perjantai 25. toukokuuta 2007

Havaintoja

Meillä vieraili lapsiperhe. Mukavaa, että tulivat, sillä usein ihmiset tapaavat treffata eniten niitä, joilla on samanlainen elämäntilanne, vaikka sinkut sinkkuja, seurustelevat seurustelevia ja lapsiperheet lapsiperheitä, ja ne muut sitten vaivihkaa unohtuvat, kunnes elämäntilanteet ovat vastaavanlaiset. Mutta koska ei voi tietää, miten elämä kuljettaa ja mihin elämäntilanteisiin päätyy, olisi hyvä säilyttää kaikenlaiset kaverit ja ystävät, vaikka vaipanvaihto/tapailu/ säätäminen/ sinkkuilu ei omaan elämään kuulukaan tällä hetkellä.  

Lapsiperhepäivällinen eroaa havaintojeni mukaan parisuhdepäivällisestä ensinnäkin ruoan valinnassa. Pitää tehdä jotain sellaista, jota voi syödä rennosti, ehkäpä vähän kylmänäkin, sen pitää sopia lapsellekin ja mielellään ruoka on vielä helposti valmistettavaa, kun menoa ja meininkiä riittää ilmankin, että keittiössä olisi koko illan ennen kuin syötävää saadaan pöytään. Eli unohdetaan sitten kolmen ruokalajin illalliset ja viinipullot, mikä on yleensä onnistuneen parisuhdeillan resepti. Ja se, että istuisimme kaikki rauhassa koko ruokailun ajan.

Katselen, miten äidillä on jokin taito osata syödä yhdellä kädellä siististi. Huomaan myös ennakoinnin tärkeyden: ympäristöstä havainnoidaan jatkuvasti tärkeitä välineitä, kuten mikro ja talouspaperirulla, joita saatetaan tarvita pian. Erilaisissa tilanteissa toimitaan ihailtavan nopeasti, ja niin ruoka on pyyhitty lattialta ennen kuin itse edes huomaan etsiä lattialuutua. Taapero itkee, höpöttää, huutaa, vinkuu ja kolistelee. Vauva keinuu sylissä käsien liikkeessä, kunnes parkaisee sen merkiksi, että voisi ruokaa sillekin antaa. Tunnen melkein syyllisyyttä, että syön oman ruokani lämpimänä ja keskeytyksettä.

Vierailun jälkeen järjestän tavarat paikoilleen ja menen miehen viereen sohvalle makoilemaan. Televisiosta kuuluu urheiluselostusta, mutta silti on niin hiljaista. Miehen hengitys kuuluu selkäni takani, on lämmintä, rauhallista ja niin kovin turvallista. Olla siinä vain, kahden. Makoilen miehen sylissä, mutta minun syli on tyhjä.  

Kaappini luurankoja

Lapsiperhevierailijat ovat vaarallisia, heidän tuloonsa on hyvä valmistautua. Mies nostaa yläkaappeihin ja hyllyille kaikki, mikä voisi mennä rikki. Kaiuttimet jätetään, kun minä sanon, että emme voi kaikki nostaa, senkin uhalla, että lapsi rikkoo sen kynällä tai vaikka lusikalla tai sitten vain kuolaa sen pilalle. Mutta ei riitä, että pelastamme lasit, minun täytyy myös huomioida, mitä muuta lapset ehkä ja mahdollisesti voivat löytää, kuten yöpöydällä lojuvat lehdet, jotka on siis parasta viedä paikkaan, jonne aurinko ei paista ja josta kukaan ei voi koskaan vahingossakaan niitä löytää. Olisi ihan kauheaa ja hirveää, jos joku näkisi ja kuvittelisi jotain, mitä ei ole. On vain hassuja haaveita, ja niistäkään ei ääneen puhuta.

Niin, ne lehdet. Joskus, jonkinlaisen haavehäiriön seurauksena, olen mennyt Sokokselle ja ostanut sellaisia lehtiä, joissa kerrotaan niistä, vauvoista. Joka kerta olen samalla ostanut pinon naistenlehtiä, jonka sekaan voi sujuvasti ujuttaa yhden vauvalehden toivoen, että kukaan tuttu ei tule vastaan eikä myyjä huomaisi mitään. Tämä haaveilu kun on vähän pitemmän ajan projekti. 

Vaatekaapin perimmäisestä nurkasta löytyy myös pienen pieni vaatepino jollekin, jota ei ole vielä olemassa. Pari pientä paitaa vain, ja vielä ulkomailta. Uskottelin itselleni, että antaisin ne ystävän vauvalle, mutta väritys olikin väärä, ja samalla tiesin, että en antaisi niitä kenellekään. Saavat olla siellä odottamassa, vaikka tämän haaveen symbolina. Pieni ja piilossa.