä menimme joskus shoppailemaan äitin kanssa kaupungille ja saimme ostaa vitosen tai kympin irtokarkkipussin. Joka tapauksessa lauantaikarkit kuuluivat päivään. Illalla käytiin saunassa, paistettiin takassa makkaraa ja katsottiin Napakymppiä. Ehkä sai myös valvoa vähän pitempään kuin arkena.

Nytkin lauantait ovat kivoja. Yritän olla ajattelematta töitä ja tehdä vain sitä, mikä milloinkin sattuu huvittamaan.

Ensimmäiseen loman jälkeiseen lauantaihin kuului shoppailua.
Shoppailusiideriä.
Shoppailua.
Hyvää ruokaa.
Elokuvia yöhön asti.

Ihan parasta.

Sunnuntai olikin sitten negatiivisen raskaustestin päivä. Sellainen, kun joskus varoteltiin, että itku pitkästä ilosta. Että mitäs oli liian hauskaa.

keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Tehdä, saada, hankkia ja hommata

En ole ollenkaan varma, mitä verbiä pitäisi käyttää siitä, että yrittää päästä lapsiperheelliseen tilaan. Että olemmeko päättäneet tehdä, hankkia vai hommata lapsi vai kenties pitäisikö todeta, että lapsia ei tehdä, vaan niitä saadaan. Jos saadaan.

Kieltämättä verbeistä johdetut substantiivit lapsentekeminen ja - hankkiminen kuulostavat siltä kuin se olisi kiinni vain omasta päätöksestä, vähän kuin tilaisi kattiloita postimyynnistä. Saamiseen taas liittyy vivahde, että ihan kuin tässä vain jalat ristissä odoteltaisiin haikaraa tai luojan lykkyä, vaikka kumpaakaan ei uskota. Tai että lapsi pitäisi jotenkin ansaita, mikä taas lähtökohdallisesti tuntuu ikävältä, kun tulee olo, että olisi niin paha ihminen, että minulle ei lapsia suotaisi. 

Lapsen tekeminen kuulostaa myös jotenkin raadolliselta. Kuin työnteolta. Ja sitä se varmasti siinä vaiheessa onkin, kun suunnittelee koko elämänsä sen mukaan, koska piikitetään, ultrataan, tutkitaan, annetaan ja kannetaan näytteitä. Että ei nyt kulta vielä varata lomamatkaa ensi kesälle, kun pitäisi tehdä lapsi.

Silloin, kun kirjoittaa kalenteriin lapsentekemisen vaiheita, melkein huolestuu. Missä vaiheessa elämääni tuli stukturoitua lapsentekemistä? Ja vaikka kuinka harrastaisi lapsentekemistä klinikkaolosuhteissakin, ei mikään voi kuitenkaan taata, että koskaan saisi lapsen, sen niin toivotun.

Niin, saisi lapsen.

sunnuntai 4. tammikuuta 2009

Se yksi sormus

Ne yhdet sormukset, jotka meille ovat maailman luonnollisin asia, saivat koko suvun sekaisin.

Täytyy ostaa lahjoja. Vaikka me emme tarvitse mitään.
Täytyy tehdä kihlajaiskakku. Vaikka sovittiin, että mitään kakkukestejä ei järjestetä.
Täytyy aloittaa laihdutuskuuri ensi kesän häitä varten. Vaikka vielä ei olla päätetty sopivaa ajankohtaa, budjettia tai kutsuttuja.
Täytyy alkaa odottaa kutsuja. Vaikka kaikkia ei kuitenkaan voida kutsua.

Kummallista, että oletusarvona tuntuu olevan megalomaanisen suuret häät. Ei kiitos meille. Vielä kummallisempaa on, että kun nyt on sormus sormessa, kaikki raskaus- ja lapsikommentit voi päästää vapaasti ilmoille, katsoa, tartutaanko niihin.

Ihanaa, että juuri sinusta tulee lapsenlapsieni äiti. Ei kannattaisi ihan henkeään pidätellä, ja monikossa puhuminen voi olla liioiteltua.  Jos ensin saataisiin yksi, joskus.
Me ajateltiin, että olisit raskaana.
En ole, ja kerron sitten, jos joskus olen, aivan varmasti.
Tuo paita kävisi hyvin, kun on raskaana.
 Ja onneksi se käy nytkin, kun tuli kaksi  joulukiloa. Tunikat ovat kivoja.
Me ajateltiin tehdä kolmas lapsi...
En oikeastaan olisi halunnut tietää.

Onneksi pidän kaikista edellä mainittujen kommenttien sanojista paljon (vaikka sinänsä viattomista kommenteista en niin pitänytkään), joten en loukkaantunut. Jos en pitäisi heistä ihmisinä, ajattelisin nyt synkeitä ja harkitsisin muuttoa kaukomaille pienelle saarelle kauas perheturistihelveteistä, missä huojuvien palmujen alla siemailisin drinkkejä päivät pitkät. 

Joulumielikin löytyi muuten lopulta jostakin. Ehkä se oli Clomhexal-paketissa piilossa, koska niiden tablettien myötä tuli taas hiukan toivoa, että ehkä ensi jouluna, vaikka mitään en haluaisi tunnustaa, etten pettyisi. Kun on niin ikävää, kun ei saa sitä lahjaa minkä tahtoisi kaikista eniten.