En minä muita neuvomaan haluaisi ryhtyä mutta...

Lasketun ajan lähestyessä.

Minulle laskettu aika tarkoitti varsinaista laskettua aikaa ja siihen kaksi viikkoa päälle. En osannut odottaa, että synnytys oikeasti käynnistyisi laskettuna aikana, mutta niin se vain on, että vauvat tulevat, kun haluavat, eikä meidän täsmällinen tapauksemme tiennyt mitään siitä, että sen äiti on ensisynnyttäjä, joka luuli synnyttävänsä kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen ja valmistautui ottamaan aurinkoa kaikessa rauhassa vielä viimeiset viikot. Jos seuraava kerta tulee joskus, yritän muistaa, että synnytys voi alkaa milloin vain - ja lupaan yllättyä siitä silti :)

Ostoslista.

Ostaisin kasan siteitä valmiiksi, sellaisia isoja, tai sitten jopa virtsankarkailuun tarkoitettuja tuotteita, enkä ajattelisi vain, että ehtiihän sitä seuraavallakin kauppareissulla. Joo, tuore isä toki ehtii kyllä juosta kaupassa vauvan synnyttyäkin, kun kertyyhän siihen ostoslistaan muutakin mielenkiintoista, joita mies saa amazing race -tyylillä etsiä ympäri kaupunkia:

- kottikärryn renkaan sisäkumi, joka pumpataan lähimmällä huoltoasemalla. Löytyi kuulemma rengasliikkeestä, jonka myyjä ymmärsi yskän heti, kun mies oli häveliäästi etsinyt sopivankokoista sisäkumia ei-mihinkään-tiettyyn-tuotteeseen. Itse vein vaimolle tällaisen, oli hän sanonut ojentaessaan tuotetta.

- luumumehua tai jotakin muuta vatsaa pehmittävää

- kaali, jonka kylmiä lehtiä voi laittaa rintaliiveihin

- särkylääkettä, tai ainakin resepti niihin, ja tarpeeksi!

- liivinsuojia, sekä kesto- että kertakäyttöisiä, jotta on mistä valita aroille rinnoille sopivimmat

- noutoruokaa, lähimpien ravintoloiden puhelinnumerot ja ruokalistat jääkaapin oveen

Synnytyksen käynnistyttyä kärvistellään kotona.

Tekisin synnytys-cd:n valmiiksi, jottei mies keskeyttäisi pitkää suihkuani kysymällä supistusten tauolla vähän väliä oven raosta: niin minkä kappaleen halusitkaan tältä ja tältä levyltä? Kirjoittaisin myös listan jääkaapin oveen, jossa lukisi:

synnytysvoileipä
- sulatejuustoa, tuorejuustoa tai margariiniä IHAN SAMA
- voileipäkinkkua IHAN SAMA
- juustoa IHAN SAMA
- kurkkua tai salaattia IHAN SAMA

Koska se nyt vain on ihan sama, kun roikkuu jumppapallon päällä ja sairaalalta on juuri puhelimessa sanottu, että olkaa vielä hetki kotona, ja kun tulee mieleen, että voisi olla vähän nälkä, mutta kun supistaa aika usein eikä saa sanaa suustaan, niin ei siinä vain kykene luettelemaan kaikkia leivän aineisosia, ja kun se tuotos muutenkin on pian lattialla.

Suosittelisin myös naapurirauhan vuoksi laittamaan ikkunat ajoissa kiinni.

Synnytys.

Sinne voi mennä myös avoimin mielin, ainakin ensimmäisellä kerralla. Suosittelen heittäytymistä ja aalto-teoriaan uskomista, eli kuvittelee kivun olevan aalto, jonka huipun tullessa keskittyy hengittämään ja rentoutumaan ja ajattelemaan, että se aalto menee pois (tullakseen tosin pian uudelleen...) Kipu- ja pyörtymiskynnykseni on matala, joten kyllähän synnytys etukäteen pelotti, vaikka yritinkin työntää koko synnytysajatusta pois mielestäni, ja toisaalta taas uudet asiat jännittävät varmasti aika monia. Synnytyksen käynnistyttyä en ehtinyt pelätä, vaan keskityin vain siihen hetkeen. Etukäteen minua auttoivat seuraavat ajatukset:

- aika moni on selvinnyt synnytyksestä ennen minua, tavalla tai toisella.

- ei se kipu mitä luultavimmin ala yhtäkkiä, vaan vähitellen, ja siihen tottuu

- kyseessä on "hyvä kipu", eikä esimerkiksi sellainen, jota pitkäaikaissairas joutuu kestämään.

Synnytyksestä toipuminen.

On niitä, jotka harrastavat zumbaa seuraavalla viikolla synnytyksestä, ja niitä, joiden seksielämä viriää paremmaksi kuin ikinä kuukauden sisällä. Sitten on tällaisia, kuten minä, joilla toipuminen kestää ja kestää ja kestää. Ristiäisissä jouduin ottamaan särkylääkettä, jotta jaksoin seisoa pyörtymättä. Sen sijaan, että olisi varma, että jotakin on lopullisesti rikki, kannattaisi vain uskoa ajan parantavan (eikä lukea netistä niiden kertomuksia, jotka vetävät vaunumaratonia heti sairaalasta kotiin päästyään). En ehkä ole ainoa, joilla toipuminen lasketaan useissa kuukausissa, ei viikoissa tai päivissä.

Kilpavarustelu.

Niin ihanaa kuin se olisikin ostaa odotusaikana vaikka mitä vaatetta kaappien täydeltä, niin hillitsisin mielihalujani ja rahanmenoa. Kirppareilta löytää kuin uusia pienimpiä vaatteita (68 cm asti), eli juuri niitä, joita on pidetty kerran tai ei ollenkaan ja laitetaan myyntiin, kun niitä on ollut ihan l i i k a a ja lisää on tullut lahjaksi. Ostaisin kaupasta vain pari pientä vaatetta (ne ihanimmat pakko saada -kappaleet, jotka säilötään muistoksi), ja loput ostosmielihaluni täydentäisin siis kirppareilla. Isompia kokoja (74 cm ja isommat) voisi taas ostaa kaupoista sitä mukaa kun tulee vastaan, sillä niitä enää löydy kirppareilta samanlaisia kasoja ja yhtä hyväkuntoisia kuin kaikista pienimpiä vaatteita, ja näitä vaatteita muutenkin käytetään pitempään kuin 50 cm kokoista bodya, joka ei enää pesun jälkeen mene päälle, kun vauva kasvoikin 5 cm ja yli 1000 g kahden neuvolakäynnin välissä.

Vauvaan saa kyllä halutessaan laitettua rahaa mielin määrin, eikä siinä mitään, itsekin halusin ehdottomasti esimerkiksi uudet vaunut, jonka perustelin muun muassa siten, että olin muutaman vuoden haaveillut valitsevani vaunut, mutta sen sijaan laittanut monta sataa hoitoihin, joten kyllä nyt laitan satasia sellaisiin vaunuihin kuin haluan, koska ne ovat jokapäiväisessä käytössä. Hankintoja voi kuitenkin myös tehdä edullisesti, ja kaikista halvimmalla pääsee, kun harkitsee kahdesti, ennen kuin ostaa aivan kaikkea. Kaikkia vauvatarvikelistan asioista ei tule tarvitsemaan, ja niitä voi ostaa myös sitä mukaa, kun tarvetta ilmenee, jolloin ehkä säästyy muutamalta turhakkeelta. Viime hetken paniikin välttäminen säästää myös rahoja (joo, babylegsit eivät ole olleet kertaakaan käytössä).

Imetyskamat.

Imetystavaroita on kai myynnissä jos jonkinlaista, meillä käytössä oli rintapumppu (ihan tavallinen ja halpa malli, käytettynä), maidonkerääjä ja pari pulloa pumpatulle maidolle. Ostin myös imetystyynyn vauvan ollessa pariviikkoinen, mutta tyynyn käyttöikä jäi meillä lyhyeksi (toimii nykyään parisängyn reunalla esteenä, jos vauva nukkuu sängyssämme). Olennaisimmat asiat ovat mielestäni muutamat imetysliivit ja imetyspaidat. Näiden valikoimia katsoisin etukäteen, ettei tarvitse vastasyntyneen ja miehen kanssa käydä ostoksilla hikisenä, turvonneena ja maitoa valuvana. Kenelläkään ei ole hauskaa, kun vastasyntynyt itkee ja isä soittaa sovituskoppiin, että missä olet, ja itse samaan aikaan puhumisen kanssa päättää, että nämä henkkamaukkaliivit ovat nyt ihan tarpeeksi oikean kokoiset, kun eivät ne sitä oikeasti olleet lähelläkään. Suosittelisin siis liivien sovittamista etukäteen ja vaikka nettikaupan osoitteen etsimistä valmiiksi, ja sitten kun toteaa rintojen paisuneen tilan, voi laittaa tilauksen menemään vaivattomasti kotikoneelta välttäen edellä kuvatun episodin.

Ensimmäiset kuukaudet.

Jos kaikki on hyvin ja nauttii vauvantuoksuisesta elämästä, niin yrittäisin painaa niitä hetkiä mieleen tarkasti, ne kun menevät niin nopeasti ohi. Aivan pian vauva katselee enemmän, ääntelee, hymyilee, on hereillä, kääntyy, ryömii, seisoo, konttaa, istuu... Sitten se edeltävä vaihe tuntuu siltä, kuinka vauva oli silloin niin paljon enemmän vauva, nyt jo niin iso.

Jos taas ensimmäiset kuukaudet tuntuvat kauheilta, niin... Ei ehkä lohduta tämä, mutta ne vaiheet menevät yllättävän nopeasti ohi. Yhtäkkiä vauva on jo isompi - ja tulee uusia vaiheita ;)

Syntymäpäivä 4/4: Kuva

Myöhemmin kotona palaan synnytyssalista otettuihin hämäriin kuviin. Mies näyttää niin onnelliselta, hän rakastui heti vauvaan, hoiti häntä, kun itse makasin sängyssä. Itse näytän kenties eniten helpottuneelta. Sekaisin olevalta. Onnelliseltakin.

Vauva on mitä ihanin. Hän näyttää nyt valokuvissa niin tutulta, että en voi ymmärtää, miten hän hetken näytti vieraalta. Vieraalta kenties vain siksi, että vatsa oli poissa ja tilalla oli oikeasti aivan oikea ihminen. Kuin se nyt jokin yllätys olisi.

En tule koskaan unohtamaan sitä tärkeää välähdyksenomaista kuvaa, joka on olemassa vain mielessäni. Juuri sitä, kun ensimmäisenä yönä tuijotimme toisiamme rinnan takaa, ja tunsin jo syyllisyyttäkin siitä, että en tiedä, mitä minun pitäisi äitinä tehdä ja olenko yleensäkään hyvä tässä. Toivoin vain, että olisin edes tarpeeksi hyvä, kun poika on kerran niin hieno.

Lupaan yrittää. 

Nyt en muuten odota mitään. En syksyä, en joulua, en uutta vuotta. En töitä, en uusia opiskeluita. Nyt on vallan hyvä näin.

Syntymäpäivä 3/4: Tuijotus

Yöllä jäin lapsen kanssa kahden. En tiennyt kerrassaan mitään, olin onnellinen, mutta etenkin hämmentynyt, koska:
- meillä on lapsi
- se on poika (en ymmärrä, miten tämä voi olla hämmentävää, mutta niin vain olin yllättynyt, että lapseni on poika. Yhtä yllättynyt olisin varmasti ollut tytöstä. Vatsassa ollut vauvani on poika!)
- kaikki nukkuvat, huonekaveri nukkuu
- mitä jos me ei nukuta
- tai lapsi alkaa itkeä
- pitäisikö ehkä imettää
- miten se rinta nyt tungetaankaan suuhun
- väsyttää ihan kauheasti
- haluaisin vain nukkua
- tästäkö alkaa monen vuoden univelkakierre
- en osaa vaihtaa vaippoja
- olisi jo aamu ja mies voisi tulla

Siinä pimeässä huoneessa yölampun palaessa imetin lastani toisen kerran. Poika piti silmiään auki. Tuijotimme toisiamme, poika näytti epäluuloiselta, itsekin mietin, että tuossa tuo nyt sitten on, ja tässä me vain pälyilemme toisiamme rinta välissämme. Kumpikin sekaisin ja väsynyt pitkästä matkasta.

Syntymäpäivä 2/4: Syntymä

Lehden lukemisen keskeytti kätilö, joka antoi ohjeet ponnistusvaiheen harjoittelua varten. Jonkin ajan kuluttua siihen ryhdyttiinkin aivan oikeasti. Hävinnyt kipu tuli uudelleen, mutta erilaisena. Pidin taas silmiäni kiinni, mutta kuuntelin kätilön ohjeita ja tunsin mieheni olevan niin paljon läsnä.

Sitten muistan parhaiten välähdyksiä, aivan kuin valokuvia yhdestä tähän astisen elämäni ihanimmista hetkistä. Kellertävän valon alla syntyy poikani, josta näen ensimmäisenä takapuolen, pieni vauva nostettuna suorin käsivarsin ylös niin, että sukupuolesta ei voi erehtyä. Poikani, minun poikani. En osaa kuvailla tarkemmin, mutta tilanteesta tulee mieleen Leijonakuningas ja tämä kuva:

Pieni tulee paitani alle, minuun ei enää satu. Siinä me olemme kaikki kolme. Kellertävän valon alla paikkaillaan syntymän jälkiä, mutta me keskitymme jo pikkuiseen, jonka iho on niin pehmeä, hieman liukaskin. Hiuksia, sormet, varpaat, tuijottavat silmät. 

Hei poika, mies sanoo. Me olemme täällä, isi ja äiti, sua niin odottaneet.

Sopersin myös anteeksi, etten uskonut vauvaan aina, vaan pelkäsin enemmän. Ja se ajatus itketti niin paljon, että päätin uskoa lapseeni aina.

Syntymäpäivä 1/4: Hei tää lähtis synnyttämään

Sinä päivänä, kun menin synnyttämään, oli aurinkoista, suorastaan helle. Ehkäpä siksikin luulin, että se ei olisi Syntymäpäivä, sillä kuvittelin synnyttäväni, kun ulkona sataisi vettä, olisi hämärtyvä kesäilta, yö, hetki, jolloin kaupungin kadut olisivat hiljaisia ja olisi vain me kaksi ja uusi elämä.

Ja eihän kukaan nyt oikeasti synny laskettuna aikana! 

Harvakseltaan tulevat supistukset naurattivat. Kävimme kiertelemässä kaupoissa ja ostamassa kotiimme tuikitarpeellisia tavaroita, kuten teepusseille purkin. Takaisin tullessa, kirkon kohdalla liikennevaloissa, tuli ensimmäinen supistus, jolloin en enää nauranut.

Kotona pystyin olemaan melko pitkään, keinuin jumppapallon päällä ja olin suihkussa, omissa maailmoissani. Mies kävi katsomassa vähän väliä, miten selviän, auttoi ja tuki. Parhaansa mukaan myös yritti ehtiä tehdä ne asiat, jotka olivat listalla ennen synnytystä, eli asiat mallia onhan näiden hoitamiseen vielä aikaa*:
Synnytys-cd:n kokoaminen!** Eväät! Sairaalakassin pakkaus loppuun! Kamerasta kuvat koneelle! Kameran laturi! Taulut seinään!

Sairaalassa olin yhä omissa maailmoissani, ajalla ei ollut mitään merkitystä. Kipu tuntui voimakkaalta aallolta, joka antoi vain hetken hengähdysaikaa ennen kuin tuli uudelleen. Pitkän suihkun jälken siirryimme synnytyssaliin, minne kävelin omin jaloin ja mitä en edes muistanut myöhemmin. 

Miten sitä oikein kuvailisinkaan.
Tuntui kuin olisin ollut huvipuiston hurjimmassa kieputtimessa, sellaisessa, että jalat roikkuvat, härveli kiertää ratansa ympäri kuin korkkiruuvi (vähän kuin Tornado). Koko vartalo heiluu hieman istuimen laitoja vasten vauhdin voimasta, hiukset roikkuvat, jalat roikkuvat, kädet pusertavat kädensijaa. Pidän silmiä kiinni koko ajan, en näe mitään enkä ketään, enkä edes tiedä, miten päin olen, mutta ehdin arvailla, koska välillä aurinko paistaa alhaalta, välillä sivusta tai ylhäältä. Oksettaa ja huimaa, päässä tuntuu painetta, vaikerran, enkä välitä, miltä kuulostan.

Epiduraalin saatuani tuntuu kuin laite pysähtyisi. Päässä pyörii, jaloissa tuntuu kuin pieni tärinä. Mietin, miten hullu olinkaan, että suostuin tähän, ei enää ikinä (paitsi seuraavalla kerralla, kun muistan enää vain, kuinka hurjaa ja siistiä se oli, en sitä, kuinka pahalta tuntui).

Kivun tauottua analysoimme miehen kanssa siihen mennessä tapahtunutta. Lueskelin lehteä***, istuin jumppapallon päällä, ja tuntui, että tämähän on ihan hauskaa, aivan kuin jokin seikkailu, jonka päämäärä olin vielä vain hämäränä mielessäni.  

* Kuvittelin, että synnytän vasta kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, ja myöhemmin onkin vähän hymyilyttänyt ajatus siitä, että olimme niin aidon yllättyneitä synnytyksen käynnistymisestä. Laskettuun aikaan mennessä siis oikeasti kannattaisi hoitaa ne asiat, jotka olisi hyvä olla synnytykseen mennessä valmiina. Mutta me vain olemme tällaisia, vähän viime tipassa, joskus myöhässäkin.
** Mies ehti kuin ehtikin koota cd:n, itsekin valitsin suihkussa lauluja, kun mies ei enää ollut varma, mitkä kappaleet halusin kuulla. Cd ei kuitenkaan koskaan toiminut synnytyssalin soittimessa, mutta myöhemmin kotona cd:tä kuunnellessa valitsemamme laulut itkettävät.
*** Olen lukenut lehden uudelleen kotona, sillä olen varma, etten ole oikeasti lukenut yhtään artikkelia aikaisemmin.

Muutos

Eräänä kauniina kesäpäivänä varjoni näytti tältä:

Tunsin kyljessä potkuja ja mietin, minkä kokoinen jalka pienellä on.
Vatsa tuntui ihanalta, ajattelin, että jos synnytys edellyttää varsinaisesti vatsaan kyllästymistä, synnytän ehkä elokuussa.

Kuvan ottamisesta muutaman päivän päästä synnytin ihanan poikamme, jota olemme niin odottaneet. Tässä ensimmäinen kuva jaloista, niistä, jotka ihan vasta potkivat minua kohdussa.

Varpaissa ja jalkapohjassa on minusta jotakin niin täydellisen kaunista ja viatonta. Kuin koko lapsi, pieni, suuren muutoksen kokenut. Onnellisina hymyilemme toisillemme miehen kanssa. Voi kuinka kiitollinen olenkaan meidän perheestä nyt.

Kirjoitan lisää myöhemmin, kun pääsen tästä sanattomuuden tilasta. Siksi aikaa päivän musiikkiehdotukseksi Anna Puuta.

-----------------------------------------
Anna Puu: Mestaripiirros

Sinä päivänä, kun Luoja teki sinut,
Hän ei muuta tehnytkään.
Heräs aikaisin, otti kynän käteen,
Rupes siinä piirtämään. 

Päivä kului, mut hetkenkään lepoo
Piirtäjä ei kaivannut.
Aivan niin kuin olis hurmoksessa ollut,
Mestari valmisti sut. 

Se kuva oli kaunis, oi, ihme suorastaan,
Muodon jumalaisen sait.
Kuvan viereen hän merkkas, ettei suhun
Päde kuolevaisten lait. 

Niille, jotka yhä epäilevät Luojaa,
Sanon vastaukseksi vain,
Että jos ne edes kerran näkis sinut,
Kaikki rupeis uskomaan.

Ennen matkaa luetaan matkaopasta

Vauva on täysiaikainen, joten nyt se sitten iski jollakin tasolla tajuntaan. Tässä synnytetään kohta. 

Olemme toki osallistuneet synnytysvalmennukseen, jossa kätilö luennoi synnytyksen kulusta. Se kaikki vain tuntui kovin kaukaiselta, odotusaika kun on kulunut hitaasti ja kuvittelen, että jäljellä on aikaa vaikka kuinka, ja aika kuluu yhtä hitaasti kuin tähän asti, vuodenajat vain vaihtuvat. Mutta ei, nyt on kesäkuu edennyt jo hyvää vauhtia eikä syksy tule ennen kuin meillä on vauva.

Ja ennen kuin olen synnyttänyt.

Ensisijainen toiveeni on, että selviämme molemmat hengissä. Oikeastaan kaikki muut toiveet tämän jälkeen tuntuvat pikkuseikoilta, ja tuntuu oudolta alkaa listata pikkutarkasti asioita, joista minulla ei ole kokemusperäistä tietoa. Mietin, että voisin hyvin mennä synnyttämään autuaan tietämättömänä kaikesta mahdollisesta, mitä voi tapahtua, miten synnytys voi edetä ja mitä ongelmia voi ilmetä ja vain luottaa henkilökuntaan ja itseeni.

Mutta sitten. Toissayönä heräsin pieneen vihlaisuun, joka meni ohi nopeasti. Loppuyön kuitenkin valvoin: ensin odotin liikkeitä, sitten vatsa meni ihan kovaksi, sitten piti taas odotin liikkeitä. Lopulta vauvalla tuli iso hikka, ja sitten olikin jo niin aamu, että vastoin kaikki tapoja ja tottumuksiani nousin sängystä ennen miestä, jonka herätyskello soi seitsemältä. Vielä makoillessani sängyssä päätin sittenkin lukea päivällä synnytyksestä vähän enemmän. Ehkä en ole nyt sen viisaampi, mutta tuntuu kuitenkin, kuin olisin lähdössä matkalle ja ottanut edes vähän selvää siitä, miten matkustan ja minne, enkä vain sokkona juokse mihin tahansa kulkuneuvoon tietämättä, miten perille voisi vaihtoehtoisesti päästä. Matkatavaroiden pakkaamista en tosin ole vielä suorittanut, joten the sairaalakassin pakkaaminen voisi olla seuraavana listalla.

Synnytyksessä pelottaa yksinkertaisesti kipu. Ehkä myös tietynlainen alkukantaisuus, hallitsemattomuus. Kuin olisi jokin eläin. Oleminen vaiston varassa, ja se, että pitäisi selvitä siitä kuin miljoonat muut aikaisemmin. Samalla lohduttaa ajatus siitä, että niin monet ovat synnyttäneet, tuhansia vuosia, ja se on niin luonnollista siinä mielessä, vaikkakin ajatus kaikista ruumiinaukoista tulevista eritteistä siinä kaikkien edessä on jokseenkin epäluonnollinen, samoin kuin ajatus kiljumisesta, karjumisesta ja kaikenlaisesta repeämisestä.

Sektio pelottaa minua vielä enemmän, mutta siihen tilanteeseen jouduttaessa pelkäisin varmasti itse toimenpidettä enemmän muita asioita, kuten juurikin sitä aivan ensimmäistä ja tärkeintä asiaa, eli selviämmekö molemmat hengissä.

Synnytyksen teemapäivänäni lainasin myös kirjastosta Syntyy uusi ihminen-kirjan (oikeastaan kaksi, vuosien 2003 ja 2009 versiot) - onhan tässä vaiheessa raskautta toki korkea aikakin lukea odotusajasta kertovaa kirjaa. Jostakin syystä minua eivät itkettäneet kuvat kohdussa olevasta peukaloa imevästä vauvasta, pikkuisesta isopäisestä ja lähes läpikuultavaisesta sikiöstä tai edes vastasyntyneestä. Sitä vastoin sain kyyneleet silmänurkkiin, kun selailin kuvia ovulaatiosta, munasolusta, siittiöstä, ensimmäisiä kertoja jakautuneesta alkiosta. Elämän ihme, se alku, on vain niin ihmeellistä.

Kohtaaminen aurinkoisena iltapäivänä keskikaupunglla

Henkilöt, toisilleen tuntemattomat:
Nainen, raskaana 36. viikolla, hame, aurinkolasit. Harppoo rautatien ylittävää siltaa käsilaukku olalla heiluen.

Mies, ikä ehkä himpun verran yli 30, farkkutakki auki, polvihousut, puolipitkät hiukset, kädessä puolitäysi kaljapullo. Ohittaa naisen sillalla, ottaa huikan pullosta.

Tapahtuma:
Liikennevaloissa mies pysähtyy, katsoo taakseen. Punaisten valojen aikana nainen ehtii kävellä odottamaan saman suojatien eteen. Vihreät valot, mies lähtee katua ylöspäin pitkin askelin, kuikuilee olkansa yli. Nainen kiiruhtaa myös eteenpäin.

Dialogi:
"Niin et syntyyks se kahden vai kolmen kuukauden päästä?"
"No ehkä kuukauden."
"Oho. Se on melkoista, kauheeta. Se synnytys."
"Aha."
"Nii siis onko se ihan tarkoituksenmukaista et mies siellä on? Ja katsoo kaikki mitä siellä alhaalla tapahtuu? Et itse ainakin olin ihan et..."
"Niin, eihän sinne oo pakko mennä"
"Pakko ja pakko, minä siellä olin koko ajan ja oli se kyllä tuskaa ja olisin voinu sanoo et lyö mua tuohon jos tekee mieli et sellaista kauheaa siellä kyllä et onko se ihan miesten paikka et nykyään sinne miehetki menee ja kattoo et mitä kaikkea ku ennen nämä on hoidettu jossain mis ei miehii oo ollut et jossain saunassa et kyllä se on"
"On teillä miehillä rankkaa!"

Loppukohtaus:
Mies kaataa olutta suuhunsa ja ylittää tien. Nainen jatkaa matkaansa vastakkaiseen suuntaan.