keskiviikko 31. elokuuta 2011

Imetysnukke

Imetysnukkekaupassa voi ostaa itselleen imetysnuken ja auttaa Afrikkaa.
Hieno idea, hienot nuket.
Arvostan.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Joitakin päiviä

On ollut joitakin päiviä, kun olen pyyhkinyt puuroa ja hedelmäsosetta seinistä ja listojen päältä ja raaputtanut kynsillä lattiasta edellispäivän ruokaa, jota en silloin jaksanut heti pyyhkiä. Olen myös vienyt maton pesulaan ensimäistä kertaa ikinä, kiitos luovan lapsemme, ja olen pessyt syöttötuolin lähettyvillä olevaa verhoa niin, että olen vain suihkuttanut mustikkaiseen osaan tahranpoistajaa ja upottanut sen sitten ämpäriin ja vääntänyt kuivaksi irrottamatta verhoa tangosta, jolloin kuivuneeseen verhoon jää ryppyjä.
On joitakin päiviä, kun olen tuntenut oloni vähän alakuloiseksi, enkä ole varma, johtuuko se syksystä, siitä, että kaikilla on kaikkea uutta ja vanhaa, ja minulla tämä kotielämä, eikä vielä tietoa tulevasta.
On joitakin päiviä, kun huomaan ajattelevani usein, että olisi mukavaa mennä töihin lepäämään, saisi syödä lounasta rauhassa ja käydä yksin vessassa, eikä työtehtäväkään ehkä olisi haasteellisempaa kuin parkkipaikalla otsaa asfalttiin poraava 1-vuotias ja sen kantaminen sisälle kauppakassien kanssa. Mies ei töistä tullessaan osannut arvostaa ajatustani, kun vertasin työpaikkaa lepokotiin, ja siinä sotkuisen kodin keskellä aiheesta tuli pieni riitakin, molemmat väsyneinä eikä muka ymmärrä toista.
On ollut päiviä, kun yritän pysyä vauhdikkaan lapsemme perässä, ehtiä siivota edelliset sotkut nopeammin kuin uusia tulee. Ja sitten on päiviä, jolloin en yritä. Luemme rauhassa kirjoja, vaikka kaikki lastenkirjat on laskettu kirjahyllystä alas, onpahan mistä valita. Leivomme keittiössä, missä kulhot ja vispilät on jo tyhjennetty kaapista lattialle, ja annan innokkaan leipuriapurinkin työntää lusikan taikinaan, sekoittaa ja hups, heilauttaa lusikalla ympyrä ilmassa.
On joitakin sadepäiviä, jolloin emme ole jaksaneet olla sisällä, vaan olemme menneet kumpparit jalassa ulos lätäkön reunalle ihmettelemään.
Harmaata, harmaata...
Ja kumpparit, jotka eivät tietenkään pysy jalassa.
Sitten on joitakin päiviä, kun yllätyn auringon lämmöstä ja siitä, että syksy ei ihan vielä tullutkaan kokonaan. Sellainenkin päivä, kun pyöräillessä näin kaupungin kupeessa vanhan harmaahapsisen papan kumartuvan ja poimivan punaisen apilan, ja liikutuin siitä.
On ollut joitakin päiviä, kun olen luullut imettäväni viimeisen kerran, ja sitten kuitenkin taipunut pienen pyyntöön.
Ei tässä oikeasti ole niin kova kiire.

perjantai 12. elokuuta 2011

Yöjuttuja

Lapsettomasta elämästä kaipaan eniten unta, ja etenkin sitä, että saa herätä omaan tahtiin. Olen nyt yli vuoden nukkunut pätkissä, ja on ollut päiviä, jolloin väsymys on tuntunut melkein humalatilalta. Onneksi vauvamme (taapero!) on sellaista tyyppiä, joka nukkuu yhä päiväunia, joten olen voinut levätä päivälläkin. Mutta ei se ole sama kuin yhtenäiset yöunet. Ja jos on tosi väsynyt, voi olla niin ylikierroksilla, ettei uni edes tule.

Syvästä unesta herättämistä on kuulemma käytetty kidustuskeinona, joten olisi kyllä jo aika opettaa jälkikasvullemme, että yölliset kidutukset herättämiset on nyt loppu. 

Viime aikoina on ollut muutamia öitä, jolloin ensimmäinen herätys on vasta viiden-kuuden aikaan, joten periaatteessa siinähän on vaikka kuinka monta tuntia mahdollista saada katkeamatonta unta aamuyöhön saakka - ja tämähän on meille aamuyötä, meidän aamu ei todellakaan ala viideltä tai kuudelta, vaikka lapsiperheissä se kuulemma on normaalia. No mutta eipä se oma uni kuitenkaan ole yhtenäistä, koska on tottunut heräämään. Siinä sitten miehen kanssa vuorotellen säpsähdetään hereille ja ihmetellään, kun taaperoisemme on yhä sängyssään. 

Näiden luksusöiden jälkeen tuli taas pari yötä, jolloin ensimmäiset selkä kaarella -itkut ja pää kolisee pinniksen laitaan -pyörimiset tulivat jo yhdeltä yöllä, joten emme vahingossakaan ehtineet tottua nukkumaan aamuyöhön asti. Blogin nimen henkeen yöt ovat siis ilmeisen vaihtelevia, sillä viime yö oli kuitenkin paras yö tähän asti: unikoulun eskarilaisella unta riitti aamukahdeksaan asti omassa sängyssä, vaikkakin pari kertaa unta haettiin pyörimällä ja itkemällä. Aamulla otin tuttisuisen unilelun roikottajan viereeni ja palkitsin loistosuorituksen annoksella maitoa, sillä rinnassa pitkä imetystauko tuntui jo tuskaiselta. 

Elokuiseen back to school -teemaan sopien voisimme ihan oikeasti * aloittaa jonkinlaisen unikoulun, josta on kirjoitettu uutuuskirjakin. Ensimmäisen luokan oppilaana on lapsemme, mies on opettaja ja minä rehtori. Opetusmetodit ovat aluksi lempeät, mutta jos ne eivät toimi, siirrymme radikaaleimpiin keinoihin, jotta unihäirikköoppilaamme saataisiin kuriin.

Jos, ja varovaisen optimistisena kun, lapsemme joskus nukkuu yönsä omassa sängyssään ja heräämättä kertaakaan, niin toivottavasti osaan itsekin jälleen nukkua heräilemättä. Katsotaan siis, lauletaanko me jonkun ajan päästä unikoulun suvi univirttä, tuodaanko opettajalle omena ja tuleeko todistukseen ehtoja.

* unikoulu on pitänyt aloittaa jo aikaisemmin, mutta aina on ollut jotain: olen imettänyt vielä usein päivisin ja öisin ja olen ollut yöllä liian väsynyt ajattelemaan, että tekisin muuta kuin imettäisin, joka on ollut se helppo vaihtoehto, etenkin jos vauva ei ole rauhoittunut tutilla ja silittelyllä. Vaavi on itkenyt hampaita ja ollut erityisen kiukkuinen. Olemme myös olleet paljon matkoilla ja lomalla, eikä vieraassa paikassa voi yleisen viihtyvyyden vuoksi alkaa huudattaa vauvaa yöllä. Lisäksi olen toivonut, että vauvamme vain yhtäkkiä oppisi nukkumaan. Ja muita koottuja syitä ja selityksiä. 

maanantai 1. elokuuta 2011

Tilataan: lapsi

Viime keväänä luin ainakin parista vauva-aiheisesta lehdestä (Vauva 5/2011 ja Kaksplus 3/2011) artikkelin vauvan sukupuolen toivomisesta, ja siitä lähtien minun on pitänyt kirjoittaa aiheesta. Joskus aloitin, ja tuntui kuin olisi sohinut muurahaispesään tikulla, joten jätin aiheen ja päätin yrittää joskus myöhemmin. Ja nyt on se myöhemmin.

Muistan, että joskus ennen kuin aloitimme yrityksen, toivoin saavani joskus tytön. Tytöllä olisi minun piirteitäni, silmät ainakin, kenties hän olisi kuin kopio lapsuudenkuvistani. Minulla on myös omasta takaa kokemusta tyttöjen maailmasta, joten kuvittelin, että lapsenkasvatus voisi olla jollakin tavalla helpompaa. Tytöille olisi valmiina vaikka kuinka monta nimeä, ja pojalle ei yhtään. Muistan kuitenkin tämän jälkeen ajatelleeni, että olisi jännittävää tutustua poikien maailmaan oman lapsen kautta. Ehkä pieni poika myös muistuttaisi isäänsä, ja oi että mieheni on ollut lapsena söpö! Näiden ei niin rationaalisten mielikuvien kadottua aloitimme yrityksen - ja minä aloin toivoa lasta.

Koska lasta ei sitten kuulunutkaan, koko sukupuolikysymys tuntui yhä kaukaisemmalta, kun en melkein edes uskaltanut ajatella vauvaan asti. Toivoin ensisijaisesti raskausvatsaa, sitten en ajatellut niinkään pitkälle, toivoin vain kahta viivaa tikussa.

Raskausaikana odotin koko ajan mielessäni lasta, en tyttöä tai poikaa. En halunnut tietää sukupuolta etukäteen, vaikka joskus esimerkiksi vaateostoksilla kävi mielessä, että olisi helpompaa, jos tietäisi. Muuten en asiaa kovin paljoa ajatellut, enkä varsinkaan uskaltanut toivoa. Vauvan synnyttyä olin omaksi yllätykseksenikin hämmentynyt: se on poika! Hämmästykseni oli sitä luokkaa, että aivan kuin en olisi kuullutkaan todennäköisyyslaskennassa olevista mahdollisista vaihtoehdoista ja niiden toteutumisennusteista.

En muista, kauan ihmettelin juuri sitä, että meillä on poika. Ehkä vain hetken? Enemmän muistan ihmetelleeni ensimmäisenä yönä itseäni ja sitä, että tässä sitä nyt ollaan, vastasyntyneenä äitinä. Vauvaelämän alkumetreillä sukupuoli oli muutenkin aivan sivuseikka: samaa maitoa, unta, pissaa ja kakkaa se on käsittääkseni kaikkien vauvojen (ja vanhempien) elämä. Samalla kuitenkin se, että meidän lapsi on juuri poika, on maailman luonnollisin asia, näinhän sen pitikin mennä.

Yritän ymmärtää heitä, jotka avoimesti tiettyä sukupuolta. Että voihan se kolmen puussa kiipeilevän pojan jälkeen olla mukavaa tehdä pikkutytölle lettejä, ostaa mekkoja ja puhua äiti-tytär -juttuja. Tai saada yksi kumpaakin lajia. Tai tehdä miehelle poika kalakaveriksi. Mitä ne syyt ikinä ovatkaan. Yhdet tutut toivoivat syntymään asti poikaa, vaikka rakenneultrassa vauvan oli sanottu olevan tyttö, niin kuin olikin. Kai hivenen kateellisenakin ajattelen, että ehkä näillä on tavallaan varaa toivoa tällaisia, jos elämä on ollut helppoa eikä ole tarvinnut siihen mennessä miettiä mitään oikeita ongelmia. Että hyvähän se on, jos joillakin elämä on sellaista, että ongelma on sellainen asia, jota en itse edes luokittelisi ongelmaksi.*

Kuitenkaan en varmaan ihan siis ymmärrä.

Mielestäni olisi valtavan surullinen ajatus, että joku pieni vastasyntynyt, joka on juuri ilkialastomana karjaissut ilmoille ensimmäisen itkun, ja vaikka on jo itsessään elämän ihme ja jatkumo ja viaton ihmisen alku, niin olisi tärkeimmille ihmisille pettymys. Vaikkakin pieni pettymys, mutta silti jotakin odotusten tai toivomusten vastaista.

Lapsettomana en voinut ymmärtää tällaista voimakasta toivomista ja pettymystä, kun kuitenkin oli saamassa lapsen, ja minulla ei ollut mitään. Nyt suhtaudun asiaan neutraalimmin: saahan sitä toivoa, niin kuin lapselle toivotaan mahdollisesti myös muita ominaisuuksia, usein ainakin terveyttä. Mutta jos toiveesta tulee pakko, niin sitten on vaikeampi ymmärtää, miten sukupuoli voi olla niin iso juttu. Ei lapsi kuitenkaan kaikkinensa ole ja tule olemaan sellainen kuin itse toivoisi tai haluaisi, vaan oma persoonansa, ainutlaatuinen ihminen, johon vaikuttaa niin moni muukin asia kuin se, onko tyyppiä XX vai XY.

* Tiedän, varmasti on olemassa joku, joka on kokenut vaikka mitkä vastoinkäymiset elämässä ja haluaa lapsensa olevan tiettyä sukupuolta niin kovasti, että on vaarassa pettyä siihenkin, jos ei arpa osunut oikein. Tämä ei olekaan mikään teoria, tämä on vain oma selitysviritelmä sille, miksi omasta mielestäni pieni asia voi joidenkin mielestä olla suuri, kun on olemassa sellaisiakin esim. lapsentekoon liittyviä asioita, jotka ovat oikeasti niitä suuria asioita.