keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Viis ja puol

Epätieteellisen, empiirisen ja täysin subjektiivisen tutkimukseni mukaan mielenrauhan säilyminen kestää tasan viisi ja puoli päivää lähtien siitä hetkestä, kun kaiken on todettu olevan hyvin. Näiden päivien aikana ehtii kuitenkin:
shoppailla vaatteita itselle ja pienelle
tilata netistä lisää vaatteita, joista epäsopivat palautetaan heti seuraavana päivänä
hymyillä yltiöonnellisena, kun aurinko paistaa työpaikalla sälekaihtimien välistä ja yrittää selittää äkillistä onnen tunnetta auringon ilmaantumisella.

Ja sitten, kuudentena päivänä. Paha päivä töissä ja vatsaa kivistää, ei kai siihen muuta tarvita. Harkitsen taas sadannen kerran dopplerin tilaamista. Mieheni mielestä se vain voisi lisätä huolestuneisuutta, jos ääniä ei saakaan kuuluviin, ja kaikki voisi silti olla hyvin. Ja hän on oikeassa. Mutta entäpä jos äänet kuuluisivatkin aina hyvin ja mieleni rauhottuisi? Niin, taas hetkeksi. Kenties mielenrauhan säilymisen aika jopa lyhenisi. Toivon, että liikkeet alkaisivat jo tuntua, niin olisi jotakin konkreettista muistutusta tästä raskaudesta.

Lapsettomuudesta konkreettinen muistutus sitä vastoin putosi laukustani lattialle kaupan kassalla pari päivää sitten. Laukkuun, jonne yhden klinikkakäynnin jälkeen sulloin pistämiskamat, oli ilmeisesti jäänyt yksi neula, joka yhtäkkiä, keskellä päivää, ikään kuin taas muistutti minua viime vuodesta. Kops vain. Toivottavasti ne S-marketin mummot eivät nyt luule, että olisin jokin pahakin narkkari siellä villakangastakissa pyörimässä heidän hedelmätiskillään. Hämärä tyyppi, kertakaikkisesti.

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Kopiohuonekiljahdus

Emme ole kertoneet raskaudesta vielä aivan julkisesti, ja nekin, jotka tietävät, on peloteltu alkuraskauden epävarmuudella ja suomalaisella kel' onni on se onnen kätkeköön (kunnes vatsa tulee esiin) - asenteella.  Julissa, joissa olevien tätien ja setien korviin vauvauutinen ei ilmeisesti ollut vielä ehtinyt, yli 90-vuotias isomummokin suorastaan kuiskasi, miten olen voinut. Hiljaa puhuimme, jotta muut eivät kuulisi, hän ryppyisillä käsillään sipaisi käsiäni, myöhemmin kauempaa katseli hiljaa hymyillen, nyökkäsi hyväksyvästi nauravin, viisain silmin.

Kaverimme eivät myöskään tiedä elämämme ihanasta yllätyksestä, paitsi yksi, se ainoa hoidoistakin tiennyt. Kukaan ei myöskään ole kysynyt mitään, vaikka vietän tipatonta tammikuuta juomattoman joulukuun ja maltaattoman marraskuun jälkeen. Toisaalta en ole myöskään julistanut alkoholittomuutta suureen ääneen, mutta jos joku minun kaltaiseni punaviinin ja kuohuviinin lipittäjä yhtäkkiä kieltäytyisi lasillisesta ja kuitenkin kasvattelisi kaljamahaa, niin en voisi olla epäilemättä hiljaa mielessäni. Mutta ehkä he vain luulevat, että olen lihonut jouluna.

Töissäkin ajattelin, että tuskin kukaan uskaltaa naispuoliselta kollegaltaan kysyä joulun jälkeen, että odotatko vauvaa (vai oletko vain syönyt kymmenen kinkkusiivua ja muutaman konvehtirasian liikaa ja näytät siksi noin lihoneelta porsaalta). Olin väärässä, tänään se tapahtui, kello 13.15, puolitoistatuntia lounaasta ja kahdesta pastalautasellisesta. Kysymys kopiohuoneessa, johon en oikeastaan ehtinyt edes vastata ennen iloisia ja suorastaan hihkuvia onnitteluita ja halauksia. Toivon, että koko käytävä ei kuullut, koska mielelläni odottaisin raskauden puoliväliin, rakenneultraan, ennen kuin kerron esimiehelle. Mutta jos joku huomaa aikaisemmin, niin en ainakaan aio meidän pienen olemassaoloa kieltää. On se kuitenkin meidän vauva. 

Tästä tämä alkaa!

lauantai 9. tammikuuta 2010

Sydänääniä

Kuulin sydänäänet, ja samalla hetkellä päästäni katosivat kaikki ne muut huolet ja kysymykset, joista olisin voinut kysyä samalla kertaa. Seuraavalla kerralla kirjoitan kaikki etukäteen paperille, jotta muistaisin siinä jännityksessä, että oli minulla asiaakin.

Kummallisessa onnen huumassa vietin muutaman tunnin kulutusjuhlaa. Kävin hierojalla, lounaalla, ostin itselleni saappaat, lyhyen äitiyshameen (en tajua, mikä minut sai uskomaan, että tulisin pitämään niin lyhyttä hametta sitten, kun vatsa tästä kasvaa, kun normaalistikin hameeni ovat lähes polviin asti), ihmerasvoja kasvavalle vatsalle ja vauvalle fiilistelyvaatteita*. Illalla vain makasin sohvalla ja pidin kättä vatsalla. Kummallista, mutta tuntui siltä, että vaikka en tehnyt mitään, tein silti jotakin. Onhan sisälläni toisetkin sydänäänet.

*onko muuten aina niin, että ne ensimmäiset, söpöt vaateostokset ovat juuri niitä, joita ei koskaan käytetä, koska ei vain osaa vielä ostaa oikeanlaisia, käytännöllisiä vaatteita ennen kuin itse paketti saapuu maailmaan ja ymmärtää, mitä sellaiselle pitäisi pukea? Minkälaisia ne oikeat vaatteet ovat?

torstai 7. tammikuuta 2010

Ja taas

Melkein viikon ehdinkin yrittää toipua edellisestä vuodosta, kun taas se tapahtui. Verenvuoto muuttui kuitenkin myöhemmin rusehtavaksi, joten sain itseni rauhoitettua ainakin jollakin tasolla ja päätin odottaa pian tulevaa seuraavaa neuvolakäyntiä, jolloin terveydenhoitajan lupauksesta kuunnellaan myös sydänäänet. Pelottaa, mutta taas voin vain odottaa (mikä ei lienee yllätä ketään blogin pitempiaikaista lukijaa).

Haluaisin kirjoittaa jostakin muustakin kuin eritteistä ja peloista.

Vaikkapa siitä, että päivystyksessä käynnin jälkeen ostin pikkuiselle potkupuvun ja lakin piristääkseni itseäni.

Tai että työt alkoivat, eikä minulla ei ole mitään tietoa mistään päivämääriin liittyvästä, koska elän raskausviikkojeni mukaan ja kuvittelen kalenterinkin tuntevat universaalisti sellaiset päivät kuin että nyt on meneillään 15. viikko ja rakenneultra on päivänä 20+1.

Siitä, että mies sanoo vatsassa eläjälle: isi täällä hei

Että en ole käytännössä harrastanut mitään liikuntaa plussatestin jälkeen (koottuina selityksinä: kuvotus, pelko, väsymys, influenssa, pitkä toipumisaika, joulu - hei ihan oikeesti, jouluna syödään, ei hikoilla). 

Ja vielä oman navan ympärillä pyörimistä, eli vatsastani, joka joulun aikaan näytti siltä, kuin olisin raskaudessa pitemmälläkin, tuntuu nyt kutistuneen, mutta vain sen verran, että todellakin näyttää siltä, kuin en olisi (tai siis ole) harrastanut liikuntaa kahteen kuukauteen.

Mutta silti aina kirjoitan, että odotan. Odotan sydänääniä, turvallisempia viikkoja, jos sellaisia onkaan. Odotan sitä, että uskallamme kertoa joillekin kavereille tästä. Sitäkin, että tuntuisi ihan  oikealta odottajalta.
Ehkä kohta. 

lauantai 2. tammikuuta 2010

Mun vuosi

11 ultraa lapsettomuusklinikalla
2 keltaista purkkia neuloja, ruiskuja ja ampulleja
1 häät (omat)
5 lomaa
1 sairausloma
1 kysta
2 hautajaiset
2 kihlajaiset 
1 tätä-itkua-en-kyllä-saa-loppumaan-olotila töissä  pienestä asiasta 2 päivää Pregnylin ja 3 päivää läheisen kuoleman jälkeen
4 OI + IUI
8 positiivista raskaustestiä
4 ultraa alkuraskaudessa (näistä 1 päivystys)
7 viikkoa kuvotusta
paljon:  epätoivoa, pelkoa, odottamista
valtavasti: onnen hetkiä, toivoa.

Hyvää, parempaa, parasta uutta vuotta toivoen,
nuuti