perjantai 18. helmikuuta 2011

Univelkainen

Viime aikoina olen ollut aika väsynyt. Ehkä se on ajoittain orastava auringonpaiste ja kevään tuntu, joka saa huomaamaan, että oikeasti väsyttää aika tavalla, vaikka vähitellen pimeyden hellittäessä ja auringon paistaessa pitäisi olla pirteämpi. Yli seitsemän kuukauden ajan olen kuitenkin nukkunut yöllä pätkissä, herännyt muutaman kerran yössä, ja joka ikinen yö. Mies sanoi vasta, että en saa sanottua läheskään kaikkia lauseita loppuun asti, ja huomaan itsekin, että ajatus katkeaa, ei pysy puheen perässä.

Onni on aina herännyt öisin muutaman kerran, enkä ole pitänyt sitä mitenkään ongelmallisena, sen kun vain imettää, ja sitten jatketaan unia. Tiesin, ja tiedän, että vauvat eivät aina nuku öitään (ja jotkut tapaukset kuulemma eivät edes päiväuniaan, hui) ja heräilevät ja valvovat, joten tämä ei ole mikään reklamaatio häiriöistä nukkutoiminnossa. En haluaisi valittaa tästä ollenkaan. Tämä on siis vain puhdas tosiasioiden kertominen. Faktateksti.

Pari, tai muutama, kertaa imetystä yössä ei ole paha. Jotkut kuulemma heräävät parikymmentä kertaa*. Viime aikoina lapsineromme on kuitenkin oppinut etenkin kaikkia mahtavia motorisia taitoja, joten yöllä hän haluaisi kääntyä vatsalleen, nousta polvilleen, nousta jaloilleen, huojua isiä/äitiä/sänkyämme/pinnasänkyä vasten tai kiipeillä isin/äidin yli ja sängystä pois. Sitten itkettää, kun mikään näistä ei ole kovin suositeltavaa yöajan aktiviteettia. Eikä uni enää tule, koska itkettää, harmittaa ja keljuttaa, koska on kokenut suurta vääryyttä ja nukkuminen on niin tylsää ja ikinä ei ole yhtään nukuttanut. Levottomat jalat potkivat, kädet repivät äidin hiuksia, ja tutti nyt on tässä vaiheessa ihan turha, mutta voi sitä toki narskuttaa ikeniä vasten.

Tätä tyyppiä ei siis enää tainnuteta uneen pelkällä äidinmaidolla.

Omasta unenvaiheesta riippuen herääminen saattaa joskus olla helppoakin, mutta useimmiten se tuntuu päässä kuin olisi jonkin asteisessa humalatilassa. Päässä suhisee, ja hyvä että suoraan pystyy kävelemään, jos siinä samalla yöshown kestäessä lähtee hoipertelemaan vaikka vessaan. Olen joskus lukenut, että syvästä unesta herättämistä on käytetty kidutuskeinonakin, joten kai olen sitten ipanan harjoittaman uniterrorismin uhri.

Aamulla tarkastamme yön vahingot. Isi menee töihin ja saa kommentin, että näyttää krapulaiselta. Äiti alkaa hoitamaan aamutoimia ja odottamaan ensimmäisiä päiväunia. Lapsella on otsassa punainen jälki yöllisestä kaatumisesta pinnasängyssään.

Kyllä se kai sitten alkaa nukkumaan hyvin ja pitkään, kun pitäisi aikaisin aamulla mennä päiväkotiin. Tai viimeistään teini-ikäisenä.

Illalla käymme kurkistamassa makuuhuoneessa nukkuvaa lasta, miten nukkuva lapsi näyttääkin niin pieneltä. Söpökin se on. Nukkumaan mennessä sanon: toivotaan hyvää yötä. Ymmärrän sanonnan nykyään kirjaimellisesti.

Niin, hyvää yötä.

* aina joillakin on asiat huonommin, tiedän. Sympatiani.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Kulttuuria

Kävin ensimmäistä kertaa lapsen syntymän jälkeen elokuvissa yksin. Tuntui lähes kummalliselta, että ennen elokuvaa, siinä mainoksien aikana, sai syödä karkkeja kaikessa rauhassa sen sijaan, että olisi lämmittänyt ja syöttänyt lapselle ruokaa. Kukaan ei huutanut elokuvan aikana, ja salissa oli aivan pimeää. Elokuva ei ollut lajia hömppä-romantiikka-komedia, jonka juonenkäänteet arvaa ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen. En vaihtanut elokuvan aikana vaippaa enkä heiluttanut lelua toisella kädellä enkä suojellut lastani tallustavilta taaperoilta. Elokuvan loputtua ei tarvinnut jonottaa hissiin, vaan kävelin portaat alas ja pohdin elokuvaa kaikessa rauhassa. En puhunut kenellekään mitään koko aikana. Vain minä, elokuva, ajatukseni ja karkkipussi, ja se oli ihanaa se.

Ai miten niin vauvakinossa käynyt.
Ensi viikolla taas!

tiistai 8. helmikuuta 2011

Shoppailurajoitin

Epäilen, että vaunuihin on asennettu shoppailurajoitin*. Tyyppi, jonka niin pitäisi kaikkien vuorokauden rytmien ja kellonaikojen mukaan olla hiljaa ja unten mailla, sinnitteleekin hereillä koko kävelymatkan keskustaan, ja kaupassakin kuuluu sellaista uni-ininää, että joku vieras täti päättää valaista vaunujen työntäjää, että pikkuisella on varmasti kuuma. Kun sitten päättää luovuttaa** ja on kävellyt juuri välittömän keskusta-alueen ulkopuolelle, ininä lakkaa ja kuuluu vain uninen huokaus.

Tämän täytyy olla jokin miesten salaliitto.

*ihan kuin edes usein shoppailisin, ainakaan itselleni mitään, ihan vähän vain olisin halunnut ostaa kirjoja.
**teki mieli sanoa tädille, että tällaista ininää vaunuista on kuulunut viimeiset kaksi kilometriä, että se ei suoranaisesti liity siihen, että juuri nyt olemme hetken sisätiloissa, ja että en kiduta lastani tällä tavoin edes joka viikko, ja että kyllä sillä ihan hyvin on asiat tuolla vaunuissa, mutta se ei vain nukahda, koska on jo yliväsynyt.
En sitten kuitenkaan jaksanut, lähdin pois.

torstai 3. helmikuuta 2011

Lainaa

Olen viime aikoina ollut erityisen ilahtunut lapsen edistysaskelista: konttausasennossa heilutaan, joinakin päivinä ruoka maistuu hyvin, kahden hampaan hymy on niin ihana, naurun kikatus viehättävä. Aika pian lapsen syntymän jälkeen tullut vauvakuume, joka nyt ajateltuna oli varmaan jokin hormonihuuruisen aikakauden järjetön ajatelma, on väistynyt hieman. En myöskään enää niin paljon haikaile niitä aivan ensimmäisiä kuukausia ja pelkää vauva-ajan vain katoavan, vaan nautin tästä ajasta, kun kasvua ja oppimista voi seurata joka päivä ja ihan läheltä.

Onni on varsin onnellinen ja hyväntuulinen vauva, häneen on helppo ihastua joka päivä yhä enemmän. Joskus ihmettelen, minkälainen tuuri meillä kävi, kun saimme juuri tällaisen vauvan.

Aika alussa huomasin, että lapsi on niin omanlaisensa. Muistuttaa toki minua ja isäänsä, mutta on silti oma itsensä. Jokin aika sitten, niin kummalliselta kuin se ehkä kuullostaakin, mieleeni iski ajatus, tavallaan muidenkin tapahtumien kautta, että lainaahan tämä kuitenkin vain on. Ei kukaan voi lastaan omistaa.

Samalla kertaa se tuntuu hieman haikealta ja ihanalta.
Ihana laina.