Hidastunut askel ja muuta ihmettelyä

Vauhtini hidastui huomattavasti muutama viikkoa sitten, kun kärsin alaselkäkivuista. Pää ja jalat kyllä menisivät, mutta jalat eivät kykene viemään vartaloa eteenpäin kivuttomasti sellaista vauhtia, että pitkäjalkaisesta ei tuntuisi, että nyt minä olen se hidas. Se, joka joutuu sanomaan jatkuvasti miehelle odota (toinen pitkäjalkainen kun ei heti tajua, että vaimo vain jää joka askeleella jälkeen eikä voi harppoa vierellä entiseen tapaan). Tuntui turhauttavalta sinnitellä töissäkin, kun jokainen askel oli vaivalloinen eikä ylimääräisiä askeleita tehnyt mieli ottaa.

Nyt olen kuitenkin muutamien päivien ajan saanut olla suhteellisen kivuttomassa olotilassa ja kävely on taas suhteellisen reipasta. En tiedä, oliko fysioterapeutilla käyminen ratkaiseva tekijä, vai onko tämä vain hyvää tuuria, että tässä vaiheessa raskautta voi vielä päästä selkäkivusta eroon, toivottavasti kokonaan. Olen kuitenkin  tyytyväinen, kun yhtäkkiä tuntuu olevan huomattavasti enemmän energiaa ja vauhtia. Ehkäpä sekin tosin saattaa vaikuttaa, että jäljellä olevat työaamut voi laskea kahden käden sormilla, joten loma ei ole enää kaukana ja jaksaa vielä viimeiset päivät töissä. Kiire tulee, mutta ainakin sitten voisi lomailla hyvillä mielin, kun kaikki on tehty.

Alaselkäkipu on mielestäni tähän mennessä ollut tuskallisin vaiva. Sormukset ovat vielä sormessa (tosin eipä niitä tällaisessa lämmössä varmaan edes saisi pois ilman väkivaltaista otetta), ei supistele erityisesti, eikä mahdollinen hellekään ahdista. Olen edelleen vain niin onnellinen tästä olotilasta, että en haluaisi valittaa pienistä*. Miehen kanssa mietimme usein, miten ihmeellistä on, että meidän solut itse ymmärsivät alkaa rakentaa elämää. Miten se yksi ainoa munarakkula sitten kasvoikaan neljässä päivässä ensimmäisestä ultrasta tarpeeksi, oli siellä vielä toimenpiteen aikana, ja sieltä on sitten munasolu myöhemmin irronnut. Ja että alkio osasi kiinnittyä, alkoi kasvaa. Suorastaan ihmeellinen vauva.  

Kaikki on siis vallan hyvin. Kuun loppupuolella vauvan tavarat saadaan toivottavasti paikoilleen, niin ehkä sekin konkretisoi, että vatsasta oikeasti tulee se ihmeellinen hikkaaja ja jalan venyttäjä (pitkäjalkainen kenties hänkin?) asumaan meille. Meille! Nyt valmiina ovat vanhemmat, vaunut, vaippoja ja vaatteita - nekin kenties riittäisivät hätätilassa. 

* kollega on jostakin syystä useamman kerran kysynyt, eikö ole rasittavaa miettiä vaatetusta. Olen jotenkin hämmentynyt, koska a) ei ole, ja b) näytänkö siltä, niin kuin pukeutuminen olisi suuri ongelma? 

Jäljet ensilumessa

Viime syksynä, aika lailla kaksi viikkoa plussatestin jälkeen, silloin, kun aamulla herätessä ja töistä palatessa oli pimeää, satoi lunta. Ihan vähän, mutta niin, että maa peittyi valkoiseen höytyvään. 

Illalla ovikello soi, oven takana oli pieni tyttö, joka myi koulunsa hyväksi lehteä. Näin, että toinen tyttö odotti ulkona ja puhui puhelimessa samalla kun reipas lehdenmyyjä selitti asiansa. Pahoittelin, kun minulla ei ollut käteistä lehden ostoon, joten toivotimme toisillemme vain hyvät illanjatkot.

Vähän myöhemmin ulos mennessäni näin, että ovesta hieman syrjään oli kirjoitettu lumiseen maahan jalalla. Siinä luki: Ä I T I. 

Ensin hätkähdin: mistä he voivat tietää, että minusta ehkä tulee äiti? Jo sekunnin päästä tajusin, että ehkä tyttö oli puhunut oman äitinsä kanssa puhelimessa ja siinä ajatuksissaan kirjoitti lumeen, ei sen kummempaa.

Kuitenkin niin kauan kuin ensilumi oli maassa, katsoin aina ulos mennessäni, oliko kirjoitus yhä säilynyt. Toivoin sen olevan jokin enne, kertovan minulle siinä keskenmenopelossani, että kaikki menee hyvin, voin äitienpäivänä jo ajatella, että ihan kohta.

Lumi suli melko pian, kirjoitus hävisi, mutta me näimme ultrassa puolitoistasenttisen lapsenalun. En osaa vielä juhlia tätä päivää, mutta sitä vastoin eilen ajatuksissani olivat monet. Tänään mieleeni tuli tämä tarina, josta muistona on kännykkään ikuistettu kuva - jotta jälkien taika ei katoaisi.