Rintani ovat taas minun

Olen lopettanut imetyksen. Se ei tapahtunut mitenkään helposti tai aivan itsestään, mutta minusta vain alkoi tuntua, että olisi jo aika luopua tästä tavasta ruokkia lapseni, joten kesän aikana vähensin ensin päiväimetyksiä tietoisesti, ja yöimetyksiäkin pyrin välttämään. Toisesta rinnasta väheni ensin maidontuotanto, ja koska ei enää tuntunut luontevalta imettää siltä puolelta, joka oli jo melkein kuin tavallinen rintani, imetin lopussa vain toisesta rinnasta. Pinnallista kyllä, mutta joka kerta ahdisti ajatus siitä, mitä tällainen toispuoleinen imetys tekisi rinnoilleni: menenkö imetyksen loputtua kauppaan kysymään, olisiko niillä rintaliivejä, joissa toinen kuppi olisi kaksi kirjainta isompi kuin toinen?

Unikouluviritelmien aikana yöimetys jäi joksikin yöksi pois, mutta sitten joinakin öinä taaperoinen heräsi yhä aikaisemmin, karjui, repi kaksin käsin paitaani, joten ei jäänyt epäselväksi, mitä oltiin vailla. Nyt kuitenkin yhden vuoden ja reilun kahden kuukauden ikäisenä lapsemme nukkui (vahingossa) pari yötä hyvin omassa sängyssään eikä aamullakaan muistanut maitoa, niin sitten imetys vain jäi, kun tuli kolmas yö, neljäs...

Onko outoa, kun tunnen tästä suurta haikeutta? Rakastin niitä hetkiä, kun imetin yöllä koko maailman nukkuessa, pieni söi vatsansa kylläiseksi ja huokaisi, käänsi kylkeä. Mihinkään valokuvaan en ole saanut sitäkään katsetta, mikä vauvalla usein oli, kun hän käsivarsillani söi tyytyväisenä, aivan kuin katselisi ihastuneena minua ja minä häntä. Sitten oli niitäkin hetkiä, kun vauva oli kuin tulta ja tappuraa, ei edes vilkaissut minuun päin kuin söi, aivan kuin olisi yhä loukkaantunut jostakin.

Ei tämä aivan helppoa ole koko ajan ollut, ettei jäisi sellainen kuva. Oli meilläkin rintaraivareita ja pelkoa maidontuotannon vähenemisestä, jolloin pumppasin hullun lailla maitoa saadakseni todistusaineistoa, että kyllä sieltä yhä tulee maitoa, vaikka rinnat eivät olekaan maidosta kivikovat. Valehtelisin myös jos väittäisin, ettei imetys olisi koskaan sattunut.

Olen onnellinen, että sain imettää näin pitkään ja että imetys oli minulle myönteinen kokemus. Kai haikeus kumpuaa ihan siitäkin, että yli vuoden ajan tämä on ollut meidän yhteinen juttu ja nyt itse päätin, että on aika lopettaa. Siitäkin, että kävelemään oppinut vauvamme on ihan oikeasti taapero.

Minusta tuntuu, että lapsen kasvattaminen on välillä myös luopumista.

Arkipäivän ilmiöitä

- Jos taaperoinen onnistuu kaatamaan pöydällä olleen vesikannun niin, että isin työläppäri ja äitin läppäri säästyvät molemmat kylvyltä ja vesi vain lorisee kivasti jonkin matkan päästä pöydältä alas, ei ärsytä yhtään siivota sotkuja, vaan pikemminkin tuntee olevansa suunnattoman iloinen siinä lattialla luutun kanssa pyllistellessään
- Jos aina törmää samaan ihmiseen puistossa, alkaa pidemmän päälle tervehtiä, vaikka ei tiedä tämän nimeä
- Silloin kun ei ollut lasta, osasi mielessään kasvattaa lapsia paremmin. Mihin se kyky hävisi?
- Miehen tuleva työmatka kuulostaa kadehdittavalta erityisesti siksi, koska lentokoneessa ja hotellissa saa nukkua rauhassa, ei niinkään siksi, että kaupunkikin on ehkä ihan kiva
- Lapsen kanssa kaupungille kahville meneminen kannattaa siksikin, että siellä on muita ihmisiä, jotka ovat kaikki kiinnostavampia kuin äiti, ja siellä ruoka pysyy kummasti pöydällä, toisin kuin kotona, missä painovoima ihmeellisesti vetää tavaroita puoleensa pöydältä lattialle
- Aika monesta tyypistä nykyään tietää, että se on "Vilma-Valtterin äiti", ja sitten jonkun ajan päästä ei enää kehtaa kysyä oikeaa nimeä, vaan toivoo, että se vain tulee ilmi jossakin yhteydessä, jos se on vielä edes tarpeen

Tilataan: lapsi

Viime keväänä luin ainakin parista vauva-aiheisesta lehdestä (Vauva 5/2011 ja Kaksplus 3/2011) artikkelin vauvan sukupuolen toivomisesta, ja siitä lähtien minun on pitänyt kirjoittaa aiheesta. Joskus aloitin, ja tuntui kuin olisi sohinut muurahaispesään tikulla, joten jätin aiheen ja päätin yrittää joskus myöhemmin. Ja nyt on se myöhemmin.

Muistan, että joskus ennen kuin aloitimme yrityksen, toivoin saavani joskus tytön. Tytöllä olisi minun piirteitäni, silmät ainakin, kenties hän olisi kuin kopio lapsuudenkuvistani. Minulla on myös omasta takaa kokemusta tyttöjen maailmasta, joten kuvittelin, että lapsenkasvatus voisi olla jollakin tavalla helpompaa. Tytöille olisi valmiina vaikka kuinka monta nimeä, ja pojalle ei yhtään. Muistan kuitenkin tämän jälkeen ajatelleeni, että olisi jännittävää tutustua poikien maailmaan oman lapsen kautta. Ehkä pieni poika myös muistuttaisi isäänsä, ja oi että mieheni on ollut lapsena söpö! Näiden ei niin rationaalisten mielikuvien kadottua aloitimme yrityksen - ja minä aloin toivoa lasta.

Koska lasta ei sitten kuulunutkaan, koko sukupuolikysymys tuntui yhä kaukaisemmalta, kun en melkein edes uskaltanut ajatella vauvaan asti. Toivoin ensisijaisesti raskausvatsaa, sitten en ajatellut niinkään pitkälle, toivoin vain kahta viivaa tikussa.

Raskausaikana odotin koko ajan mielessäni lasta, en tyttöä tai poikaa. En halunnut tietää sukupuolta etukäteen, vaikka joskus esimerkiksi vaateostoksilla kävi mielessä, että olisi helpompaa, jos tietäisi. Muuten en asiaa kovin paljoa ajatellut, enkä varsinkaan uskaltanut toivoa. Vauvan synnyttyä olin omaksi yllätykseksenikin hämmentynyt: se on poika! Hämmästykseni oli sitä luokkaa, että aivan kuin en olisi kuullutkaan todennäköisyyslaskennassa olevista mahdollisista vaihtoehdoista ja niiden toteutumisennusteista.

En muista, kauan ihmettelin juuri sitä, että meillä on poika. Ehkä vain hetken? Enemmän muistan ihmetelleeni ensimmäisenä yönä itseäni ja sitä, että tässä sitä nyt ollaan, vastasyntyneenä äitinä. Vauvaelämän alkumetreillä sukupuoli oli muutenkin aivan sivuseikka: samaa maitoa, unta, pissaa ja kakkaa se on käsittääkseni kaikkien vauvojen (ja vanhempien) elämä. Samalla kuitenkin se, että meidän lapsi on juuri poika, on maailman luonnollisin asia, näinhän sen pitikin mennä.

Yritän ymmärtää heitä, jotka avoimesti tiettyä sukupuolta. Että voihan se kolmen puussa kiipeilevän pojan jälkeen olla mukavaa tehdä pikkutytölle lettejä, ostaa mekkoja ja puhua äiti-tytär -juttuja. Tai saada yksi kumpaakin lajia. Tai tehdä miehelle poika kalakaveriksi. Mitä ne syyt ikinä ovatkaan. Yhdet tutut toivoivat syntymään asti poikaa, vaikka rakenneultrassa vauvan oli sanottu olevan tyttö, niin kuin olikin. Kai hivenen kateellisenakin ajattelen, että ehkä näillä on tavallaan varaa toivoa tällaisia, jos elämä on ollut helppoa eikä ole tarvinnut siihen mennessä miettiä mitään oikeita ongelmia. Että hyvähän se on, jos joillakin elämä on sellaista, että ongelma on sellainen asia, jota en itse edes luokittelisi ongelmaksi.*

Kuitenkaan en varmaan ihan siis ymmärrä.

Mielestäni olisi valtavan surullinen ajatus, että joku pieni vastasyntynyt, joka on juuri ilkialastomana karjaissut ilmoille ensimmäisen itkun, ja vaikka on jo itsessään elämän ihme ja jatkumo ja viaton ihmisen alku, niin olisi tärkeimmille ihmisille pettymys. Vaikkakin pieni pettymys, mutta silti jotakin odotusten tai toivomusten vastaista.

Lapsettomana en voinut ymmärtää tällaista voimakasta toivomista ja pettymystä, kun kuitenkin oli saamassa lapsen, ja minulla ei ollut mitään. Nyt suhtaudun asiaan neutraalimmin: saahan sitä toivoa, niin kuin lapselle toivotaan mahdollisesti myös muita ominaisuuksia, usein ainakin terveyttä. Mutta jos toiveesta tulee pakko, niin sitten on vaikeampi ymmärtää, miten sukupuoli voi olla niin iso juttu. Ei lapsi kuitenkaan kaikkinensa ole ja tule olemaan sellainen kuin itse toivoisi tai haluaisi, vaan oma persoonansa, ainutlaatuinen ihminen, johon vaikuttaa niin moni muukin asia kuin se, onko tyyppiä XX vai XY.

* Tiedän, varmasti on olemassa joku, joka on kokenut vaikka mitkä vastoinkäymiset elämässä ja haluaa lapsensa olevan tiettyä sukupuolta niin kovasti, että on vaarassa pettyä siihenkin, jos ei arpa osunut oikein. Tämä ei olekaan mikään teoria, tämä on vain oma selitysviritelmä sille, miksi omasta mielestäni pieni asia voi joidenkin mielestä olla suuri, kun on olemassa sellaisiakin esim. lapsentekoon liittyviä asioita, jotka ovat oikeasti niitä suuria asioita.

Muistiinpano

Meillä on täällä ihana, suuri pieni yksivuotias, utelias maailmantutkija, valloittajaluonne, päättäväinen ja kiukkupussi.

Kirjoitan itselleni tämän muistiin:
yksi riipaisevimmista asioista, mitä vuoden aikana olen tuntenut, on se, kun lapsi on itkenyt paljon, syystä tai toisesta, vikissyt koko päivän (tai siltä se ainakin tuntuu), välillä suorastaan karjunut (kuulevatko naapuritkin?), ja kun yrittää tehdä kaikkensa sen eteen, että hän olisi tyytyväisempi, eikä mikään riitä sittenkään. Sitten tuntuu, että mistä tuollaisia pikkukitisijöitä oikein tulee ja odottaa sitä hetkeä, kun saa illalla omaa aikaa. Ja sitten, juuri kun lapsi on huokaissut syvän nukahtamishuokauksen ja kääntynyt hieman kyljelleen, kuten aina nukahtaessaan, se riipaiseva tunne iskee. Niin viaton ja pieni se kuitenkin on, ja itse aikuinen ja äiti, joka ei vain aina ymmärrä ja jaksa ja ole niin hyvä kuin haluaisi olla. Kuinka rajallinen ihminen on.

Nyt olen syönyt paljon kakkua ja juhlinut, vähän meitä kaikkia.

Mitä se itkee?

Joskus jotkut kysyvät: mitä se itkee?

Niin, sen kun aina tietäisi.

Joskus vauvaa itkettää se, kun on orastava nälkä ja ruoka ei ole mahassa heti, joskus taas se, kun pitäisi syödä ja on tai ei ole nälkä. Aika usein väsyttää, ja erityisesti silloin keljuttaa, kun vauvalta otetaan pois sohvatyynyjen takaa löytynyt kaukosäädin, jälkikasvun sormet pelastetaan pistorasiasta tai kielletään ottamasta haarukkaa tai jotakin muuta superkiinnostavaa esinettä, jota ei varsinaisesti ole tarkoitettu alle vuoden ikäiselle. Väsyneenä korostuu myös vanhempien, erityisesti äidin, julmat aikeet hylätä lapsensa ja käydä vessassa yksin tai muuten vain poistua nurkan taakse ilmoittamatta tätä pikkuherralle tarpeeksi ajoissa, jotta tämä ehtisi roikkua jaloissa niin kiinni, että mihinkään ei varmasti pääse ilman seuralaista, ei edes sinne vessaan. Toisinaan jatkuvaa kitinää aiheuttaa se, kun  koti ei kuitenkaan ole 24/7 viihdytyslaitos, jossa kaksi alamaista vuorotellen viihdyttäisivät seuraa kaipaavaa leikkijää, vaan he huolehtivat myös esim. ruokapalvelusta, jonka vuoksi leikit sijoittuvat ajoittain keittiön kaappeihin, jolloin tylsistymisitku vaihtuu hetkeksi kattilakaappien kolinaan. Eri asteista kitinää aiheuttavat myös vauvakidutusta lähentelevät toimenpiteet, kuten rään pyyhkiminen tai vaipanvaihto, ja näistä yritetään joka tapauksessa ainakin kontata karkuun. Myös nukkumaan meneminen voi aiheuttaa huutoa riippumatta siitä, väsyttääkö paljon, vähän vai ei ollenkaan. Ristiriitaiset toiveet itkettävät: sylissä ei haluta olla ja itkettää, mutta muuallakaan ei ole hyvä ja halutaan takaisin syliin. Luonnollisesti itku tulee myös erilaisista kaatumisista ja muista kohelluksista, joista osa johtuu edellä mainituista itkujen aiheesta, eli esimerkiksi kun vauvalta otetaan kädestä pois jotakin, hän ylidramaattisesti lyö otsansa lattiaan, jotta kaikki näkisivät, kuinka loukkaantunut hän on. Hampaiden tuleminen itkettää, samoin kuin vaikkapa yskä. Aina ei siis ole helppoa määritellä perimmäinen itkun syy, yksi asia kun johtaa toiseen.

Niin että ainakin näitä asioita meidän lapsi itkee.
Joskus siis vastaan vain:

no kun se on vauva.

Toisinaan ihmettelen

- miksi vauvat nukkuvat vatsallaan pylly pystyssä? Siis näin:

Kamalan vaikeaa, koetin.
- miksi vauvat kakkaavat usein syöttötuolissa kesken syömisen? Näyttää vaikealta, en ole koettanut.
- mikä ihme niissä johdoissa kiehtoo?
- miksi maissinaksut tuntuvat olevan jokaisen vauvan herkkuruokaa? Mikä niistä pahvinmakuisista pötkylöistä tekee niin hyvää, että niillä saa taltutettua alkavan kiukunkin?
- osaisinko enää edes nukkua yli neljä tuntia putkeen?
- miksi kalenterissani, jossa ei edes joka viikko ole merkintää, ne pari oikeasti tärkeää tapahtumaa sattuvat samaan aikaan, eikä kahdessa paikassa voi edelleenkään olla yhtä aikaa? Miten selvisin ennen, kun kalenteri täyttyi tärkeistä asioista?
- miksi olen nykyään niin tehoton, että yksi asia per päivä on maksimisuorituskykyni? Miten selvisin ennen?
- miten saisikaan itselleen sitä samaa hetkessä elämisen tunnetta, joka vauvalla on?
- kuinka hyvät lihakset meidän vauvalla onkaan!
- miksi päähän jää aina soimaan tämän kaltaisten rallatusten kertosäkeet?
- miten huonoksi äidiksi voikaan tuntea itsensä, kun lapsi putoaa sängystä ensimmäisen kerran, ja miten silloin tuntuu, että on ainoa näin huono äiti, vaikka on lukenut, että muidenkin lapsi on sieltä tavalla tai toisella pudonnut joskus tai tulee joskus putoamaan.
- miten alle 10 kk vanhalla lapsella on jo niin paljon draaman tajua ja omaa tahtoa?
- miten se ihan vauva-aika menikään niin nopeasti? Muistanhan sen aina?

Joskus melkein tukehdun pullaan

Samoihin aikoihin meidän lapsen syntymän kanssa muutama vanha kaveri ja opiskelukaveri saivat ensimmäisen lapsen, ja myös vauvakerhon kautta olen tutustunut useampaan viime vuonna esikoisen saaneeseen. Olen jo pitkään yrittänyt varautua henkisesti, että ne kaikki saavat kuitenkin toisen lapsen ennen meitä, jos siis ikinä toista lasta saamme. Eihän tämä elämä mikään kilpajuoksu ole, mutta ehkä ymmärrätte. Kun toiset näyttävät saavan kaiken mitä haluavat ja silloin kun keksivät haluta, paitsi se yksi, jonka mies ei heti suostunut vauvanhankintaan, ja suostumuksen jälkeenkin oli vielä niin pitkä odotus eli jopa puoli vuotta. En jotenkin osannut sanoa mitään tähään, ehkä vain että mmm, ja hörppäsin lasista lisää juotavaa.

Nyt kun kaikki lapsoset alkavat lähestyä vuoden ikää, se toinen lapsi näyttää tulevan yhden jos toisenkin puheisiin. Itse en olisi ehkä muutenkaan niin avoin, että kertoisin haaveitani ääneen koko kylälle, ja etenkin perheeseen liittyvät haaveet haluan pitää omana tietonani*. Kai minulla on jokin ajatus, että haaveet eivät toteutuisi, jos kaikki tietäisivät, tai että joutuisin koko ajan selostamaan haaveideni etenemistä, joten usein toiminkin kaikessa rauhassa, ja sitten vain totean myöhemmin, miten asiat menivät, siis myös muissa kuin vain perheasioissa ("lähden ulkomaille! valmistuin! kävin haastattelussa ja sain töitä! olen raskaana, yli puolenvälin jo!") Luonnekysymys, kenties, ja hitusen taikauskoa.

Perhesuunnittelu tuntuu kuitenkin olevan varsin avointa tietoa monelle, ja ne monet tyypit luulevat, että muutkin suhtautuvat asiaan yhtä mutkattomasti. En ole vieläkään tottunut tähän. 

Pääsiäislomalla tapasin pari äitiä, joista toinen sanoi:

Olen nyt töissä tähän ja tähän asti ja sitten ryhdytään toisen lapsen tekoon.

Toinen kertoi:

Häiden jälkeen tehdään toinen lapsi.

Pitäisikö jo alkaa askarrella onnittelukortit? Tunnen nämä ihmiset pitemmältä ajalta, mutta silti hämmennyin. Ehkä avoimuudesta, en haluaisi tietää kaikkea. Ennen kaikkea itsevarmuudesta, siitä uskosta, että niin vain sitä tehdään se toinen lapsi, ei mitään jos-sanoja.

Mummoni puolestaan kysyi kahvipöydässä ihan suoraan, koska teemme toisen lapsen. Meinasin henkisesti tukehtua pullaan, ja koska kyseessä oli minun sukulainen, mies joi kahvia kaikessa rauhassa ja vieritti moraalisen vastausvastuun minulle. Yritin kertoa jotakin hyvistä puolista ainoan lapsen kanssa. Ei auttanut, leikkikaverin tarvitsee. Eikä liian isoa ikäeroa, muuten ei ole seuraa toisilleen! Aikuisenakin tarvitsee sisaruksia!

Pullaantukehtumisfiiliksen olen saanut pari kertaa myös perhekerhon kahvipöydässä ja vaunulenkillä. Joskus vastaan vauvakuumemittarin tulokseksi jotakin epämääräistä huonoista öistä ja niiden voimaan hävittää kaikenlainen vauvakuume**, ja siitä sitten voikin jatkaa sujuvasti hampaista puhumiseen. Tämä ei ole minulle kepeä aihe, sellainen, kuin kertoisi, mitä tilasi postimyynnistä.

Ehkä kuitenkin uskallan nyt sen kirjoittaa: haaveilen toisesta lapsesta. En leikkikaverista, en esikoisen pelastamisesta ainokaisuudesta, vaan ihanasta lapsesta, omanlaisestaan tyypistä, tytöstä tai pojasta. 

* Tiedän, tiedän, että tämä lause on täysin ristiriidassa sen kanssa, että kirjoitan haaveistani tänne, mistä sen lukee yksi jos toinenkin. Täällä luulen kuitenkin olevani anonyymi, haaveet eivät mene rikki.
** Olen saattanut muutaman kerran sanoa väsyneenä: jos et Onni nyt nuku, niin mitään sisaruksia ei ole tulossa vähään aikaan, äitiä väsyttää ja äiti ei jaksa, kun ei saa koskaan nukkua kokonaista yötä.

Sitä kuuluisaa omaa aikaa

Omaa aikaa. Mitä se on?
Tämä pohdinta liittyy siihen, kun vauva kasvaa ja tutkii maailmaa itse, ei enää ole niin kiinni minussa, vaikka parasta vauvan mielestä onkin, että olemme näköetäisyydellä.
Siihen, kun ei enää tunne lähes fyysisesti napanuoran venyvän äärimmilleen, kun vie roskat yksin tai käy kaupassa, eikä enää lähes juokse parkkipaikalla autolle, jotta olisi kotona mahdollisimman pian.
Siihen, kun huomaa ihmettelevänsä, kuinka outoa (ja mukavaa) on käydä vessassa ihan yksin.
Siihen, kun on kevät ja aurinko paistaa ja kaikilla on kesäsuunnitelmia ja rantakuntoon-projekteja.
Siihenkin, kun yhtäkkiä havahtuu, että ei harrasta mitään muuta kuin vauvauintia ja kävelyä vaunujen kanssa, leikkipuistossa notkumista ja satunnaisia perhekerhoja.

Minun omaa aikaa ovat ne hetket, kun lapsi nukkuu päiväunia, tosin silloin se oman ajan hetki voi keskeytyä koska vain, yleensä juuri silloin, kun edessä on teekuppi tai on juuri upottanut kätensä pullataikinaan. Koskaan ei voi tietää, kuinka kauan oman ajan hetki kestää, ja sen aikana tapahtuvan toiminnan olisi suotavaa olla korkeintaan yhtä äänekästä kuin pitsinnypläys.

En harrasta mitään omaa juttua, jossa olisi aikatauluja, joten olen harvoin menossa minnekään iltaisinkaan. Aluksi en kyllä voinut oikein imetyksen ja sen sitovuudenkaan vuoksi olla pois paria tuntia kauempaa, mutta tämä on viime kuukausien aikana muuttunut niin, että kiinteällä ruualla kotona selvitään päivällä hyvin. Nukkuumanmenoaikaan tosin olen yhä melkoisen tarpeellinen, vaikka isin kainalokin on erittäin hyvä paikka nukahtaa. Luulen, että kyse on suurimmaksi osaksi ihan vain itsestäni, minä kun viihdyn kotona yleensä ihan hyvin, ja iltaisin on mukavaa olla kolmestaan. Päivisin toki käymme vauvan kanssa kodin ulkopuolella, missä milloinkin, ja kyläilemme usein myös kaikki kolme yhdessä. Olen vain niin huono järjestämään itselleni ihan omaa aikaa, kun pitäisi oikein lähtemällä lähteä ja tehdä jotakin sen sijaan, että vain olisi ja menisi suunnittelematta.

----------------------------------------

Vauvan kanssa olemme muutenkin olleet aika tiivis kaksikko imetyksen takia. Joskus viime syksynä meillä käytiin seuraavanlainen keskustelu:

nuuti: ajattelin käydä illalla siellä ja siellä kaupassa ostamassa sitä sun tätä

mies: aijaa, no minä voisinkin käydä silloin juoksemassa

nuuti: öö, niin siis mihin ajattelit vauvan laittaa?

mies: ai minä luulin, että puhuit teistä

nuuti: no minähän sanoin että minä, en että me!

*Tähän jatkoksi perhepoliittista pohdintaa aiheesta, kuinka yksikön ensimmäinen persoona nähdään monikon ensimmäisenä persoonana, vaikka itse ei niin puhuisikaan.*

Toisaalta olen muistellut, minkälaista oma aikani oli aikaisemmin. Se oli kai eniten tunne siitä, että pystyin tekemään asioita sen kummemmin suunnittelematta ja järjestelemättä. Sain olla yksinkin. Minulla oli jokin aikatauluun sidottu harrastus viikottain. Ei samanlaista voi enää olla mitenkään, en minä sillä. Enkä edes tiedä, minkälaista aikaa kaipaisin.

----------------------------------------

Kävin muuten hamaslääkärissä tällä viikolla, ja ihan oikeasti se oli rentouttavaa, vain maata silmät kiinni, kuin olisi ollut hetken yksin, vaikka kaksi ihmistä hääräsi suuni ympärillä. En ehkä ole ainoa pienen lapsen huonosti nukkunut äiti, joka otti sen hetken ihan levon - ja oman ajan - kannalta... 

Ylpeiden Äitien Julistus

Joskus facebookia selatessa tekisi mieli oksentaa, eikä vähiten kirjoitusvirheiden* vuoksi:

"Olen kantanu lastani mahassa, nukuttan heitä rinnallani.Olen suudellut pieniä varpaita, olen kuivannut kyynneleet.Olen saanut pissat ja oksenukset päälleni, valvonut öitä saadakseen heidät nukkumaan.Mutta en vaihtaisi tätä mihinkään muuhun.Minulla ei ole modellin keho, mutta kun katson itseni peilistä näen äidin ja sitä suurempaa kunniaa ei ole kuin olla ÄITI. Laita tämä eteenpäin jos sinäkin olet ylpeä ÄITI. ♥"
- Lainaus: yksi äiti-ihminen facebookissa -

Kahdeksan kuukauden äitiyden aikana en ole täysin sisäistänyt, että minä ole nyt yksi tyyppi kaikkien maailman äitien joukossa, olen se, mikä halusinkin olla. Ennen kuin tulin raskaaksi, näin maailmassa äidit ja sitten me muut. Nykyään en koe ajattelevani ihmisiä ensisijaisesti sen mukaan, ovatko he äitejä vai ei, äitiys kun ei kuitenkaan ole mikään salaseuran avainkortti. Tärkeä asia toki, mutta en enää näe täältä käsin katsottuna raja-aitaa. Äitiys on yksi asia elämässä, vähän niin kuin jotkut ovat suomalaisia/vasenkätisiä/varakkaita/urheilijoita/julkkiksia/kukkakauppiaita/onnellisia ja niin edelleen, ja jotkut eivät ole. Itse koen siis olevani nainen, jolla on lapsi, ja lapselle olen äiti. En mikään ylpeä facebook-sankarointiäiti.

Minun äitiys tuntuu tavallaan niin yksityiseltä asialta, että tuntuisi vieraalta erityisesti korostaa sitä esimerkiksi edellä mainitulla lainauksella tai vastaavilla julistuksilla suoraan kavereideni ja muiden tuntemieni ihmisten uutissyötteeseen. Toki olen äitinä ylpeä lapsestani, ja sen myös hänelle kerron. Tulevan äitienpäivän suuria joukkojulistuksia ajattelin myös välttää, enkä kyseisenä päivänä halua hakea äitikruunua mistään ravintolasta. Mutta jos nyt kotona tekisimme mukavaa sunnuntairuokaa, leikkisimme ja ulkoilisimme, niin olisin onnellinen, ja jos makennälkä vaivaa, kakunkin voin tehdä.

* modellin keho? Ei hyvä tämä.

Ainokainen

Mieheltä tiedusteltiin vasta, että ei kai lapsemme jää ainokaiseksi. Ei sitä tiedä, vaikka jäisikin, oli mies vastannut. Kysyjää asia askarrutti ilmeisen paljon, koska päätyi vielä neuvomaankin: kyllähän lapsi nyt leikkikaverin tarvitsee! Mies lupasi leikkiä lapsen kanssa paljon vastaisuudessakin.

Haluan uskon, että tämä on ihan hyväntahtoista jutustelua, ei sillä koskaan pahaa tarkoiteta. Mutta silti. Kyllä me perustamme perhesuunnittelun ihan muihin juttuihin kuin muiden ehdotuksiin. Ja jos toista lasta joskus yritämme, häntä ei sen vuoksi tänne maailmaan tehtäisi, että esikoisellamme olisi leikkikaveri tai että esikoisestamme ei tulisi kieroon kasvanut, itsekäs, yksinäinen ja hiljainen ainokainen-rukka. 

Jaan vielä yhden usein kuullun neuvon blogini lukijoille, jos joku on jäänyt vaille valistusta: älkää opettako sitä ainokaista nukkumaan vain hiljaisuudessa, ei ole hyvä se, niin. 

Maailman tuskaa

Viimeaikaiset tapahtumat maailmalla ja pahat asiat ihan Suomessakin saavat minut välillä ahdistumaan. Päässä soi kolmatta päivää:

"Kahdeksanvuotiaana tiesin
Että maailma tuhoutuu
Kaksintaistelussa suurvaltojen
Kahdeksanvuotiaana tiesin
Että ihminen murskautuu
Silmänräpäyksessä historiaan..."
- Ultra Bra - 

Halailen vauvaa, joka malttaa olla paikoillaan, ympärilleen kuikuilematta, vain hetken. Onni hymyilee ja nauraa, on niin viaton, eikä tiedä mistään pahasta.

On joitakin päiviä, kun minua ahdistaa ympäristön tila ja se, että tänne mätänevään, tavaraan ja saasteisiin hukkuvaan maailmaan olen lapseni synnyttänyt ja onko maapallosta pian enää mitään jäljellä. Toisena päivänä suren lapsia, joista kukaan ei välitä. Kolmantena vanhuksia, jotka ovat yksin. Sitten niitä, jotka ahdistuvat jouluna.

Joinakin päivinä olen ajattelematta.

Vauvan kanssa on usein vain tässä meidän omassa pikkumaailmassa, missä huokailee, että kunpa ihmiset olisivat sitten joskus viisaampia. Tämä uusi sukupolvi, vaikkapa.

Koskas sinä...?

Koskas sinä menet töihin?

Jo raskausaikana sain kuulla tämän kysymyksen, mikä oli kummallista, sillä juurihan olin jäänyt äitiyslomalle ja lapsi ei ollut edes syntynyt. Lapseni ollessa noin kolme kuukautta vanha sain lievän yliannostuksen kysymyksestä, ja nykyään verenpaineeni nousee lähes joka kerta, kun joku tätä utelee. Onni-pikkuinen on vielä niin pieni, että toivoisin ihmisten ennemmin kysyvän:
- minkälainen hänen naurunsa on
- mistä pidän eniten vauva-arjessa
- kutiaako Onni kainaloista
- onko hänen hiuksensa kasvaneet syntymästä
- säihkyvätkö silmät aina noin
- mikä on Onnin lempilelu
- hymyileekö hän nukkuessaan

Sen sijaan minulta kysytään: 
- koska menet töihin
- onko sulla se virka
- ai että määräaikaisia töitä, no mihin menet töihin

Etenkin vakituisen työn puute tuntuu olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa sisäistää. En mene entiseen määräaikaiseen työhöni, koska se oli määräaikainen, ja määräaikaisuuksille on yleensä aina jokin syy, kuten vaikkapa aika ratkaisevana seikkana se, että samaa työtä ei tavallaan enää ole. Koko ajan seurailen avoimia paikkoja lähinnä pitääkseni itseni ajan tasalla, mutta minulla ei ole nyt mikään kiire työelämään. Jos tietäisin tämän olevan ainoa tilaisuuteni olla hoitovapaalla, olisin kotona kolme vuotta. Kenties olen kotona joka tapauksessa pitempään riippuen työtilanteen lisäksi siitä, minkälainen lapsi kolme ja puoli kuukautta vanhasta vauvastamme tulee. En voi mitenkään vielä arvioida, tulisiko hän selviämään hoidossa hyvin vai huonosti noin vuoden ikäisenä, sillä lapsemme on oikeasti nyt vielä niin pieni. Siksi mielestäni ei ole vielä relevanttia kysyä työstä, jota minulla ei edes ole. Tiedän, että kysely joskus on lähinnä työorientoituneiden ihmisten käsitys small talkista ja sen voi ohittaa kepeästi, mutta olen silti kyllästynyt aiheeseen.

Seuraavan kerran, kun joku kysyy oliko sulla se virka sellaisella äänensävyllä, että aivan kuin ihmisellä tulisi olla virka saadakseen olemassaololleen jotakin virkaa, saatan vastata:
joo on mulla tässä tämä virka, äidin virka.

Niin, että puhutaanko sitten vaikka säästä?

Kun ei voi olla unohtamatta

Jokin aika sitten kuulin sen ensimmäisen kerran: koska te teette toisen lapsen?

Särähti korvaan, tuntui sydämessä. Tästä olen kirjoittanut aikaisemminkin. En enää muista, mitä mutisin vastaukseksi, ei kysyjä kuitenkaan ymmärtäisi.

En vaan voi olla unohtamatta sitä, kuinka ihmeellistä oli, että tulin raskaaksi ja saimme lapsen ja että se ei ole itsestään selvää meille ja monille muille.

En unohda sitä, että elämässä ei ole mikään varmaa (paitsi epävarmuus), ja siksi pitäisi olla onnellinen nyt, jos siihen on aihetta. Aika usein kuitenkin on.

En tajua

Taas vain totean alkuun, että vauva kasvaa. Sen huomaa jatkuvasti muun muassa siitä, että vaatteita menee pieneksi sitä mukaa kun niitä tulee pyykistä. Isomman havahduksen sain neuvolassa, kun käteeni annettiin Ruokaa lapselleni -vihkonen ja kerrottiin kiinteiden aloittamisesta.
Ai niin, siis lapselleko pitää joskus antaa jotakin muuta ruokaa kuin äidinmaitoa...

En ole vielä oikein perehtynyt ravitsemuksellisiin seikkoihin lapsen ruokavaliossa, mutta sitä vastoin olen tehnyt muutamia ruokailuun liittyviä päätöksiä (pidätän tosin itselleni oikeuden mielipiteen ja periaatteiden muuttamiseen myöhemmin):
- lapsestani ei tule nirso, koska en vain kestä nirsoja mä-en-syö-kurkkua-enkä-kalaa-enkä-limaisia-herkkusieniä-enkä-tykkää-sipulista-ja-kaikki-merenelävät-oksettaa-ja-homejuusto-haisee-yrjölle-ja-ja...-ihmisiä
- lapsi saa opetella itse syömään lusikalla, koska jos ei ikinä saa harjoitella, ei opi
- syömme muutakin kuin valmisruokaa, koska emme me itsekään tunge suuhun vain eineksiä, vaan ruualla on muukin funktio kuin vain hengissäpitäminen
- karkkia ja muita herkkuja vasta mahdollisimman myöhään, koska ehtii sitä sokeria lappaa suuhunsa elämänsä aikana

En ollut juuri yhtään perehtynyt aiheeseen ennen havahtumistani siihen faktaan, että jo alle kuukauden päästä lapsellemme kenties voi laittaa suuhun kiinteää sapuskaa. Luin neuvolan esitteen ja viime aikoina olen sivusilmällä suuremmalla kiinnostuksella seuraillut, mitä äidit kirjoittavat aiheesta. Ja nyt siis tulevat ne EN TAJUA -kohdat:
- Onko kiinteiden aloitus oikeasti niin iso juttu? 
- Miksi oikein päätetään The Kiinteidenaloittamispäivä? Meille ei ole sanottu mitään aikaa tai päivää, ja toistaiseksi painoa on tullut ihan rintamaidolla, joten päätänkö tämän vain itse? Onko tämä jokin koulukuntakysymys? Voisinko imettää kaikessa rauhassa 6 kuukauden ikään asti, jos en vain halua tai jaksa antaa soseita aikaisemmin?
- Miten vaikeaa voikaan olla suuri päätös siitä, annetaanko ensimmäiseksi lapselle perunaa, porkkanaa vai bataattia? Onko se kuin kohtalonkysymys, tuleeko lapsesta loppuiäksi peruna- porkkana- vai bataattimies?
- Ja miten vaikeaa nykyihmiselle voikaan olla soseiden teko itse, kun vihkosessa on ohjeita perunan ja porkkanan keittoon ja soseuttamiseen???  Että oikein vettä kattilaan, sinne kuoritut rehut, keitetään pehmeiksi, soseutetaan. Vai olisikohan sittenkin helpompaa ostaa perunaa purkissa, jos vaikka unohtaisin jonkun välivaiheen, kuten kuorimisen, tai sitten sen keittämisen ja sauvasekoittimella vain survoisin raakoja porkkanoita raasteeksi. Unohdinhan lasagnen juustokastikkeestakin mausteet tässä jokin aika sitten.
- Onko vauva oikeasti kohta jo niin iso, että tällaisia pitää miettiä? 
- Pitäisikö vain tehdä kompromissi eli aloittaa kiinteät 5 kk iässä, kun se olisi vähän niin kuin 4 kk ja 6 kk välimaastossa? Mutta toki siis tasan 5 kuukauden iässä, ei päivää aikaisemmin tai myöhemmin. Synttärikakku olisi siis kaksi lusikallista perunaa, tai ehkä sittenkin bataattia, iiks, eihän tätä juttua melkein osaa päättää!
- Pitäisikö vain olla lukematta aiheesta ja yrittää selvitä intuitiolla?

Tänään tekee mieli vaahdota yhdestä sun toisestakin asiasta. Kiitos ja anteeksi.

Kuukauden tunteet TOP 3

Onni.

Tämä ensimmäinen on helppo. Olen vain niin onnellinen pienestä sekä meidän perheestä. Pikkuinen on suloinen, kasvaa lähes silmissä. Ilmeitä tulee koko ajan lisää, milloin suu on supussa kuin kalalla, milloin taas kasvoilla näkyy pieni hymynkare (tosin tämä ajoittuu usein juuri ennen ilmavaivoja). Katse on terävä, siinä näkyy viisautta. Rintoja saattaa kivistää pelkästä vauvan katselemisesta, tai jos vauva nukkuu, ajattelemisesta. Parina ekana viikkona tarkistimme kymmenenkin minuutin välein nukkuvan lapsen hengittävän, nyt väli on hieman pitempi. Ja joskus on ihan pakko muuten vain mennä kurkistamaan vauvan tämän koppaan, koska ehtii tulla niin ikävä.

Olisinpa tiennyt vuosi sitten, hääpäivänä, tämänkin onnen saapuvan. Että pelkäsin turhaan.

Huoli ja pelko.

Koska on niin onnellinen, pelkää myös, että se onkin katoavaista. Että jotakin sattuu. Tai kaikki ei olekaan hyvin. Tätä en uskalla ajatella tämän enempää.

Huolta taas voi tulla milloin mistäkin. Viikon kuluttua kotiutumisesta ensimmäisessä neuvolassa onko kysyttävää -kohdassa katsoimme miehen kanssa toisiamme ja kaivoin laukusta viikon kauppalistan kokoisen paperin esiin. Ei varmaan tarvitse selittää enempää.

Syyllisyys.

En ole ikinä ymmärtänyt, kun äitikerholaisten juttuja olen aikaisemmin salaa lukenut, miksi ihmeessä joka asiasta vedetään kauheat omantunnon tuskat ja syyllistetään itseään (kenties myös muita) turhasta. Että mitä sillä esimerkiksi on väliä, miten lapsi ruokansa saa, kunhan saa. Tai että kyllä siitä omasta lapsestaan jossakin välissä alkaa pitää, mitä siitä, jos ei heti tuntenutkaan äidinrakkautta™. 

Ensimmäisenä aamuna sairaalassa se sitten kuitenkin iski.
Missä olen, ai niin olen juuri synnyttänyt, missä on mun lapsi, olisin varmaan voinut antaa sen yöllä kenelle tahansa parin tunnin yöunia vastaan, olen ihan kauhea äiti, voi poika parkaa, onneksi sillä on niin ihana isi joka niin sitä rakastaa, pitäisikö painaa tuota kelloa, jos nyt saisin lapseni taas viereeni...
Ja muuta järjetöntä.

Lapsi vieressä, molemmat yhtä avuttomina, taisin myös asiasta vuodattaa muutaman kyyneleen. Tulenkohan aina tuntemaan syyllisyyttä noista hetkistä, kun en vielä nähnyt poikani katseessa sitä ihanaa tuttuutta?

Kotona syyllisyyttä voi tuntea pieneistäkin, kuten:
punaisesta takapuolesta, vatsavaivoista, kylmistä varpaista, hikisestä päästä, vauvan jättämisestä yksin lattialle kun syö aamupalan iltapäivällä, vauvan ruokapalvelun hitaudesta, kohta-sanan hokemisesta nälkäiselle vauvalle (joka ei ihan varmasti ymmärrä, mitä sana tarkoittaa, paitsi että se ei ole selvästi sama kuin heti), kestovaipan ohivuodosta.
Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Ja tämä on vasta alkua.

Syntymäpäivä 3/4: Tuijotus

Yöllä jäin lapsen kanssa kahden. En tiennyt kerrassaan mitään, olin onnellinen, mutta etenkin hämmentynyt, koska:
- meillä on lapsi
- se on poika (en ymmärrä, miten tämä voi olla hämmentävää, mutta niin vain olin yllättynyt, että lapseni on poika. Yhtä yllättynyt olisin varmasti ollut tytöstä. Vatsassa ollut vauvani on poika!)
- kaikki nukkuvat, huonekaveri nukkuu
- mitä jos me ei nukuta
- tai lapsi alkaa itkeä
- pitäisikö ehkä imettää
- miten se rinta nyt tungetaankaan suuhun
- väsyttää ihan kauheasti
- haluaisin vain nukkua
- tästäkö alkaa monen vuoden univelkakierre
- en osaa vaihtaa vaippoja
- olisi jo aamu ja mies voisi tulla

Siinä pimeässä huoneessa yölampun palaessa imetin lastani toisen kerran. Poika piti silmiään auki. Tuijotimme toisiamme, poika näytti epäluuloiselta, itsekin mietin, että tuossa tuo nyt sitten on, ja tässä me vain pälyilemme toisiamme rinta välissämme. Kumpikin sekaisin ja väsynyt pitkästä matkasta.

Hajatuksia

Kuulin vähän jo pidemällä olevia raskausuutisia, ja tyyppiä heti tärppäsi. En ymmärrä, mikä minua vaivaa, kun muutama päivä ennen laskettua aikaa tämä aiheutti kummallisia kateuden tunteita.
Ne eivät tiedäkään, että jotkut odottavat pitempään. Pelkäävät, tekevät lapsia klinikalla.

Kaikki on itselläni hyvin eikä minulla ole mitään syytä tuntea näin, ja vauvoja tulee maailmaan koko ajan, minkä olen aikoja sitten ymmärtänyt. Kenellekään en lapsettomuuden pelkoa toivo. Ja silti. Aivan kuin häivähtävän hetken, nyt jos edes uskallan tunnustaa, olisin toivonut, että kaikilla voisi mennä yrittämisessä edes vähän pidempään, niin osaisivat arvostaa, ymmärtäisivät. Vaikka ei sitä rakkauden ja arvostamisen määrää sillä mitata, tiedän.

Olen jo hieman ajatellut mahdollista toista lasta. Samaan aikaan minun kanssa lapsen saavat tulevat varmasti raskautumaan uudelleen ennen minua. Aikaisemmin ajattelin, että kunhan saan yhden lapsen. Koska haluaisimme useamman lapsen ja se yhden lapsen kunhan-toive on pian toteutumassa, joudun siis muuttamaan tuota lausetta myöhemmin. Ehkä ihminen vain on sellainen: haluaa lisää, kun entiset tavoitteet on saavutettu? Ahne ja itsekäs.

Neuvolasta annettiin käteen ehkäisyopas, joka tulisi lukea etukäteen, koska jälkitarkastuksessa on kuulemma niin vähän aikaa aiheen pohtimiseen. Nyt tuntuu, että mitään pitkäaikaista ratkaisua emme ehkäisyksi halua, ja jos kaikki menee tässä raskaudessa ja vauva-ajassa hyvin, mahdollinen imetysaikana raskautuminen ei luultavasti tuntuisi vahingolta, vaan lähinnä onnekkaalta sattumalta.

Hyvä ajoitus

Jossakin mielentilassa olen päätynyt ajattelemaan, että me pääsimme lisääntymisasiassa, toistaiseksi, kuitenkin aika helpolla, enkä voi lakata ihmettelemästä, kuin onnekasta olikaan, että neljäs OI+IUI olikin sitten se meidän vauvan alku. Neljäs! Kun ei niitä usein edes tehdä kuin kolme, ennen kuin siirrytään eteenpäin. Meillekin neljäs hoito oli syyslomamatkamme sijasta tehty ajanviete odotellessa seuraavaa etappia. Siksi ehkä olikin niin vaikea uskoa, että se oikeasti onnistui - toki raskauden alkuvaikeudet vaikuttivat myös epävarmuuden tunteeseen.

Tästä olenkin sitten päässyt ajatukseen, että vauvamme syntyy juuri oikeaan aikaan. En olisi minä, jos vauva olisi syntynyt heti kuin mahdollista, vuonna 2008. Olisin erilainen, mieheni olisi erilainen, parisuhteemme olisi erilainen. Emme olisi menneet naimisiin keskellä lapsettomuuskriisiä, vaan kenties ensimmäisen lapsemme ristiäisissä.

Olen kuullut, että tämä ajoitus on hyvä, kun minulla on nyt oman alan työkokemusta pari vuotta. Tähän aikaan vuodesta lisääntyminen on myös joidenkin mielestä hyvä (ehkä myös työnantajan, hoidinhan kuitenkin kiltin tytön lailla määräaikaisuuteni - tosin hieman olisi voinut äitiysloman ajoitus olla myöhempi, niin ei olisi tullut niin kiire, mutta voi  hyvä työnantaja, yhteistyöhömme raskauteni ei vaikuttanut, mikä sinua kenties eniten huoletti, kun onnea-sanan jälkeen heti tätä utelit.) Lisäksi kesävauva on helppo pukea, kesävauvan isällä on kesäloma, kesävauva ei ole luokkansa nuorin, kesävauva saa syntymäpäivänään mansikkakakkua. Ja olihan varsin odotettavissa, kun naimisiinkin mentiin, että vauva sieltä sitten tulee, plops vain. 

Ja voi että ärsyynnyn kaikista näistä!

Saan itse ajatella, että ajoitus on juuri hyvä, ja mitä muutakaan voisin? Meidän ihana vauva syntyy oikeaan aikaan, ei se muuten olisi juuri tämä vauva. Olisimme halunneet lapsen vielä opiskellessamme, mutta koska niin ei käynyt, niin ehdimme olla töissä hetken ja saan nyt enemmän kuin minimiäitiyspäivärahan, asumme tilavammin kuin opiskelijoina asuimme. Meillä on valkoinen sohva, auto, vihkisormukset. Vakituista työtä minulla ei ole, eikä sitä omistusasuntoakaan, mutta ainakin tuota ensimmäistä odotellessa saattaisi mennä potentiaalinen lapsentekoikä ohi kokonaan. Joten näin on varsin hyvä, tässä ja nyt.

Miksi sitten joillakin on tarve selittää, mitkä perusteet meillä on saada vauva juuri nyt? Vaivaannun, kun kuulen näitä. Aivan kuin lapsi olisi jokin tilaustuote, sellainen, joka kuuluu tiettyyn vaiheeseen. Valmistuminen, työ, häät, vauva. Näinhän se meilläkin menee. Mutta se aika siinä taustalla ei kuitenkaan ole yhtä suoraviivainen, sitä emme vain ole näyttäneet kaikille. Meistä ei tullut lapsettomuuden suurlähettiläitä, mutta joidenkin silmät ovat silti avautuneet. Ehkä sekin on jo hyvin.

Keskiviikko.

Mies sammuttaa aamulla herätyskellon torkun ainakin viisi kertaa, ennen kuin herää. Nousen, istun sohvalle, viikkaan kuivumassa olleita pyykkejä: harsoja, pieniä vaatteita. Mies syö aamupalaa, antaa suukon vatsalle ja vaimolle ja kiiruhtaa töihin. Itse jään istumaan paikoilleni. Kummallista, että ei tarvitse mennä minnekään, voin vain olla. Kuinka olenkaan tätä odottanut!

Ja silti. Ahdistaako se vähän? En voi enää kertoa, kuinka kiire olikaan töissä (tärkeillen), kuinka vaikeita ihmisiä/asioita/tilanteita kohtasin (huokaisten, hieman paheksuvasti), mitä hauskaa/mukavaa minulle tapahtui (nauraen, ainakin jälkikäteen). En enää nää työkavereita, en työpaikkaa, en saa samanlaista palkkaa. Ja etenkään en tiedä, koska seuraavan kerran haen töitä ja olen töissä. Jossakin. Silloin mikään ei ole enää samanlaista.

Kotiäiti. Uusi ammattinimikkeeni. 

Vien pikkuiset vaatteet lipaston laatikkoon. Keitän teevettä, syön aamupalani hitaasti. Aurinko paistaa, tuntuu uuden elämän alulta.

Aika ei juokse, enkä minäkään

Olen huomannut, että ihmisillä on taipumusta päivitellä raskausaiheisilla palstoilla, kuinka aika suorastaan juoksee eteenpäin ja raskausaika on mennyt nopeasti ja kohtahan tässä on jo vauva sylissä. Vinkuminen ajan hitaasta kulkemisesta tosin näyttäisi alkavan viimeistään sitten, kun vauva on täysiaikainen, mihin voin ottaa kantaa vasta myöhemmin.

Minä olen siis ajan juoksemisesta eri mieltä. Tämä raskaus lönkyttelee eteenpäin, ehkä vain kävelee hiljakseen. Millään suihkukoneen siivillä tässä ei ole lennetty, vaan ehkä korkeintaan menty taajamajunan vauhtia. Tuntuu, kuin olisin ollut raskaana ikuisuuden, ainakin jo yli vuoden. Norsut ovat raskaana Wikipedian mukaan 20-22 kuukautta, joten jäljellä olisi 8-10 kuukautta, jos olisin norsu ja takana olisi raskautta 12 kuukautta*. En ole, mutta jäljellä olevat reilu kolme kuukautta laskettuun aikaan tuntuu kyllä pitkältä ajalta, tosin kuitenkin jo siltä, että voiton puolella ollaan.

Muistan syysloman ja sen, kun ajatteli tämän hoidon olevan edes pieni mahdollisuus odotellessa askelta eteenpäin. Sen, kun mies ensimmäisen kerran uskoi, että tämä voi olla tottakin. Muistan vielä liiankin hyvin alkuraskauden vaikeudet. Sen onnellisen ja niin surullisen päivän, kun tanssin illalla kyynelehtien katulamppujen valaistessa hämärää huonetta. Jouluisen hautausmaan. Joulunajan perhepäivällisen, kylpyhuoneen, nuoren lääkärin päivystyksessä ja iänvanhan ultralaitteen, jota hän ei osannut aluksi käyttää. Kaikki muistan kuin eilisen, ja kuitenkin kaikesta tuntuu olevan niin pitkä aika, kuin vuosi.

Nyt on kaikki hyvin. Nautin siitä, että vauva potkii. Aivan kuin hän olisi aina ollut siinä, ihan lähellä. Jos ehdin huolestua liikkumattomuudesta, pian tulee potku aivan kuin kertoen "älä huoli, täällä minä olen". Mies on tuntenut myös potkut jo lähes siitä asti, kun itse ne ensi kertaa selvästi tunsin eli 19. raskausviikolla. Vauva tuntuu myös usein näyttävän kaikki temput, pyörimiset ja potkut, kun miehen käsi on vatsalla liikkeitä tunnustelemassa.

Neuvolan äitiysoppaan vaikutuksen alaisena olen päättänyt alkaa laulaa vauvalle edes kerran päivässä. Oikeasti en laula ikinä enkä missään, mutta nyt teen poikkeuksen. Ehkä vauva ei sitä tiedä, jos laulan vähän nuotin vierestä? 

Äitiyspakkauksen olemme saaneet, mutta muuten emme ole isompia tavaroita hankkineet. Ehkä sitten, kun aurinko paistaa lämmittävästi, lumet sulavat ja tulee oikeasti kevät.
Ehkä kevät voi tulla piankin. 

* samaisen lähteen mukaan norsunpoikanen painaa syntyessään sata kiloa, joten on siinä kasvattelemista! - Ja tämähän on varmasti päivän tärkein tieto kaikille, oletan.