Aika ei juokse, enkä minäkään

Olen huomannut, että ihmisillä on taipumusta päivitellä raskausaiheisilla palstoilla, kuinka aika suorastaan juoksee eteenpäin ja raskausaika on mennyt nopeasti ja kohtahan tässä on jo vauva sylissä. Vinkuminen ajan hitaasta kulkemisesta tosin näyttäisi alkavan viimeistään sitten, kun vauva on täysiaikainen, mihin voin ottaa kantaa vasta myöhemmin.

Minä olen siis ajan juoksemisesta eri mieltä. Tämä raskaus lönkyttelee eteenpäin, ehkä vain kävelee hiljakseen. Millään suihkukoneen siivillä tässä ei ole lennetty, vaan ehkä korkeintaan menty taajamajunan vauhtia. Tuntuu, kuin olisin ollut raskaana ikuisuuden, ainakin jo yli vuoden. Norsut ovat raskaana Wikipedian mukaan 20-22 kuukautta, joten jäljellä olisi 8-10 kuukautta, jos olisin norsu ja takana olisi raskautta 12 kuukautta*. En ole, mutta jäljellä olevat reilu kolme kuukautta laskettuun aikaan tuntuu kyllä pitkältä ajalta, tosin kuitenkin jo siltä, että voiton puolella ollaan.

Muistan syysloman ja sen, kun ajatteli tämän hoidon olevan edes pieni mahdollisuus odotellessa askelta eteenpäin. Sen, kun mies ensimmäisen kerran uskoi, että tämä voi olla tottakin. Muistan vielä liiankin hyvin alkuraskauden vaikeudet. Sen onnellisen ja niin surullisen päivän, kun tanssin illalla kyynelehtien katulamppujen valaistessa hämärää huonetta. Jouluisen hautausmaan. Joulunajan perhepäivällisen, kylpyhuoneen, nuoren lääkärin päivystyksessä ja iänvanhan ultralaitteen, jota hän ei osannut aluksi käyttää. Kaikki muistan kuin eilisen, ja kuitenkin kaikesta tuntuu olevan niin pitkä aika, kuin vuosi.

Nyt on kaikki hyvin. Nautin siitä, että vauva potkii. Aivan kuin hän olisi aina ollut siinä, ihan lähellä. Jos ehdin huolestua liikkumattomuudesta, pian tulee potku aivan kuin kertoen "älä huoli, täällä minä olen". Mies on tuntenut myös potkut jo lähes siitä asti, kun itse ne ensi kertaa selvästi tunsin eli 19. raskausviikolla. Vauva tuntuu myös usein näyttävän kaikki temput, pyörimiset ja potkut, kun miehen käsi on vatsalla liikkeitä tunnustelemassa.

Neuvolan äitiysoppaan vaikutuksen alaisena olen päättänyt alkaa laulaa vauvalle edes kerran päivässä. Oikeasti en laula ikinä enkä missään, mutta nyt teen poikkeuksen. Ehkä vauva ei sitä tiedä, jos laulan vähän nuotin vierestä? 

Äitiyspakkauksen olemme saaneet, mutta muuten emme ole isompia tavaroita hankkineet. Ehkä sitten, kun aurinko paistaa lämmittävästi, lumet sulavat ja tulee oikeasti kevät.
Ehkä kevät voi tulla piankin. 

* samaisen lähteen mukaan norsunpoikanen painaa syntyessään sata kiloa, joten on siinä kasvattelemista! - Ja tämähän on varmasti päivän tärkein tieto kaikille, oletan.

Makeanhimo

Tämän vuoden puolella olen vähitellen päässyt eroon pahoinvoinnin aiheuttamasta ruokarajoittuneisuudesta, mikä olikin yksi joululahjatoiveeni. Aluksi olin jopa suunnattoman iloinen, kun tajusin, että teki mieli jotakin ruokaa, eikä syönyt vain siksi, että eläisi ja voisi hyvin, tai no, pahoinvoivasti, mutta ei kuitenkaan kuolisi nälkään. Syöminen on taas mukavaa, eikä maailma olekaan niin oksettavan pahanhajuinen paikka kuin ajattelin.

Pari viikkoa sitten, aivan yhtäkkiä, raskausvaivoihini tuli makeanhimo. Kuin salama kirkkaalta taivaalta aloin himota suklaata, ja kaupassa lapoin kärryihin makeishyllyn antimia kuin olisin ollut jokin hullu. Suklaahullu. Raskauden puoleen väliin asti ei tehnyt mieli makeaa, ja joulunakaan en syönyt kuin pari suklaata, joten ehkä tämä on vajaan puolen vuoden suklaavelkojen takaisinmaksu. Voisin vaikka elää suklaalla: aamupalaksi söisin Fazerin sinistä, haukkailisin levystä aivan kuin se olisi leipää. Lounaaksi kaivaisin esiin valkoisen Tobleronen (mallia iso), lautaselle sen asettelisin. Välipalan kunniaa saisi suklaaympyrässä toimittaa Kismet. Päivälliseksi Geisha-levy ja Fanipaloja, sulassa sovussa, ja iltapalaksi napostelisin Pätkiksiä.

Ainakin viikon ajan jatkoin suklaan vetämistä hillittömään tahtiin, kunnes ymmärsin, että ei se tässä vaiheessa ole enää erityinen ilon ja riemun asia, jos tekee mieli syödä jotakin, jos se jotakin tarkoittaa lähes kaikkea syötäväksi kelpaavaa.

Anonyymi suklaaholisti siis täällä hei, olen ottanut ensimmäisen askeleen ja tunnustanut ongelman olemassaolon, tai ainakin sen, että tätä menoa tästä tulee ongelma viimeistään silloin, kun vatsa häviää ja pitäisi päästä raskauskiloista eroon. Mutta hei, saisiko riippuvuusoireisiin kuitenkin syödä näin aluksi ihan pienen palan suklaata..?

"Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan"

Viime viikkojen aikana vauvan potkut ovat vahvistuneet, minkä vuoksi olo alkaa olla luottavainen ja sitä mielenrauhaakin näkyy päivittäin. Tämä luottavaisuus näkyy konkreettisesti ainakin vähitellen karttuvien vauvakamojen määrässä eli pankkitilillä ja Visalla, mutta myös siinä, että yhtäkkiä minulla onkin muitakin huolia kuin raskaus, joka ei enää vie sataa prosenttia huolikiintiöstäni. Aloitan vaikka työstä.

Olen vakuutellut itselleni, että tuhannet muut nuoret naiset ovat samassa tilanteessa kuin minä: takana monen vuoden koulunkäynnit ja opiskelut, mutta vakituista työtä ei näköpiirissä nyt eikä varmasti ihan heti tulevaisuudessakaan. Elämään kuuluvat määräaikaisuudet, sijaisuudet, lyhyen varoitusajan työt, ehkä pienet työttömyysajatkin. Mahdollisesti lisää opiskelua, toinen tutkintokin. Elämä järjestyy kyllä. Mutta kun taas olisi se aika vuodesta, kun pitäisi alkaa vakuutella, että tässä minä nyt sitten olisin, tosin eri tilanteessa kuin viime vuonna, sillä minulla ei ole aikomustakaan tehdä ensi vuonna töitä*. Siis varsinainen jokaisen työnantajan unelma. Ei niitä vakituisia paikkoja kuitenkaan juuri ole, joten lähinnä hypoteettisesti olen miettinyt, minkälaisessa asemassa olisin työhaastattelussa tässä ulkoisessa habituksessani, ison vatsan vuoksi kun ei saa kuitenkaan tulla syrjityksi. Että pitäisikö haastattelusta kävellä suoraan tekemään rikosilmoitus vai miten tämä homma menisi.

Haastatteluita tai ei, olen  päättänyt, että en stressaa tulevista töistä, tai lähinnä niiden puutteesta, ja annan toisten ikäisteni mulle-vakituinen-työ-ja-sitten-lapsia- puheiden elää heidän omassa maailmassaan vaikuttamatta minuun sen kummemmin. Olen tähän tilanteeseeni tyytyväinen, sillä raskaus ja vauva on kaikki, mitä olen eniten halunnut. Joskus jopa ajattelen, että vakituinen työ voisi olla ahdistavaa, tulisi sellainen olo, että siinä sitä sitten ollaan hamaan tulevaisuuteen asti eikä muuta voida. Sitä paitsi vaihtelukin virkistää.
Niin, vai kenties happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista?

Nykyisestä määräaikaisuudesta minun pitäisi kuitenkin ensin selvitä kunnialla loppuun. Olen huomannut, että on niitä naisia, ja tietenkin miehiä, jotka eivät vain ikinä tule ymmärtämään, että kaikilla lapsenteko ei ajoitu siihen, että se olisi mahdollisimman optimaalista työn kannalta. Samaiset naiset ovat itse lopetelleet töitä lähes synnytyssalissa, että voi kuule tyttö. Näiltä naisilta ei kannata koskaan kysyä mitään. Päivän kirjavinkkinä voisin siis antaa Liza Marklundin ja Lotta Snickaren Det finns en särskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra.** Jos olisin yhä raskaudesta koko ajan huolissani, en välittäisi supernaisista, mutta koska olotilani on hyvä, olen saanut aikaiseksi jopa kyyneliä näinkin turhasta asiasta, harmituksesta, vaikka samalla ymmärsin sen olevan niin turhaa.  

Onneksi on myös niitä naisia, jotka tietävät. Jos en jostakin syystä voi olla töissä loppuun asti, toivon sitten muistavani heidän sanansa, että en ikinäikinä maailmassa tuntisi pienintäkään huonoa omatuntoa siitä, että ajattelen omaa ja vauvan hyvinvointia. Kun ei sitä maailman tärkeintä kukaan muukaan oikein puolusta, ellei minä ja mieheni. 

Vaikka naistenpäivän ja etenkin tasa-arvon päivän pitäisi olla joka päivä, toivotan erikseen ihanaa naistenpäivän iltaa kaikille ihanille naisille. Ehkä joskus maailma voi olla paikka, jossa ne tärkeät asiat ymmärretään myös työelämässä kuuluvan elämään. 

* ajanlaskuni elää edelleen ihan omaa elämäänsä ja alkaa siis syksyisin.
** Sitaatti on alkujaan Yhdysvaltain entiseltä ulkoministeriltä Madeleine Albrightilta: "There is a special place in hell for women who don't help other women". Marklundin ja Snickaren kirjasta on muuten myös suomenkielinen käännös.