Sekin vielä

Imetyksessä on sekin hyvä puoli, että voin perustella itselleni sen varjolla asioita. Kuten: ei tässä vielä kannata yrittää hävittää loppuja raskauskiloja ja laihduttaa, koska imetys voi vaarantua. En myöskään ehkä ole kaikkein terävimmilläni nyt, koska imetän ja minulla on siis imetysdementia, joten äitiyslomalla minun ei tarvitse lukea mitään klassikkokirjoja tai opiskella tai syventää oman alan tietojani.

Tämän illan tärkein: Jos kävelee kauppaan ja ostaa suklaalevyn ja on pojan kanssa kahdestaan koko illan, ei haittaa mitään, jos syö vahingossa koko levyn yksin, ja koska imetän, niin kyllähän ne kalorit on jo lähes etukäteen kulutettu, ja jos ei ole, niin viimeistään illan mittaan kuluvat, saapahan poika kunnon iltakaakaot, mikä on vain jatkumoa raskausajan ruokavaliosta. Mussuttamisen jälkeen voikin sitten hävittää suklaan käärepaperin roskiksen pohjalle, muka omatunto pulmusen puhtaana, jotta mies, joka ei suklaalevyä edes ehtinyt nähdä, ei kotiin tullessaan näkisi merkkiäkään tästä suklaanautinnon salaisesta todistusaineistosta.
(paitsi vaimon takamuksessa/reisissä/vatsassa).

Edit: Unohdin, että mieskin lukee tätä blogia satunnaisesti. Tällä kertaa tämä salainen aineisto saa kuitenkin jäädä tänne, kun suklaat on jo niin sanotusti housuissa.

Mitä jäljelle jää

En ole enää lapseton, en ole ollut sitä tavallaan sitten lokakuun 2009, jolloin näin ensimmäisen kerran häivähdyksen toisesta viivasta raskaustestissä: tämä on mahdollista, tästä voi tulla jotakin. Kuin aurinko olisi paistanut enemmän kuin ennen, vaikka vuoden pimein aika oli vasta tulossa. Raskauden puolivälin jälkeen, vatsan kasvaessa, lapsettomuuden tunne ja pelko jäi taakse, ja kun kaikki meni hyvin ja lapsi syntyi, en koe enää olevani millään muotoa lapseton.

Tietenkin mietin yritys- ja lapsettomuusaikana asioita sen hetkisestä näkökulmasta. Mitä jos. Tiesin, mikä olisi seuraava askel, mutta tien päähän asti en kai uskaltanut oikeasti ajatella. Olen pelännyt, itkenyt, ärsyyntynyt, hoitanut ihmissuhteita huonosti, unohtanut välillä, että jotkut saavat lapsia helposti, tuntenut huonoa omatuntoa, että olen ollut lähes kateellinen kaverin keskenmenosta ("se ainakin tuli raskaaksi"), valehdellut, stressannut, ollut stressaamatta, toivonut, lohduttanut, ajatellut olevani viallinen, ollut luottavainen, laskenut prosentteja, käynyt apteekissa, ollut tuskastunut, luottavainen, epävarma. Ihan kaikkea.

Mitä tästä jäi jäljelle?

Elämä on, ja tulee aina olemaan, epäreilua.
Että vaikka kuinka olisi kiltisti tehnyt kaikki asialliset hommat aina, se ei liity lapsentekoon. Lapsia saavat kaikenlaiset ihmiset, jotkut jopa vahingossa, ja kaikenlaiset ihmiset voivat jäädä saamatta lapsia, vaikka haluaisivatkin ja olisivat mitä parhaimpia vanhempia.

Elämässä on sattumia enemmän kuin armeijan sopassa.
Joskus onnellisia, joskus ei. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Parasta olisi yrittää olla onnellinen nyt.

Joskus pelottaa.
Ks. edellinen kohta. Mitä jos jotakin sattuisi. En kestäisi enkä selviäisi.

Kummallinen kasa uskoa toisen raskauden alkamiseen.
Toivon, että elämä yllättää iloisesti, joskus. Haaveilen. Kuvittelen.
Ja sitten, jos oikeasti ajattelen, en ymmärrä, miten tämä voisikaan olla mahdollista. Pitäisi aloittaa alusta verikokeet ja muut, olisipa ikävää, jos ahdistaisi asia ja tulisi paha mieli.
Usein siis olen ajattelematta oikeasti. Minä vain haaveilen ja toivon, uskonkin.