lauantai 31. maaliskuuta 2007

Haastattelu

Haastattelija: Yliopiston apteekin sivuilla olevan artikkelin mukaan nainen on hedelmällisin 20-22-vuotiaana. Miltäs nyt tuntuu, kun tämä ikä on ylittynyt?

Nuuti: En ole ottanut asiasta suurempaa kriisiä, kiitos vain kysymästä. Kyllähän tää nykyaikana menee vähän sillai, että ensin opiskellaan ja sitten stressataan maisterina pätkätöissä, joissa pysyvyyteen ei voi luottaa. Elämässä on paljon epävarmuutta.

H: Tunnetko olevasi Aikuinen Nainen?

N: En ole ajatellut asiaa vakavasti. Minulla on Aalto-maljakko ja Bonus-kortti, joten aikuisuustesteissä saan kyllä pisteitä kotiin. Jokin aika sitten olin opettajan sijaisena, jolloin tunsin olevani oikea aikuinen. Tämä kuva itsestäni kuitenkin romuttui, kun viimeisen päivän jälkeen päätin palkita itseni hyvällä siiderillä, ja nuori mies Alkon kassalla kysyi henkilöllisyyspapereitani. Enkö siis ollutkaan oikea aikuinen, vaan lähinnä kuin 17-vuotias? Minulta ei ole kysytty papereita pitkään aikaan, joten huolestuin, näytinkö lukiolaistenkin silmissä heidän ikätoveriltaan.  

H: Ehkä nuori mies vain halusi tietää nimesi...

N: Jään odottamaan yhteydenottoa.

H: Ovatko aikuiset tylsiä?

N: En sanoisi niinkään. Jonkinlainen lapsenmielisyys täytyy säilyttää aina, mutta kyllähän iän myötä tulee vastuuta. Asialliset jutut pitää hoitaa asiallisesti, mutta saa pitää myös hauskaa. Minulla ei ole vanhenemisesta kriisiä, oikeastaan pidän siitä, että elämä menee eteenpäin ja saavuttaa joitain asioita. 

H: Haluaisitko lopuksi lähettää terveisiä?

N: Terveisiä ikätovereilleni, nuorille naisille, joita huolettaa jossain määrin opiskelujen päättäminen, akateeminen työttömyys ja pätkätyöt, mutta joilla on kuitenkin haaveita. Elämä kuljettaa, ajattelen.

H: Kiitos, Nuuti. tapaamme taas ensi vuonna!

N: Kiitos. 

torstai 22. maaliskuuta 2007

Me

Jossain vaiheessa monien henkilöllisyys muuttuu sanaksi me. Havaintojeni mukaan tällaista identiteettiyhdentymää ilmenee, kun pariutuu tai lisääntyy (kuulostaa ihan eläinkunnan termeiltä...). 

Itse olen päätynyt jo ensimmäiseen vaiheeseen, ja huomaan, että aika ärsyttävän usein puhun monikon ensimmäisessä persoonassa myös sellaisissa tilanteissa, joissa tarkoitan lähinnä itseäni, tai jolloin muuten vain voisin monikon sijasta ihan hyvin puhua yksikössä. Kuvittelen, että kaikki hei-ja-moi-tuttavatkin suurin piirtein muistavat, että olen seurusteleva ihminen, ja me on tietenkin minä ja mieheni. Meittelyä esiintyy usein kotiin liittyvissä (Mentiin meille) ja arkisissa asioissa (Me siivottiin, tehtiin ruokaa, oltiin kotona). Joskus myös mielipiteistä kerrotaan tyyliin "Meidän mielestä/ meillä ainakin..." 

Toiseen vaiheeseen en ole vielä ehtinyt, joten olen vain havannoinut muita ihmisiä sekä kirjallisissa konteksteissa että ihan oikeassa elämässä. Äidistä ja lapsesta näyttää tulevan vahva me-pariskunta: 
"Me(illä) kakataan/ syödään/ puklataan/ nukutaan..." 
Mukavata varmaankin, juuh. 

Ehkäpä se vaan on niin, että on mukavampaa puhua monikossa, ettei tuntuisi elämä niin yksinäiseltä. Että on mullakin joku, jonka kanssa olen me. 

tiistai 20. maaliskuuta 2007

Lässytyksestä ja lapsien ihanuudesta ja kamaluudesta

Olen huomannut, että internetin virtuaalihiekkalaatikolla lässytetään. Siellä, jos missä, elämä on ihkua ja toiset ja toisten lapset ihanaisuuksia, joille lähetellään halituksia ja sydämiä. Toisille toivotellaan muksaa keskiviikkoa/ viikonloppua/ vauvan 1,5 kuukautta ja kolme tuntia -syntymäpäivää, jaksuja tai oikeastaan mitä tahansa. Siellä myös onnitellaan uudesta taidosta (esim. pyöriminen, kääntyminen, hymyileminen), kakkaamisesta ja syömisestä. En oikeastaan edes ymmärrä, miksi eksyn kurkkimaan elämää hiekkalaatikon reunojen sisäpuolelle, etenkin kun lässytys ärsyttää minua, jos satun olemaan lässytysvastaisessa mielentilassa. Myönnän, olen utelias, ja kurkistelen, millaiselta elämä voisi näyttää joskus tulevaisuudessa. Toinen syy on varmaan se, että opiskelujen vuoksi istun tietokoneen edessä paljon, joten aivolevon aikana, jos en jaksa nostaa takapuolta tuolilta, voi lukea jotain, hmm, miten sen nyt sanoisi korrektisti, helpompaa tekstiä kuin mitä tämä akateeminen elämä noin niinku muuten edellyttää.  

Olen miettinyt, onko tosielämän hiekkalaatikolla niin autuas, empaattinen ja ajoittain mielistelevältäkin tuntuva tunnelma, kuin mikä ainakin näin ulkopuolisen mielestä virtuaalihiekkiksellä vallitsee. Epäilen. 
"Ei meidän lapset, vaan ne toiset..."
"Meidänpä lapsi..."
"Minä ainakin..."

Olen myös joskus pohtinut, onko pakko pitää kaikista lapsista, jos nyt sattuu olemaan vaiheessa, että biologinen kello on lähtenyt käyntiin? Onko minulla enää katu-uskottavuutta, jos myönnän, että en todellakaan pidä kaikista lapsista? No juu, tiedän, että ei se lasten vika ole, jos vanhemmat eivät esimerkiksi tajua lähteä kirkosta huutavan lapsen kanssa pois niin että kaikki kanssaihmiset kuulisivat kauneimpina joululauluina jotain muuta kuin huutoa. En useinkaan tunne vieraita lapsia kohtaan mitään suurta sympatia-aaltoa, etenkään niitä yksilöitä kohtaan, jotka käyttäytyvät huonosti ja ovat kamalia, vaikkakin vauvaikäiset saavat pisteet kotiin. Tuttujen lapset ovat asia erikseen, ja niistä, useimmista, pidän. Joidenkin kohdalla jopa avaan sisäisen lässytyskanavani, ja silloin pikkuinen saa kuulla, kuinka uijui-ihana onkaan. 

Toivoisin, että joskus tulevaisuudessa lässyttäisin vain kohtuullisesti ja että niistä meidän lapsista tulisi niitä ihania lapsia.