Mistä niitä hankitaan?

Eräänä kauniina aurinkoisena iltana olin terassikierroksella kaverin* kanssa. Kolmatta drinkkiä siemaillessani ja hääjuttuja selostaessani meinasin tukehtua juomaan, kun kuulin kysymyksen "Niin, koska te aiotte hankkia lapsia?" 

Hämmennyin enkä meinannut saada sanaa suustani, joten jostakin aivojen sopukoista kehitin hätävastauksen, että en ole erityisen lapsirakas ihminen tällä hetkellä. Jatkokysymykseen miehen vauvakuumeen tilasta selitin, että ei ole täällä sellaista epidemiaa liikkeellä. Samalla sydämeni hakkasi ja hillitsin itseni totuuden kertomiselta.

Tässä se nyt kuitenkin olisi, the totuus:
a) Niin, jotkut ihmiset eivät halua hankkia lapsia koskaan ja

b) kaikki eivät niitä saa, vaikka haluaisivat. Joten vastauksena kysymykseesi voisin sanoa, että meillä voisi olla jo yli yksivuotias lapsi ja suunnittelisimme toisen hankintaa, jos niitä voisikin hankkia silloin kuin haluaa. Lisäksi tämä hankkiminen maksaa aika paljon, ja parhaillaan toivomme, että meillä olisi syksyllä varaa mennä hankkimaan lapsia 2300 euron hintaan per hankintayritys, josta tosin Kela sponsoroi osan, ja näihin hankintakuluihin voidaan lisätä myös hankintaan kuuluvat lääkkeet. Tähän hankintaprosessiin ei tosin kuulu takuuta lapsesta, joten kyseessä on vähän kuin kallis arpa, jonka ei voittoa -kohdasta saa kuitenkin pikavoittona haavan sydämeen, pelkoa perseeseen, turvotusta vatsaan ja sisäpuolelle kystan. Nyt lomalla olisi ollut hyvin aikaa mennä hankkimaan lapsia, mutta valitettavasti putiikki, jossa lapsi olisi tarkoitus hankkia, on kesällä kiinni. Joudumme siis lykkäämään hankintaa elokuuhun, tai luoja tietää minne asti, jos tämä hankkiminen on niin helvetin vaikeaa kuin se on tähän asti ollut.

ja vielä c) mistä ihmeestä niitä oikein sitten hankitaan?

P.S. Vielä lukijoille tiedoksi: olen kyllä tehnyt muutakin kuin vain istunut terassilla ja pubissa. Oikeasti.
P.P.S. Vaikka on mulla muuten nytkin punaviiniä lasissa.
P.P.P.S. Kuinka monta kertaa tekstissä esiintyi sana hankkia ja sen eri johdannaiset?

* kuriositeettina mainittakoon, että kaveri on terveydenhoitoalalla, ja hän on aivan ihana ja välitön ihminen, eikä hän varmasti halunnut aiheuttaa mitään pahaa kysymyksellään. Tekisi silti mieli vihjata parista asiallisesta sivustosta noin niin kuin tulevaisuuden kannalta.

Tuntomerkit

On ihmisiä, joille en ikimaailmassa tule kertomaan tähän mennessä elämäni suurimmasta kriisistä. Heille olisi niin turha selittää mitään. Kummallista tässä on, että voin siis loppujen lopuksi syyttää vain itseäni, kun ihmisillä ei ole edes mahdollisuutta ymmärtää.

Jos olisi jalka poikki, käsi kipsissä tai syöpähoidosta lähteneet hiukset, muut voisivat nähdä ja yrittää ymmärtää.

Tätä ei voi suurin osa nähdä.

Kuka huomaisi, että pelkään?
Se näkyy silmissä, unelmissa, joista ei uskalla haaveilla, suunnitelmissa, joita ei uskalla tehdä. Siinä, että vaaleanpunaista maailmaa ei ole enää olemassa ja olen alkanut pitää mustasta väristä. 

Kuka tietäisi, että itkun määrä on ajoittain melko lailla vakio?
Se kuuluu äänessä, se näkyy vesilasin hakemisessa, kostuneissa silmissä, pois käännetyssä päässä, lukitussa työhuoneessa, perutuissa tapaamisissa.

Kuka voisi uskoa, että sattuu?
Se kuuluu voihkintana jokaikisen piikin jälkeen, se näkyy turvonneessa vatsassa, tuntuu kipuna vatsassa.

Kuka näkisi, että olen välillä ihan rikki?
Se tuntuu sydämessä, se näkyy välinpitämättömyydessä, siinä, ettei kiinnosta. Se tuntuu joka paikassa. 

Miten muuten kukaan voikaan uskoa, kun vastaan aina mitä kuuluu -kysymykseen, että ihan hyvää?
Mitäs tässä.

Olisit onnellinen

Eräänä valoisana kesäyönä hämärässä pubissa viinilasin äärellä jouduin osalliseksi keskustelua, jonka aiheena oli, valitammeko turhaan. Kanssakeskustelijan mielestä tulisi lopettaa kaikenlainen valittaminen, onhan meillä katto pään päällä, rahaa ostaa ruokaa, hyvä tai ainakin kohtuullinen korvaus työstä, loma ja aikaa ja rahaa siihen, että voi istua hämärässä pubissa ja siemailla olutta kaikessa rauhassa, kun taustalla soi live-musiikki.

Että olisit onnellinen.

Olenhan minä. Eihän tässä maailmassa ole mitään itsestäänselvää, voisin olla koditon alkoholisti tai masentunut korkeakoulutettu työtön. Voisin olla köyhä afrikkalainen, orpo kiinalainen tai burn outista kärsivä japanilainen. Mutta kun en ole. 

Olen lapseton. Ja se valitettavasti vaikuttaa minuun enemmän kuin paljon. En valita* työstä siksi, että kokisin suuria paineita suorittamisesta tai työ olisi tylsää tai kauheaa. Valitan siksi, että en tiedä, miten tulevana syksynä onnistun luovimaan lapsettomuushoitojen viidakossa. En valita rahasta siksi, että haluaisin järjestää hulppeat häät tai ostaa kaikenlaista kivaa tai matkustaa ulkomaille. Valitan siksi, että en oikeasti tiedä, mistä hoitoihin riittää rahat, jos päättää maksavansa siitä, ettei tarvitse odottaa ja siirtyy suosiolla yksityiselle, kun julkisella ei näytä tapahtuvan mitään. Näitä jälkimmäisiä ei vain sanota ääneen. 

En ehkä puhu samaa kieltä muiden kanssa, joten on vaikeaa tehdä itsensä ymmärretyksi vain niillä sanoilla, jotka ovat yhteisiä ja molemmat tuntevat. 

En siis risti käsiäni toivoakseni jääkaapissa olevan vastaisuudessakin ruokaa, enkä säteile onnellisuutta siellä hämyisessä pubissa ja hehkuta kesää ja lomaa. Jos ristin käteni, toivon vain selviäväni tästä.

Kuinka itsekäs voikaan olla, kun on kyllä tietoinen siitä, että kaikkialla maailmassa, tai edes Suomessa, perusfasiliteetit eivät ole kunnossa, elää itse hyväosaisena ja ainakin kohtuullisen onnekkaana, mutta on silti sitä mieltä, että jotakin puuttuu? Kun haluaa vain lapsen?

Voi, kaverini. Et tiedäkään, kuinka paljon olen tätä miettinyt. Että miten olisin onnellinen, jos en koskaan saa lapsia.

* verbi valittaa kuulostaa tässä yhteydessä liian voimakkaalta, sillä tarkoitan lähinnä vain joidenkin negatiivisten asioiden ilmaisemista puolitotisella äänellä, mitä lähes jokainen joskus harrastaa, en jatkuvaa valitusten valivalivali- virtaa. 

Seinä

Välillä lapsettomuus tuntuu samalta, miltä minusta tuntui tämän betoniseinämän edessä.

Siitä voi päästä yli, mutta ei voi eikä uskalla hypätä, oli välitön tilannearvioni.

Mies hyppäsi reunalle kun taas itse jäin katsomaan maailmaa sammakkoperspektiivistä. En jaksanut edes yrittää ponnistaa.

Ehkä sitten joskus.
Sitten, kun olen voimakkaampi ja uskon oikeasti pääseväni yli.

LOST

Kysta on kadonnut.
Eipä minulla sitten muuta.
Kuin.
Ei ollut kiva tavata,
kiitos ja heihei,
ei tarvitse tulla takaisin,
älä soita tänne enää koskaan,
senkin kysta.

Ja mikä olikaan tuo lattiaan kuulunut kolahdus?
Ai, se oli sydämeltä vierähtänyt kivi.

Keskeneräinen

Siihen yhteen sormukseen, joka on nimettömässä majaillut yli puoli vuotta, laitettiin timantteja sillä ajatuksella, että niitä voi myöhemmin lisäillä vaikkapa hääpäivänä tai muuten vain, jos ei sattuisi tietämään, mihin muualle rahojansa sijoittaisi.

Nyt kun siihen yhden sormuksen rinnalle on pian tulossa toinen sormus, mieheni pohti, voisiko kihlasormusta jo samalla muuttaa. Jotenkin kuitenkin tunnen sormuksen niin omakseni juuri näin. Niin valmis, mutta toisaalta niin keskeneräinen.

Keskeneräistähän täällä on kaikki. Minä, me, sormukseni, elämä. Tuntisinko olevani valmiimpi, jos olisin raskaana? Jos saisin lapsen? Olisiko elämä sitten täydempi ja tekisi mieli lisätä sormukseen timantit, tehdä siitä aivan täydellinen ja valmis?

Toistaiseksi timantit saavat vielä odottaa kaupassa.
Sormus on juuri hyvä näin.

Tämä ajatus saa minut jostakin kummallisesta syystä liikuttumaan.