Minuutin työ ja pitkä loma

Yhtä varma kevään merkki kuin koirankakka tien laidassa on kesälomakeskustelut. Kuka menee naimisiin, kuka lähtee ulkomaille. Miten lomansa saa vietettyä tehokkaasti, ja kuinka monta viikkoa kukin on lomalla. En voi nyt oikein osallistua keskusteluun, sillä minulla ei ole varsinaista kesälomaa, ja äitiysloman alkuun ei voi suunnitella mitään matkaa, kun vauvan aikatauluista ei vain voi tietää. Mieheni taas on viime vuonna valmistunut ja aloittanut oman alansa hektisen työn, joten hänkään ei kesällä lomaile. 

Illanvietossa, hyvän ruuan, juoman (kuulemma) ja seuran keskelle heitin kuitenkin huomautuksen niille muutamille neljän viikon lomakehuskelijoille, että voipas mieheni olla lomalla kesällä. Isyyslomalla. Kieroutuneella huumorintajulla varustettujen miespuolisten kavereiden mielestä tämähän on vallan epäreilua. Minuutin työstä pitkä loma. Onko se nyt reilua, kun toiset ovat olleet töissä koko vuoden.

Tilanne meni ohi, se oli vallan koominenkin naurunpyrskähdyksineen, eihän kukaan nyt tosissaan.

Eihän?

Vai ehkä sittenkin ihan vähän. Ei niin valhetta etteikö jotakin totta? Onkohan tässä asenteessa myös kannanotto oikeuteen isyysvapaista? Saako loman ansaittua näin helposti, tsuip vaan, ja sitten tähdätään kesälomaan? 

Miten pahalta miehestäni ehkä voikaan tämä tuntua. Vitsi, jolle nauretaan, on hauska ilta, kaikki ovat hyvällä tuulella. Ja kuitenkin puhutaan meidän vauvasta ja sen maailman parhaasta isistä, joka on niin onnellinen. Rakastaa ja odottaa niin kovasti. Ikävöi vauvaa, kun olen töissä. Herkistyy, kun saa oman isyyspakkauksen, jossa on I love dad -body. Haluaisi olla vauvan kanssa kotona isyysvapailla, kenties pidemmänkin aikaa. 

Eikä tätä edes minuutissa tehty. Aikaa odotuksen alkamiseen meni yli kaksi vuotta. Se on enemmän kuin 1051200 minuuttia. Niin kerta. 

Onnellisuus

Viime aikoina on tuntunut usein, että pakahdun onnellisuudesta.
Ihan yhtäkkiä, vaikkapa saunassa.
Kun sisään paistaa aurinko.
Pienen möyriessä vatsassa.
Kun syön jäätelöä parvekkeella (ja otan lisää jäätelöä, koska aikuisena voi jälkiruokaa syödä vaikka yhtä paljon kuin ruokaa).
Tai kun mies tervehtii  ihanaa lastamme, kuulee sydänäänet.
Ja kun vauva mielikuvissamme on vaikka minkälainen osaava tyyppi, vatsassa tanssiva ja puhuva vauva.

Olisinpa tiennyt tämän kaiken viime keväänä.
Aivan kuin sumuverho olisi vedetty edestä pois, maailma tuntuu valoisammalta kuin aikaisemmin (tulkoon vaikka tuhkaa taivaalta).

Samalla tuntuu, että en saisi kirjoittaa näin, ettei jotakin pahaa tapahtuisi ikään kuin tasapainon vuoksi.

Kun huomasin, että rintaani on ilmestynyt kummallinen luomi, olin varma, että se oli se pakollinen paskaa niskaan -vastaisku olotilalleni. 

Tällä viikolla sain kuitenkin huokaista helpotuksesta. Ajattelin tehdä sen kunniaksi kakun. 
Ihan siksi, että nyt ajattelin nauttia elämästä, en pelätä.

Onhan kevät.

Vatsa.

Lääketieteen lahja