Rintani ovat taas minun

Olen lopettanut imetyksen. Se ei tapahtunut mitenkään helposti tai aivan itsestään, mutta minusta vain alkoi tuntua, että olisi jo aika luopua tästä tavasta ruokkia lapseni, joten kesän aikana vähensin ensin päiväimetyksiä tietoisesti, ja yöimetyksiäkin pyrin välttämään. Toisesta rinnasta väheni ensin maidontuotanto, ja koska ei enää tuntunut luontevalta imettää siltä puolelta, joka oli jo melkein kuin tavallinen rintani, imetin lopussa vain toisesta rinnasta. Pinnallista kyllä, mutta joka kerta ahdisti ajatus siitä, mitä tällainen toispuoleinen imetys tekisi rinnoilleni: menenkö imetyksen loputtua kauppaan kysymään, olisiko niillä rintaliivejä, joissa toinen kuppi olisi kaksi kirjainta isompi kuin toinen?

Unikouluviritelmien aikana yöimetys jäi joksikin yöksi pois, mutta sitten joinakin öinä taaperoinen heräsi yhä aikaisemmin, karjui, repi kaksin käsin paitaani, joten ei jäänyt epäselväksi, mitä oltiin vailla. Nyt kuitenkin yhden vuoden ja reilun kahden kuukauden ikäisenä lapsemme nukkui (vahingossa) pari yötä hyvin omassa sängyssään eikä aamullakaan muistanut maitoa, niin sitten imetys vain jäi, kun tuli kolmas yö, neljäs...

Onko outoa, kun tunnen tästä suurta haikeutta? Rakastin niitä hetkiä, kun imetin yöllä koko maailman nukkuessa, pieni söi vatsansa kylläiseksi ja huokaisi, käänsi kylkeä. Mihinkään valokuvaan en ole saanut sitäkään katsetta, mikä vauvalla usein oli, kun hän käsivarsillani söi tyytyväisenä, aivan kuin katselisi ihastuneena minua ja minä häntä. Sitten oli niitäkin hetkiä, kun vauva oli kuin tulta ja tappuraa, ei edes vilkaissut minuun päin kuin söi, aivan kuin olisi yhä loukkaantunut jostakin.

Ei tämä aivan helppoa ole koko ajan ollut, ettei jäisi sellainen kuva. Oli meilläkin rintaraivareita ja pelkoa maidontuotannon vähenemisestä, jolloin pumppasin hullun lailla maitoa saadakseni todistusaineistoa, että kyllä sieltä yhä tulee maitoa, vaikka rinnat eivät olekaan maidosta kivikovat. Valehtelisin myös jos väittäisin, ettei imetys olisi koskaan sattunut.

Olen onnellinen, että sain imettää näin pitkään ja että imetys oli minulle myönteinen kokemus. Kai haikeus kumpuaa ihan siitäkin, että yli vuoden ajan tämä on ollut meidän yhteinen juttu ja nyt itse päätin, että on aika lopettaa. Siitäkin, että kävelemään oppinut vauvamme on ihan oikeasti taapero.

Minusta tuntuu, että lapsen kasvattaminen on välillä myös luopumista.

Imetysnukke

Imetysnukkekaupassa voi ostaa itselleen imetysnuken ja auttaa Afrikkaa.
Hieno idea, hienot nuket.
Arvostan.

Joitakin päiviä

On ollut joitakin päiviä, kun olen pyyhkinyt puuroa ja hedelmäsosetta seinistä ja listojen päältä ja raaputtanut kynsillä lattiasta edellispäivän ruokaa, jota en silloin jaksanut heti pyyhkiä. Olen myös vienyt maton pesulaan ensimäistä kertaa ikinä, kiitos luovan lapsemme, ja olen pessyt syöttötuolin lähettyvillä olevaa verhoa niin, että olen vain suihkuttanut mustikkaiseen osaan tahranpoistajaa ja upottanut sen sitten ämpäriin ja vääntänyt kuivaksi irrottamatta verhoa tangosta, jolloin kuivuneeseen verhoon jää ryppyjä.

On joitakin päiviä, kun olen tuntenut oloni vähän alakuloiseksi, enkä ole varma, johtuuko se syksystä, siitä, että kaikilla on kaikkea uutta ja vanhaa, ja minulla tämä kotielämä, eikä vielä tietoa tulevasta.

On joitakin päiviä, kun huomaan ajattelevani usein, että olisi mukavaa mennä töihin lepäämään, saisi syödä lounasta rauhassa ja käydä yksin vessassa, eikä työtehtäväkään ehkä olisi haasteellisempaa kuin parkkipaikalla otsaa asfalttiin poraava 1-vuotias ja sen kantaminen sisälle kauppakassien kanssa. Mies ei töistä tullessaan osannut arvostaa ajatustani, kun vertasin työpaikkaa lepokotiin, ja siinä sotkuisen kodin keskellä aiheesta tuli pieni riitakin, molemmat väsyneinä eikä muka ymmärrä toista.

On ollut päiviä, kun yritän pysyä vauhdikkaan lapsemme perässä, ehtiä siivota edelliset sotkut nopeammin kuin uusia tulee. Ja sitten on päiviä, jolloin en yritä. Luemme rauhassa kirjoja, vaikka kaikki lastenkirjat on laskettu kirjahyllystä alas, onpahan mistä valita. Leivomme keittiössä, missä kulhot ja vispilät on jo tyhjennetty kaapista lattialle, ja annan innokkaan leipuriapurinkin työntää lusikan taikinaan, sekoittaa ja hups, heilauttaa lusikalla ympyrä ilmassa.

On joitakin sadepäiviä, jolloin emme ole jaksaneet olla sisällä, vaan olemme menneet kumpparit jalassa ulos lätäkön reunalle ihmettelemään.

Harmaata, harmaata...
Ja kumpparit, jotka eivät tietenkään pysy jalassa.

Sitten on joitakin päiviä, kun yllätyn auringon lämmöstä ja siitä, että syksy ei ihan vielä tullutkaan kokonaan. Sellainenkin päivä, kun pyöräillessä näin kaupungin kupeessa vanhan harmaahapsisen papan kumartuvan ja poimivan punaisen apilan, ja liikutuin siitä.

On ollut joitakin päiviä, kun olen luullut imettäväni viimeisen kerran, ja sitten kuitenkin taipunut pienen pyyntöön.

Ei tässä oikeasti ole niin kova kiire.

Positiivinen yllätys

Ei, en ole raskaana.

Mutta juuri onnistuneelta matkalta vauvan kanssa palanneena voisin kertoa, että olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten ystävällisiä ihmiset ovatkaan, kun olen ollut vauvan kanssa liikkeellä. Luulin, että Suomessa  apua ei saa ainakaan automaattisesti, mutta olin väärässä. Kaupungilla vaunujen kanssa ollessa ovea avataan pyytämättä ja tarjoudutaan nostamaan vaunut rappusissa. Yksin matkustaessani julkisilla kulkuvälineillä minulle on tarjottu apua useammin kuin sitä olen tarvinnut, matkalaukkua kannettu, vaunuja nostettu, vauvalle hymyilty ja juteltu ja ennen kaikkea ihasteltu.

Parasta on, että yleensä asenteet ovat vaikuttaneet myönteisiltä meitä kohtaan, vaikka samaan lentokoneeseen tai junavaunuun onkin mukanani tullut pieni vauva. Junassa on jokaisen toki helppo vaihtaa vaunua, jos vauva häiritsee, mutta lentokoneessa se onkin vaikeampaa. Luulin, että niskassa voisi tuntea julmia katseita heti, kun vauva inahtaakin, mutta toistaiseksi en ole juurikaan kokenut tällaista. Viimeisimmällä lentomatkalla tosin huomasin lähistöllä istuvien oi-ei-nuo-tulevat-tähän-ilmeet äänettömän huokauksen kera, kun etsin paikkaani vauva kantorepussa ja laukkua perässäni vetäen, mutta matkan aikana heiltäkin irtosi hymyilevälle vauvalle vastahymy, joten ehkä emme kuitenkaan olleet kanssamatkustajia aivan pahimmasta päästä.

Taktiikkani on tämä:

Yritän itse olla hyvällä tuulella ja stressitön, ja yritän pitää myös vauvan hyvällä tuulella, mutta mahdollisimman pienin äänin (soivat lelut jäävät kotiin ja oma äänen taso on kohtuullinen). Annan vauvalle ruokaa myös vähän ennakoiden, enkä matkoilla niin välitä ruoka-ajoista tai siitä, että lämpimät ruuat syödään tiettyyn aikaan, eli hedelmäsose (ja ne maissinaksut!) voivat joskus olla hyvä ratkaisu, vaikka kotioloissa niitä ei mussutettaisi aterian korvikkeena. Jos kaikesta huolimatta vauva itkee ja kitisee, ja vaikka toteaisin, että kyseisessä tilanteessa en saa lasta tyytyväiseksi mitenkään, niin - ja tämä on se tärkeä kohta - yritän näyttää siltä, niin kuin yrittäisin koko ajan tehdä asialle jotakin, vaikka henkisesti olisin luovuttanut.

Hss, älkää kertoko muille.

Sekin vielä

Imetyksessä on sekin hyvä puoli, että voin perustella itselleni sen varjolla asioita. Kuten: ei tässä vielä kannata yrittää hävittää loppuja raskauskiloja ja laihduttaa, koska imetys voi vaarantua. En myöskään ehkä ole kaikkein terävimmilläni nyt, koska imetän ja minulla on siis imetysdementia, joten äitiyslomalla minun ei tarvitse lukea mitään klassikkokirjoja tai opiskella tai syventää oman alan tietojani.

Tämän illan tärkein: Jos kävelee kauppaan ja ostaa suklaalevyn ja on pojan kanssa kahdestaan koko illan, ei haittaa mitään, jos syö vahingossa koko levyn yksin, ja koska imetän, niin kyllähän ne kalorit on jo lähes etukäteen kulutettu, ja jos ei ole, niin viimeistään illan mittaan kuluvat, saapahan poika kunnon iltakaakaot, mikä on vain jatkumoa raskausajan ruokavaliosta. Mussuttamisen jälkeen voikin sitten hävittää suklaan käärepaperin roskiksen pohjalle, muka omatunto pulmusen puhtaana, jotta mies, joka ei suklaalevyä edes ehtinyt nähdä, ei kotiin tullessaan näkisi merkkiäkään tästä suklaanautinnon salaisesta todistusaineistosta.
(paitsi vaimon takamuksessa/reisissä/vatsassa).

Edit: Unohdin, että mieskin lukee tätä blogia satunnaisesti. Tällä kertaa tämä salainen aineisto saa kuitenkin jäädä tänne, kun suklaat on jo niin sanotusti housuissa.

En tajua

Taas vain totean alkuun, että vauva kasvaa. Sen huomaa jatkuvasti muun muassa siitä, että vaatteita menee pieneksi sitä mukaa kun niitä tulee pyykistä. Isomman havahduksen sain neuvolassa, kun käteeni annettiin Ruokaa lapselleni -vihkonen ja kerrottiin kiinteiden aloittamisesta.
Ai niin, siis lapselleko pitää joskus antaa jotakin muuta ruokaa kuin äidinmaitoa...

En ole vielä oikein perehtynyt ravitsemuksellisiin seikkoihin lapsen ruokavaliossa, mutta sitä vastoin olen tehnyt muutamia ruokailuun liittyviä päätöksiä (pidätän tosin itselleni oikeuden mielipiteen ja periaatteiden muuttamiseen myöhemmin):
- lapsestani ei tule nirso, koska en vain kestä nirsoja mä-en-syö-kurkkua-enkä-kalaa-enkä-limaisia-herkkusieniä-enkä-tykkää-sipulista-ja-kaikki-merenelävät-oksettaa-ja-homejuusto-haisee-yrjölle-ja-ja...-ihmisiä
- lapsi saa opetella itse syömään lusikalla, koska jos ei ikinä saa harjoitella, ei opi
- syömme muutakin kuin valmisruokaa, koska emme me itsekään tunge suuhun vain eineksiä, vaan ruualla on muukin funktio kuin vain hengissäpitäminen
- karkkia ja muita herkkuja vasta mahdollisimman myöhään, koska ehtii sitä sokeria lappaa suuhunsa elämänsä aikana

En ollut juuri yhtään perehtynyt aiheeseen ennen havahtumistani siihen faktaan, että jo alle kuukauden päästä lapsellemme kenties voi laittaa suuhun kiinteää sapuskaa. Luin neuvolan esitteen ja viime aikoina olen sivusilmällä suuremmalla kiinnostuksella seuraillut, mitä äidit kirjoittavat aiheesta. Ja nyt siis tulevat ne EN TAJUA -kohdat:
- Onko kiinteiden aloitus oikeasti niin iso juttu? 
- Miksi oikein päätetään The Kiinteidenaloittamispäivä? Meille ei ole sanottu mitään aikaa tai päivää, ja toistaiseksi painoa on tullut ihan rintamaidolla, joten päätänkö tämän vain itse? Onko tämä jokin koulukuntakysymys? Voisinko imettää kaikessa rauhassa 6 kuukauden ikään asti, jos en vain halua tai jaksa antaa soseita aikaisemmin?
- Miten vaikeaa voikaan olla suuri päätös siitä, annetaanko ensimmäiseksi lapselle perunaa, porkkanaa vai bataattia? Onko se kuin kohtalonkysymys, tuleeko lapsesta loppuiäksi peruna- porkkana- vai bataattimies?
- Ja miten vaikeaa nykyihmiselle voikaan olla soseiden teko itse, kun vihkosessa on ohjeita perunan ja porkkanan keittoon ja soseuttamiseen???  Että oikein vettä kattilaan, sinne kuoritut rehut, keitetään pehmeiksi, soseutetaan. Vai olisikohan sittenkin helpompaa ostaa perunaa purkissa, jos vaikka unohtaisin jonkun välivaiheen, kuten kuorimisen, tai sitten sen keittämisen ja sauvasekoittimella vain survoisin raakoja porkkanoita raasteeksi. Unohdinhan lasagnen juustokastikkeestakin mausteet tässä jokin aika sitten.
- Onko vauva oikeasti kohta jo niin iso, että tällaisia pitää miettiä? 
- Pitäisikö vain tehdä kompromissi eli aloittaa kiinteät 5 kk iässä, kun se olisi vähän niin kuin 4 kk ja 6 kk välimaastossa? Mutta toki siis tasan 5 kuukauden iässä, ei päivää aikaisemmin tai myöhemmin. Synttärikakku olisi siis kaksi lusikallista perunaa, tai ehkä sittenkin bataattia, iiks, eihän tätä juttua melkein osaa päättää!
- Pitäisikö vain olla lukematta aiheesta ja yrittää selvitä intuitiolla?

Tänään tekee mieli vaahdota yhdestä sun toisestakin asiasta. Kiitos ja anteeksi.

Imetyksestä, kaikella vakavuudella

Vakavasti ottaen. Imetys on vakava asia. Siksi kirjoitan tästä nyt vakavasti, naama peruslukemilla. 

Jo ennen odotusaikaa ymmärsin, että imetys on yksi niistä asioista, jotka kuumentavat tunteet. Ihmettelin, onko se nyt niin iso asia, mitä väliä, miten lapsi ruokansa saa, miksi siitä niin vauhkotaan, syyllistetään, tunnetaan huonoa omatuntoa, kärsitään, hehkutetaan, puolustellaan omia valintojaan. Odotusaikana ja etenkin vauvan synnyttyä ymmärsin, että se vain on niin iso juttu. Neuvolan terveydenhoitaja luennoi imetyksestä ja käski katsomaan imetysliivejä etukäteen. Perhevalmennuksessa imetystukiryhmän äidit kertoivat kokemuksistaan ja vakuuttelivat, että korviketta ja pullot ehtii ostaa sittenkin, kun on kotona, jos niitä sitten tarvitsee*. Nyt kun vauva on sylissä, minulta on kysytty vaikka kuinka monta kertaa, imetänkö, tuleeko maitoa. Imetys tuntuu olevan koko kylän juttu. 

Kaikesta lukemastani ja kuulemastani päättelin etukäteen, että imetys voi olla aluksi vaikeaa, se voi sattua ja turhauttaa. Kaikkiin imetysongelmiin vastauksena tuntui olevan imettäminen. Huolimatta mielikuvistani imetyksen aloittamisesta ajattelin, että harjoittelemalla opimme, minä ja vauva, ja haluan ehdottomasti imettää, jos se vain on mahdollista. Yritin lisäksi psyykata itseäni, että en joka ilta syyllistäisi ja itkisi itseäni uneen, jos imetys ei syystä tai toisesta onnistuisikaan. Että ei se nyt niin iso juttu sitten olisi, että sitä pitäisi monta kuukautta vatvoa. Myöhemmin kyllä ymmärsin, kun imetyskysymyksiin vastattuani sain kuunnella serkun kummin kaimojen omia imeyskokemuksia, että monta kuukautta ei ehkä riitä epäonnistuneen imetyskokemuksen unohtamiseen. Se voi kenties olla monen vuoden, tai vuosikymmenienkin päästä, kun vielä asiasta haikeasti kertoilee.

Sairaalassa aina imetyssession aloitus vei aluksi tunninkin. Emme ehkä vain osanneet. Kätilöt kuitenkin auttoivat tarvittaessa, ja kyllähän se sattui, kun joku, ketä ei ehkä aikaisemmin ole koskaan nähnytkään, tulee ja puristaa ronskisti keilapallon tuntoista rintaa, asettelee sitä vauvan suuhun, mikä näytti juuri siltä kuin olisi tunkenut, no vaikka sen keilapallon, pikkuisen muikun suuta vasten. 

Onneksi vauva kuitenkin oppi hoitamaan ruokailuhommat itse melko pian, ja koska vauvan painokaan ei ollut juuri laskenut, sain itseluottamusta oman maidon riittämiseen. Ja maitoa onkin siitä lähtien riittänyt. En juuri pumppaile maitoa kuin vain silloin, kun oman olon puolesta on pakko, mutta silti pakastimestamme saisi omavaraisesti useammat pannukakkumaidot. Usein maitoa suihkuaa vauvan tullessa rinnalle, ja koska vauva välillä kääntää päätään suihkun alta pois enkä ehdi vuorata itseäni harsolla, haisemme välillä molemmat maidolle.

Toistaiseksi imetys tuntuu yleisesti ottaen helpolta. Enää se ei juurikaan satu, paitsi pienesti nipistää, jos rinnat ovat liian täynnä, tai jos vauva nukkuu pitkiä päiväunia, saattaa rinnoissa tuntua pakotusta, ellen pumppaa maitoa. Rintapumpun, pullojen ja maitopussien kanssa säätäminen tuntuu kuitenkin vaivalloiselta imettämiseen verrattuna, joten olen varsin tyytyväinen, että imetys sujuu. Tuntuu muuten vaikealtakin kirjoittaa näin, ettei joku epäonnisen imetyskokemuksen saanut ajattelisi, että hyvähän minun on huudella imetyksen helppoudesta. Tekisi siis mieli kirjoittaa joka lauseeseen jotenkin minä tai me. Että minulle imetys on nyt ollut kohtuullisen helppoa ja olen tietoinen siitä, että tilanne voi meilläkin vielä muuttua, minun mielestäni se on kaikin puolin kätevää pulloihin verrattuna, minä pidän siitä, minä haluan ruokkia lapseni äidinmaidolla ja siinä olen tähän asti onnistunutkin, mutta minulle on aivan sama, millä muut lapsensa ruokkivat. Tähän vielä ylimääräiset minä ja minun mielestäni, jos ei vielä riittänyt.

Kolikon kääntöpuolena on se, että rintani ovat tällä hetkellä melkoisen korvaamattomat. Miehellä ei ole lähellekään samoja keinoja tyynnytellä itkevää tai väsynyttä lasta kuin minulla, joten en ole pariin kuukauteen käynyt yksin juuri missään. Mitään suuria illanviettoja en kuitenkaan edes kaipaa, ja olenhan minäkin riippuvainen lapsesta. Ensinnäkin tuntuisi vaikealta olla pitkään pois lapsen läheltä ja toiseksi rintani tarvitsevat tyhjentäjää säännöllisesti, eikä rintapumppu käsilaukussa ja pumppaaminen jossakin vessan nurkassa kuulosta houkuttelevalta. Tämä aika on kuitenkin niin ainutlaatuista, että en pidä tätä imetyksen sitovuutta ahdistavana asiana (vaikka haaveilenkin muutaman tunnin shoppailusta rauhassa ja yksin). Tulee vielä aika, jolloin kaipaan näitä päiviä. Silloin katselen poikani menoa isänsä kanssa, kun he menevät retkelle repussaan eväitä, ja mietin, että minun poikani, kasvanut niin paljon minun eväillä.

* Vastarannan kiiskenä ostin kuitenkin pullot ja pari korvikepakkausta valmiiksi kaappiin. Korvikkeet ovat siellä vieläkin, ja yhdestä pullosta vauva on syönyt muutaman kerran.

Tervetuloa maitobaariin!

Ai niin, täällä on vain yksi paikka, ja meillä on jo asiakas.

Maitoa tulee hanasta, joten pullotuotteita ei täällä vielä tunneta. Tarjoilemme kanta-asiakkaallemme ehtaa luomua, ja piikki on auki koko ajan. Asiakas hyödyntääkin tarjoilua useasti, eikä baari ole kiinni yöaikaankaan, jolloin tankkausta tapahtuu parisen kertaa. Joskus asiakas vaatii tarjoilua kuin nuoriso pikaruokaravintolassa, toisinaan taas keskitytään nautiskeluun ja slow food –konseptiin. Muutaman kerran baarin pitäjä tuntee olevansa kuin ihmisoikeusrikoksesta syytetty, kun asiakas ei saa palvelua tarpeeksi nopeasti eli nyt heti eikä kohta. Usein kuitenkin asiakas malttaa odottaa tarjoilun aloittamista, ja onpa baarin pitäjä oppinut havainnoimaankin, koska vakkarille tulisi tarjoilla, jottei syntyisi turhaa kiukuttelua. 

Baari on varsin toimiva konsepti, sillä se voidaan tarvittaessa pystyttää ulkoilmaan, auton takapenkille, kahvilan nurkkaan tai grillijuhliin. Useimmiten kuppila kuitenkin sijaitsee yksityisesti sohvalla tai sängyllä, niin tis(s/k)in omistajakin saa olla kohtuullisen vapaasti eikä tarvitse lymyillä kaiken maailman viritysten ja asiakkaan takana tis(k/s)iä häveliäästi peittäen. Ulkotiloissa asiakkaallamme saattaa pipo olla vinossa kuin rantajuopolla, mutta tämäkin kuuluu suomalaiseen kesänviettoon.

Tässä baarissa ei käytös siis ole niin justiinsa. Asiakas saattaa pieraista jopa kesken tarjoilun, mihin paikan pitäjä joskus kommentoi kehuen ”olipa hieno pieru”, koska tietää, että pieru on asiakkaalle iso juttu, ja ilta sujuu todennäköisemmin ilman suurempia rettelöintejä, jos asiakas saa kaasut pihalle mahdollisimman kivuttomasti. Röyhtäisy aterian jälkeen tai kesken huikan on myös sallittua ja oikeastaan toivottavaakin edellä mainitusta syystä. Oksentaminen ei myöskään ole kiellettyä, eikä porttikieltoa napsahda edes tis(s/k)ien väliin yrjöämisestä. Aivastamisesta aterialla on kuitenkin joskus huomautettu. Lisäksi olisi toivottavaa, että ennen pierun äheltämistä irrotettaisiin ote tis(s/k)istä. Baariin sammumista tapahtuu päivittäin, mutta sitten asiakas joko siirretään pois asioimasta tai annetaan pään olla tis(s/k)illä. Minkäs sille voi, kun tuote on joskus niin tainnuttavaa tai sitä on nauttinut liikaa! 

Asiakkaan yksinoikeus tis(s/k)eihin ilmenee siten, että hän häikäilemättömästi nauttii niiden annista, vaikka vatsalaukkuun ei enää mahtuisikaan mitään. Sitten suu täynnä juominkeja vain sylkäistään baarin pitäjän paidalle, tai joskus avataan hanat ja käännetään pää pois suihkun alta.

Kuitenkin tuore baariyrittäjä on varsin onnellinen, että tuotanto tuntuu toimivan ja tuote kelpaavan pienelle ihmiselle. Iloon ja suruun, pieneen ja isoon nälkään, yksinäisyyteen, tylsyyteen, halipulaan, kaikenlaiseen hätään. Äidin maitobaari, yksinoikeudella.