Joskus melkein tukehdun pullaan

Samoihin aikoihin meidän lapsen syntymän kanssa muutama vanha kaveri ja opiskelukaveri saivat ensimmäisen lapsen, ja myös vauvakerhon kautta olen tutustunut useampaan viime vuonna esikoisen saaneeseen. Olen jo pitkään yrittänyt varautua henkisesti, että ne kaikki saavat kuitenkin toisen lapsen ennen meitä, jos siis ikinä toista lasta saamme. Eihän tämä elämä mikään kilpajuoksu ole, mutta ehkä ymmärrätte. Kun toiset näyttävät saavan kaiken mitä haluavat ja silloin kun keksivät haluta, paitsi se yksi, jonka mies ei heti suostunut vauvanhankintaan, ja suostumuksen jälkeenkin oli vielä niin pitkä odotus eli jopa puoli vuotta. En jotenkin osannut sanoa mitään tähään, ehkä vain että mmm, ja hörppäsin lasista lisää juotavaa.

Nyt kun kaikki lapsoset alkavat lähestyä vuoden ikää, se toinen lapsi näyttää tulevan yhden jos toisenkin puheisiin. Itse en olisi ehkä muutenkaan niin avoin, että kertoisin haaveitani ääneen koko kylälle, ja etenkin perheeseen liittyvät haaveet haluan pitää omana tietonani*. Kai minulla on jokin ajatus, että haaveet eivät toteutuisi, jos kaikki tietäisivät, tai että joutuisin koko ajan selostamaan haaveideni etenemistä, joten usein toiminkin kaikessa rauhassa, ja sitten vain totean myöhemmin, miten asiat menivät, siis myös muissa kuin vain perheasioissa ("lähden ulkomaille! valmistuin! kävin haastattelussa ja sain töitä! olen raskaana, yli puolenvälin jo!") Luonnekysymys, kenties, ja hitusen taikauskoa.

Perhesuunnittelu tuntuu kuitenkin olevan varsin avointa tietoa monelle, ja ne monet tyypit luulevat, että muutkin suhtautuvat asiaan yhtä mutkattomasti. En ole vieläkään tottunut tähän. 

Pääsiäislomalla tapasin pari äitiä, joista toinen sanoi:

Olen nyt töissä tähän ja tähän asti ja sitten ryhdytään toisen lapsen tekoon.

Toinen kertoi:

Häiden jälkeen tehdään toinen lapsi.

Pitäisikö jo alkaa askarrella onnittelukortit? Tunnen nämä ihmiset pitemmältä ajalta, mutta silti hämmennyin. Ehkä avoimuudesta, en haluaisi tietää kaikkea. Ennen kaikkea itsevarmuudesta, siitä uskosta, että niin vain sitä tehdään se toinen lapsi, ei mitään jos-sanoja.

Mummoni puolestaan kysyi kahvipöydässä ihan suoraan, koska teemme toisen lapsen. Meinasin henkisesti tukehtua pullaan, ja koska kyseessä oli minun sukulainen, mies joi kahvia kaikessa rauhassa ja vieritti moraalisen vastausvastuun minulle. Yritin kertoa jotakin hyvistä puolista ainoan lapsen kanssa. Ei auttanut, leikkikaverin tarvitsee. Eikä liian isoa ikäeroa, muuten ei ole seuraa toisilleen! Aikuisenakin tarvitsee sisaruksia!

Pullaantukehtumisfiiliksen olen saanut pari kertaa myös perhekerhon kahvipöydässä ja vaunulenkillä. Joskus vastaan vauvakuumemittarin tulokseksi jotakin epämääräistä huonoista öistä ja niiden voimaan hävittää kaikenlainen vauvakuume**, ja siitä sitten voikin jatkaa sujuvasti hampaista puhumiseen. Tämä ei ole minulle kepeä aihe, sellainen, kuin kertoisi, mitä tilasi postimyynnistä.

Ehkä kuitenkin uskallan nyt sen kirjoittaa: haaveilen toisesta lapsesta. En leikkikaverista, en esikoisen pelastamisesta ainokaisuudesta, vaan ihanasta lapsesta, omanlaisestaan tyypistä, tytöstä tai pojasta. 

* Tiedän, tiedän, että tämä lause on täysin ristiriidassa sen kanssa, että kirjoitan haaveistani tänne, mistä sen lukee yksi jos toinenkin. Täällä luulen kuitenkin olevani anonyymi, haaveet eivät mene rikki.
** Olen saattanut muutaman kerran sanoa väsyneenä: jos et Onni nyt nuku, niin mitään sisaruksia ei ole tulossa vähään aikaan, äitiä väsyttää ja äiti ei jaksa, kun ei saa koskaan nukkua kokonaista yötä.

Kaverikaipuu

Parin kuukauden ajan olen vähitellen tullut ulos vauvanhuuruisesta pienestä maailmasta havaitakseni, että tämä arki on varsin sujuvaa, joskus jopa tylsää, vaikkakin usein kuitenkin kovin ihanaa.  Ihanan tylsää. Tämä liittyy siihen, että tässä oikeassa maailmassa olen huomannut sosiaalisen elämäni olevan tällä hetkellä hieman rajoittunutta, mihin on varmasti useampi syy.

Olisi mukavaa, jos olisi joku kaveri, joka asuisi samassa kaupungissa ja olisi päivisin vauvan kanssa kotona. Mutta kun ei ole. Vauvan saaneita vanhoja kavereita asuu muualla, opiskelukavereita on muuttanut pois, ja täällä olevalla kaveriporukalla lapsia ei ole kuin yksillä, ja nekin lapset ovat jo päiväkoti-ikäisiä.

Minulla oli ala-asteella paras kaveri, mutta myöhemmin en ole kokenut kenenkään kanssa olevani paita tai peppu. En ole edes ollut varma, tarvitsisinko yhtä ja parasta ystävää. Viihdyn yksinkin, ja koen olevani melko itsenäinen tekemissäni ratkaisuissani. Olen muuttanut kaupunkiin, missä en tuntenut ketään, matkustanut ja ollut ulkomailla yksin. En ole seurannut kenenkään jalanjäkiä opiskeluissani ja valinnut kursseja ikinä kenenkään muun kanssa. Kuljen omia teitäni, matkalla toki on nyt mukana mies ja lapsi.

Nyt kuitenkin minuun on iskenyt kaverikaipuu. Kaipaisin ihmistä, joka olisi lähellä. Sellaista, jonka kanssa voisi mennä kahville niin spontaanisti kuin nykyaikana on mahdollista. Elokuviin, kaupungille, lounaalle. Joskus ilman vauvojakin. Voisi jutella vauvajuttuja, mutta myös muuta. Tämä ehkä on syy, jonka vuoksi perhekerhon äitejä on luontevaa nähdä lähinnä vain ryhmässä. Juttelu pyörii aika tavalla vauvoissa, ja onhan sekin toki mukavaa, kun saa aiheesta keskustella miettimättä, kuinka paljon vauvajutut toista kiinnostaa. Mutta mistä puhuisimme, jos vauvoja ei olisi mukana? On myös korkea kynnys tavata muuten. Tuntuu kuin tuppaantuisi toisen elämään. Luulen, että kaikilla on jo kaverit ja sosiaaliset piirit valmiina, eivätkä uudet tuttavuudet voi syventyä koskaan samanlaisiksi, ja se olisi muutenkin aikaa ja vaivaa vaativaa, että ei ihmisiä kiinnosta vaivautua. Kaikilla tuntuu myös olevan menoja paljon, ja iltaisin taas on mukavaa olla perheen kanssa, aivan kuten mekin vietämme illat usein kolmisin tai kyläilemme yhdessä.

Menee kauan aikaa hankkia vanha ystävä. Tavallaan ajattelen, että yhteisen menneisyyden puute ei kuitenkaan ole vain negatiivinen asia. Voisi olla mukavaa tutustua johonkin ihan sellaisena, kuin olen nyt, ilman niitä piirteitä, minkälainen olen ollut ja miten muuttunut matkan varrella. 

Olen huomannut, että pelkkä äitiys ei ole tarpeeksi yhdistävä tekijä. Joskus luulin, että äidit pitävät yhtä, äidit ovat mystisesti kaikki kavereita ja äideillä on hauskaa yhdessä. Että olisi jokin salainen äitikerho. No ei se niin mene. Joidenkin kanssa vain on helpompaa jutella kuin toisten, ja jos jonkun kanssa ei ole yhtään samalla aaltopituudella, ei siitä mitään syvempää tuttavuutta synny, vaikka molemmilla olisi samanikäiset lapset. Toki on myös äitikerhon sisäpiirejä, jolloin olonsa tuntee väistämättä ulkopuoliseksi. Tämä tunne on tosin vaivannut minua usein elämäni aikana, joten se ei sinänsä ole uutta. Olenkin pohtinut, onko ulkopuolisuuden tunne osittain sitä, että sen keksii itse ja havannoi liikaa.
Jos ajattelen näitä kaikkia asioita paljon, ulkopuolisuuden tunnetta, niin tulee mieleen kipeitäkin muistoja. Tuntuu kuin kirjoittaisin kovin arastakin asiasta, kun kirjoitan kavereiden kaipuusta. Aivan kuin olisi jotenkin epäonnistunut elämänsä aikana. 

Joka tapauksessa odotan jo vähän sitä aikaa, kun parkkeeraamme Onnin kanssa hiekkalaatikolle. Löytyisikö sieltä joku hiekkakakkuja tekevä äiti, joka myös kaipaisi kaveria?

Hajatuksia

Kuulin vähän jo pidemällä olevia raskausuutisia, ja tyyppiä heti tärppäsi. En ymmärrä, mikä minua vaivaa, kun muutama päivä ennen laskettua aikaa tämä aiheutti kummallisia kateuden tunteita.
Ne eivät tiedäkään, että jotkut odottavat pitempään. Pelkäävät, tekevät lapsia klinikalla.

Kaikki on itselläni hyvin eikä minulla ole mitään syytä tuntea näin, ja vauvoja tulee maailmaan koko ajan, minkä olen aikoja sitten ymmärtänyt. Kenellekään en lapsettomuuden pelkoa toivo. Ja silti. Aivan kuin häivähtävän hetken, nyt jos edes uskallan tunnustaa, olisin toivonut, että kaikilla voisi mennä yrittämisessä edes vähän pidempään, niin osaisivat arvostaa, ymmärtäisivät. Vaikka ei sitä rakkauden ja arvostamisen määrää sillä mitata, tiedän.

Olen jo hieman ajatellut mahdollista toista lasta. Samaan aikaan minun kanssa lapsen saavat tulevat varmasti raskautumaan uudelleen ennen minua. Aikaisemmin ajattelin, että kunhan saan yhden lapsen. Koska haluaisimme useamman lapsen ja se yhden lapsen kunhan-toive on pian toteutumassa, joudun siis muuttamaan tuota lausetta myöhemmin. Ehkä ihminen vain on sellainen: haluaa lisää, kun entiset tavoitteet on saavutettu? Ahne ja itsekäs.

Neuvolasta annettiin käteen ehkäisyopas, joka tulisi lukea etukäteen, koska jälkitarkastuksessa on kuulemma niin vähän aikaa aiheen pohtimiseen. Nyt tuntuu, että mitään pitkäaikaista ratkaisua emme ehkäisyksi halua, ja jos kaikki menee tässä raskaudessa ja vauva-ajassa hyvin, mahdollinen imetysaikana raskautuminen ei luultavasti tuntuisi vahingolta, vaan lähinnä onnekkaalta sattumalta.

Kopiohuonekiljahdus

Emme ole kertoneet raskaudesta vielä aivan julkisesti, ja nekin, jotka tietävät, on peloteltu alkuraskauden epävarmuudella ja suomalaisella kel' onni on se onnen kätkeköön (kunnes vatsa tulee esiin) - asenteella.  Julissa, joissa olevien tätien ja setien korviin vauvauutinen ei ilmeisesti ollut vielä ehtinyt, yli 90-vuotias isomummokin suorastaan kuiskasi, miten olen voinut. Hiljaa puhuimme, jotta muut eivät kuulisi, hän ryppyisillä käsillään sipaisi käsiäni, myöhemmin kauempaa katseli hiljaa hymyillen, nyökkäsi hyväksyvästi nauravin, viisain silmin.

Kaverimme eivät myöskään tiedä elämämme ihanasta yllätyksestä, paitsi yksi, se ainoa hoidoistakin tiennyt. Kukaan ei myöskään ole kysynyt mitään, vaikka vietän tipatonta tammikuuta juomattoman joulukuun ja maltaattoman marraskuun jälkeen. Toisaalta en ole myöskään julistanut alkoholittomuutta suureen ääneen, mutta jos joku minun kaltaiseni punaviinin ja kuohuviinin lipittäjä yhtäkkiä kieltäytyisi lasillisesta ja kuitenkin kasvattelisi kaljamahaa, niin en voisi olla epäilemättä hiljaa mielessäni. Mutta ehkä he vain luulevat, että olen lihonut jouluna.

Töissäkin ajattelin, että tuskin kukaan uskaltaa naispuoliselta kollegaltaan kysyä joulun jälkeen, että odotatko vauvaa (vai oletko vain syönyt kymmenen kinkkusiivua ja muutaman konvehtirasian liikaa ja näytät siksi noin lihoneelta porsaalta). Olin väärässä, tänään se tapahtui, kello 13.15, puolitoistatuntia lounaasta ja kahdesta pastalautasellisesta. Kysymys kopiohuoneessa, johon en oikeastaan ehtinyt edes vastata ennen iloisia ja suorastaan hihkuvia onnitteluita ja halauksia. Toivon, että koko käytävä ei kuullut, koska mielelläni odottaisin raskauden puoliväliin, rakenneultraan, ennen kuin kerron esimiehelle. Mutta jos joku huomaa aikaisemmin, niin en ainakaan aio meidän pienen olemassaoloa kieltää. On se kuitenkin meidän vauva. 

Tästä tämä alkaa!

Putkiajattelu

Jälleen kerran voin todeta, että kaveripiirissämme ei todellakaan ole ketään, jolla voisi olla pienintäkään aavistusta, mitä käymme läpi. 

Yksi arvioi meidät ihan tosi aikuisiksi, koska olemme naimisissa, kädessä maisterin paperit, töissä. Että mitä vielä. Niin no mitäpä siihen voi sanoa. Mumista jotakin vuokralla asumisesta ikään kuin vastalauseena sille, että ei tässä ihan vielä olla asuntovelallisia ja hiekkalaatikkoa pihalle rakentamassa.

Toinen tyyppi kertoi yhteisen kaverin tulevasta perheenlisäyksestä, ja samalla heitti oletuksen, onkohan meillekin jo tulossa. En kai voi suoraan syyttää kaveria putkiajattelusta, sillä tämähän järjestys varmasti kuuluisi perinteiseen kaavaan, jossa lasta aletaan odottaa heti valmistumisen ja häiden jälkeen. Koska olin juonut pari lasia viiniä ja olin hyvillä mielin menossa kaupungille viettämään iltaa, tyydyin vain spontaanisti toteamaan, että ei kannata hengitystään pidätellä. Ja jos olisikin vauva tulossa, niin tuskin sitä lapsiparkaa alkoholilla myrkyttäisin.
(Miten ne viinilasit oikein jäivät huomaamatta tältä tyypiltä? Vatsantuijottelunestämisiskeinoni numero yksi ei siis toimikaan aina!)

Itsehillinnästä voisin antaa itselleni arvosanan 8+.
Tällä kertaa.

Mitä jos alkais erakoksi

Olin vastikään erittäin alkoholintäyteisissä juhlissa, joissa musiikki raikasi, tanssia ja naurua riitti -  siellä kaikilla oli niin mukavaa (oi jospa oisit saanut olla mukana!*). Siinä lasi kädessä, tanssilattian virkaa toimittaneen olohuoneen reunalla seisten iloisessa nousuhumalatilassa kohtasin miehen erään kaverin, joka ohi mennen kosketti varovaisesti vatsaani ja kysyi hilpeästi, joko siellä kasvaa joku tai koska tällaista saa odotella.

Tällä viikolla taas töissä satuin istumaan kahvitauolla pöydän ääressä, jossa pari naispuolista kollegaa alkoi, tuosta noin vain, varoittamatta, pohtia synnytystä. Toinen kerta oli kuulemma kuin unelmasynnytys ja niin juuri, joo, ja oikein ihanaa, juu, ja paikat aukesi nopeasti, joo, aivan, niin oli sitten nopea toimitus, mmm, aivan ihanaa, että ihan erilainen kokemus kuin ensimmäinen, että ihanaa, mmm, niin.

Mietin vain, jos alkaisin hetkeksi erakoksi. Ja jos ei haluaisi töissä nähdä yhtään ihmistä, niin olisiko minulla muita vaihtoehtoja kuin alkaa majakanvartijaksi?

* tämä laulu on muuten mielestäni suoranaista **ttuilua ollakseen lastenlaulu. Että eipä kaikki päässyt Puten kekkereille, voivoi.

Anteeksi, voisitteko tarkentaa, en ymmärtänyt

Sen lisäksi, että jotkut ovat viime aikoina suoraan kysyneet perheenlisäyksestä, olemme myös saaneet vieraskirjaan saman kirjallisena.

Joku odottaa pieniä varpaita.
Kuulostaa jokseenkin brutaalilta.

Toinen kertoo, että kahdestaan on ihanaa, mutta kolmas täydentää onnea.
Emme ole, kiitos vain, kiinnostuneet kimppakivasta emmekä parisuhteemme ulkopuolisista suhteista. Etsi itsellesi jotkut toiset tyypit.

Kolmas piirtää aikajanalle 9 kuukauden päähän kysymysmerkin.
Silloinhan voisimme vaikka lähteä matkalle. Tulevaisuus on tuntematon. Definitely.

Perhesuunnittelua

Häät saavat ihmiset jotenkin avaamaan sanaista arkkuaan, sillä olen sekä kuullut ja lukenut viime aikoina ennätysmäisen määrän vauvanteosta. Voisin myös kirjoittaa melkein identtisen kirjoituksen, sillä taas terassilla kuulin vauvojen tekemisestä. Tyyppi oli eri, mutta ala sama kuin edellisellä perhesuunnitteluvalistajalla. Ja käytössä oleva verbi oli tällä kertaa tehdä.

En vain ymmärrä, mikä tilanne olisikaan sellainen, että mielellään avautuisi omasta perhesuunnittelustaan kaverille, jota ei ole nähnyt pitkään aikaan. Ainakaan kysymyksestä ärsyyntymättä.

Aluksi haaveilin, että vauvanteko on meidän oma salaisuus. En olisi kertonut sitä mistään hinnasta kenellekään, miehen kanssa vain olisimme salaisuuttamme vaalineet, kunnes salaisuus saisi vatsan kasvamaan ja ajan olevan sopiva kertomiselle.

Nyt vauvantekokysymykset saavat ärsyyntymään, koska se ei ole mikään itsestäänselvä asia. Tämä projekti vaatii kärsivällisyyttä, aikaa ja rahaa enemmän kuin olisin uskonut. Lapsettomuus saa myös minut tuntemaan huonommaksi ja pahemmaksi ihmiseksi mitä ehkä, ja toivottavasti, olenkaan.

Ja voin vain kuvitella, kuinka kysymykset ärsyttävät, jos tuloksellinen vauvanteko ei kiinnosta ollenkaan. 

En enää muista, miten selvisin tästä tilanteesta. Ehkä vain kallistin siiderituoppiani ja mutisin jotain epämääräistä. Samalla sain tietää parin tyypin omasta perhesuunnittelusta. Että oikein kaksi kuukautta on jo odoteltu, miksei tässä olla jo raskaana.

Niinpä.
Oikein kaksi kuukautta. 
Toivotan onnea ja kärsivällisyyttä ja siirryn hetkeksi luolaan nuolemaan omia haavojani ennen kuin alan miettiä tämän projektin kaksivuotissynttäriä.
Paska kakku.

Mistä niitä hankitaan?

Eräänä kauniina aurinkoisena iltana olin terassikierroksella kaverin* kanssa. Kolmatta drinkkiä siemaillessani ja hääjuttuja selostaessani meinasin tukehtua juomaan, kun kuulin kysymyksen "Niin, koska te aiotte hankkia lapsia?" 

Hämmennyin enkä meinannut saada sanaa suustani, joten jostakin aivojen sopukoista kehitin hätävastauksen, että en ole erityisen lapsirakas ihminen tällä hetkellä. Jatkokysymykseen miehen vauvakuumeen tilasta selitin, että ei ole täällä sellaista epidemiaa liikkeellä. Samalla sydämeni hakkasi ja hillitsin itseni totuuden kertomiselta.

Tässä se nyt kuitenkin olisi, the totuus:
a) Niin, jotkut ihmiset eivät halua hankkia lapsia koskaan ja

b) kaikki eivät niitä saa, vaikka haluaisivat. Joten vastauksena kysymykseesi voisin sanoa, että meillä voisi olla jo yli yksivuotias lapsi ja suunnittelisimme toisen hankintaa, jos niitä voisikin hankkia silloin kuin haluaa. Lisäksi tämä hankkiminen maksaa aika paljon, ja parhaillaan toivomme, että meillä olisi syksyllä varaa mennä hankkimaan lapsia 2300 euron hintaan per hankintayritys, josta tosin Kela sponsoroi osan, ja näihin hankintakuluihin voidaan lisätä myös hankintaan kuuluvat lääkkeet. Tähän hankintaprosessiin ei tosin kuulu takuuta lapsesta, joten kyseessä on vähän kuin kallis arpa, jonka ei voittoa -kohdasta saa kuitenkin pikavoittona haavan sydämeen, pelkoa perseeseen, turvotusta vatsaan ja sisäpuolelle kystan. Nyt lomalla olisi ollut hyvin aikaa mennä hankkimaan lapsia, mutta valitettavasti putiikki, jossa lapsi olisi tarkoitus hankkia, on kesällä kiinni. Joudumme siis lykkäämään hankintaa elokuuhun, tai luoja tietää minne asti, jos tämä hankkiminen on niin helvetin vaikeaa kuin se on tähän asti ollut.

ja vielä c) mistä ihmeestä niitä oikein sitten hankitaan?

P.S. Vielä lukijoille tiedoksi: olen kyllä tehnyt muutakin kuin vain istunut terassilla ja pubissa. Oikeasti.
P.P.S. Vaikka on mulla muuten nytkin punaviiniä lasissa.
P.P.P.S. Kuinka monta kertaa tekstissä esiintyi sana hankkia ja sen eri johdannaiset?

* kuriositeettina mainittakoon, että kaveri on terveydenhoitoalalla, ja hän on aivan ihana ja välitön ihminen, eikä hän varmasti halunnut aiheuttaa mitään pahaa kysymyksellään. Tekisi silti mieli vihjata parista asiallisesta sivustosta noin niin kuin tulevaisuuden kannalta.

Tuntomerkit

On ihmisiä, joille en ikimaailmassa tule kertomaan tähän mennessä elämäni suurimmasta kriisistä. Heille olisi niin turha selittää mitään. Kummallista tässä on, että voin siis loppujen lopuksi syyttää vain itseäni, kun ihmisillä ei ole edes mahdollisuutta ymmärtää.

Jos olisi jalka poikki, käsi kipsissä tai syöpähoidosta lähteneet hiukset, muut voisivat nähdä ja yrittää ymmärtää.

Tätä ei voi suurin osa nähdä.

Kuka huomaisi, että pelkään?
Se näkyy silmissä, unelmissa, joista ei uskalla haaveilla, suunnitelmissa, joita ei uskalla tehdä. Siinä, että vaaleanpunaista maailmaa ei ole enää olemassa ja olen alkanut pitää mustasta väristä. 

Kuka tietäisi, että itkun määrä on ajoittain melko lailla vakio?
Se kuuluu äänessä, se näkyy vesilasin hakemisessa, kostuneissa silmissä, pois käännetyssä päässä, lukitussa työhuoneessa, perutuissa tapaamisissa.

Kuka voisi uskoa, että sattuu?
Se kuuluu voihkintana jokaikisen piikin jälkeen, se näkyy turvonneessa vatsassa, tuntuu kipuna vatsassa.

Kuka näkisi, että olen välillä ihan rikki?
Se tuntuu sydämessä, se näkyy välinpitämättömyydessä, siinä, ettei kiinnosta. Se tuntuu joka paikassa. 

Miten muuten kukaan voikaan uskoa, kun vastaan aina mitä kuuluu -kysymykseen, että ihan hyvää?
Mitäs tässä.

Olisit onnellinen

Eräänä valoisana kesäyönä hämärässä pubissa viinilasin äärellä jouduin osalliseksi keskustelua, jonka aiheena oli, valitammeko turhaan. Kanssakeskustelijan mielestä tulisi lopettaa kaikenlainen valittaminen, onhan meillä katto pään päällä, rahaa ostaa ruokaa, hyvä tai ainakin kohtuullinen korvaus työstä, loma ja aikaa ja rahaa siihen, että voi istua hämärässä pubissa ja siemailla olutta kaikessa rauhassa, kun taustalla soi live-musiikki.

Että olisit onnellinen.

Olenhan minä. Eihän tässä maailmassa ole mitään itsestäänselvää, voisin olla koditon alkoholisti tai masentunut korkeakoulutettu työtön. Voisin olla köyhä afrikkalainen, orpo kiinalainen tai burn outista kärsivä japanilainen. Mutta kun en ole. 

Olen lapseton. Ja se valitettavasti vaikuttaa minuun enemmän kuin paljon. En valita* työstä siksi, että kokisin suuria paineita suorittamisesta tai työ olisi tylsää tai kauheaa. Valitan siksi, että en tiedä, miten tulevana syksynä onnistun luovimaan lapsettomuushoitojen viidakossa. En valita rahasta siksi, että haluaisin järjestää hulppeat häät tai ostaa kaikenlaista kivaa tai matkustaa ulkomaille. Valitan siksi, että en oikeasti tiedä, mistä hoitoihin riittää rahat, jos päättää maksavansa siitä, ettei tarvitse odottaa ja siirtyy suosiolla yksityiselle, kun julkisella ei näytä tapahtuvan mitään. Näitä jälkimmäisiä ei vain sanota ääneen. 

En ehkä puhu samaa kieltä muiden kanssa, joten on vaikeaa tehdä itsensä ymmärretyksi vain niillä sanoilla, jotka ovat yhteisiä ja molemmat tuntevat. 

En siis risti käsiäni toivoakseni jääkaapissa olevan vastaisuudessakin ruokaa, enkä säteile onnellisuutta siellä hämyisessä pubissa ja hehkuta kesää ja lomaa. Jos ristin käteni, toivon vain selviäväni tästä.

Kuinka itsekäs voikaan olla, kun on kyllä tietoinen siitä, että kaikkialla maailmassa, tai edes Suomessa, perusfasiliteetit eivät ole kunnossa, elää itse hyväosaisena ja ainakin kohtuullisen onnekkaana, mutta on silti sitä mieltä, että jotakin puuttuu? Kun haluaa vain lapsen?

Voi, kaverini. Et tiedäkään, kuinka paljon olen tätä miettinyt. Että miten olisin onnellinen, jos en koskaan saa lapsia.

* verbi valittaa kuulostaa tässä yhteydessä liian voimakkaalta, sillä tarkoitan lähinnä vain joidenkin negatiivisten asioiden ilmaisemista puolitotisella äänellä, mitä lähes jokainen joskus harrastaa, en jatkuvaa valitusten valivalivali- virtaa. 

Pistää päänsä piiloon, luulee ettei nää

Tekisi mieli pistää pää piiloon ulkomaailmalta. Vähän kuin tämä tukholmalainen lintu.

Toivoisin, että joku kysyisi minulta joskus, mitä minulle oikeasti kuuluu. Melkein ärsyttävää, että kukaan ei kysy mitään, mihin voisi vastata kuin asiat ovat. Luulen kuitenkin, että minusta näkyy kilometrin päähän, että on tässä jonkinasteisia murheita. Mutta sepä vasta ärsyttävää olisikin, jos joku kysyisi jotakin liian henkilökohtaista. Hätkähtäisin, ärsyyntyisin, valittaisin asiasta myöhemmin tänne.

Niinpä. En taida olla mikään maailman helpoin ihminen juuri nyt.

Parhaalle ystävälleni

Olet paras ystäväni jo seitsemättä vuotta. Uskomatonta, että aika menee niin nopeasti. Vastahan se oli, kun oli meidän penkkarit ja ylioppilasjuhlat ja lähdimme opiskelemaan. Sinun armeijasi. Minun opiskelut ulkomailla. Ja nyt olemme tässä, kihloissa, menossa naimisiin. Ja lapsettomuushoitoihin.

Jouduin puhumaan sinulle aika pitkään, että haluaisin vauvan. Luulit ehkä, että ne tulevat tasan yhdeksän kuukauden kuluttua siitä, kun sellainen tilataan. Yritin vakuutella, että siihen menee pitempi aika, ja asiaan ehtii tottua viimeistään raskauden aikana. Halusit odottaa siihen asti, että olet aivan valmis. Minäkin odotin. Valitettavasti olin kuitenkin oikeassa, toimitusaika näyttää viivästyneen, ja itse asiassa ei ole ollenkaan varmaa, saako koskaan sitä, mitä tilaa. Kysyit minulta, miksi sanoin etukäteen, että tässä saattaa kestää. En tiedä, vastasin, minulla oli vain sellainen tunne.

Sinulle tuli vauvakuume myöhemmin kuin minulla, joten olet ollut toiveikkaan positiivinen nämä lähes 1,5 vuotta. Olet ihastellut toisten vauvoja ja lapsia tänä aikana, kun itse olen jo muuttunut vähän välinpitämättömäksi ihmistenalkuja kohtaan. Nyt huomaan, että minä joudun lohduttamaan sinua välillä. Että kyllä se tästä nyt, kun saadaan apua, monet saavat lapsen hoidoilla. Ehkä todellisuus kolahti sinuun, kun menimme yhdessä naistentautien poliklinikalle. Ei siellä paljon miehiä ollut. Meidät huudettiin sisälle molempien nimillä. Tämä on siis meidän ongelma, se kai oli selvää kaikille odotushuoneessa istuville. Olin etukäteen kertonut, että siellä mahdollisesti tutkitaan minua ja sinua, joten et säikähtänyt sitä. Mutta onhan se vähän erikoinen tilanne, kun yleensä gynekologikäynnit hoidetaan ihan yksin. 

Olen vähän huolissani sinusta, kun kasaat huolia ja pelkoja sisällesi. Et kerro kenellekään, mutta en ehkä minäkään kertoisi, sillä kavereistasi löytyy vain supersikiäviä, jotka mainostavat lapsenteon helppoutta ja lapsien ihanuutta, ja sitten niitä, jotka eivät halua asiaa ajatellakaan moneen vuoteen tai ehkä vuosikymmeneen ja eivät siis mitenkään voisi ymmärtää edes sitä, että joku haluaa vauvan nyt. Onneksi kuitenkin keskustelet kanssani asiasta. Voisin keskustella enemmänkin, mutta sinulle tulee helposti yliannostus. Ennen siemennesteanalyysin tuloksia puhuimme siitä, mitä jos jommassa kummassa on jotakin vikaa. Sanoit, että ymmärtäisit kyllä lähteä suhteesta, jos todettaisiin, että et voi saada lapsia. En vain voi ymmärtää tätä. En ikinä olisi antanut sinun lähteä, jos jotakin vikaa olisi todettu.

Nyt kun vika mitä ilmeisimmin on minussa, kysyin sinulta, pitäisikö ymmärtää lähteä. Ei tietenkään, et sinä sitä niin tarkoittanut. Tämä on meidän yhteinen ongelma. Uskomuksen mukaan seitsemäs vuosi on kriisien vuosi. Meillä onkin elämä ollut muuten onnellisen ihanaa ja tasapainoista, joten tämä on kai meidän vaikeus. Olemme kuitenkin samalla puolella. Vuorotellen kannustavia ja optimistisia. Eilen kehuit minua, kun selvisin monen putkilollisen verikokeesta, vaikka sattui ja olin vähällä pyörtyä. Tuli hyvä mieli. Kun mieleesi tuli ensimmäisen kerran, että entä jos emme koskaan saa lapsia, yritin lohduttaa, että sitten matkustamme maailman eri kolkkiin ja nautimme elämästä. Se ei ehkä sinua sillä hetkellä lohduttanut, mutta ainakin yritin voittaa takavasemmalta iskeneen tappiomielialasi.

Kesällä lupaamme toisillemme olla yhdessä myötä- ja vastamäessä. En voisi olla onnellisempi.

Hyvää ystävänpäivää sinulle, paras ystäväni.
Rakastan sinua, mieheni.
nuuti

Uudelle ystävälleni

On ihanaa, että aikuisena voi löytää uuden ystävän, kuin kadoksissa olleen sielunsiskon. En voi melkein uskoa olevani näin onnekas.

Olet ainoa, joka tietää vauvahaaveistamme. En tiedä, tiedätkö sitä, että olet ensimmäinen ja ainoa, kenelle olen kertonut tästä. Vaistoni sanoi minulle, että sinulle on hyvä kertoa, enkä halunnut valehdellakaan, onhan nämä toistaiseksi toteutumattomat haaveet jollakin tapaa osa itseäni. Sinun kanssa asiasta voi keskustella oikeilla biologian ja lääketieteen termeillä, sillä tiedät niistä ammattisi kautta. Ei tarvitse selittää aivan alusta, etkä sano, että kun lakkaa yrittämästä, onnistuu. Kyselet sopivasti, et liikaa, mutta jaksat olla ihailtavan kiinnostunut ja kannustava. Olen varmasti joskus aika sietämättömän pessimistinen, mutta se on kai vain itsesuojelua. Onneksi meillä on paljon muutakin keskusteltavaa, niin en aina ole niin synkistelevä. 

Olet minulle tärkeä.

Hyvää ystävänpäivää,
toivoo nuuti

Vanhalle ystävälleni

Hyvää ystävänpäivää sinulle, vanha ystäväni. Ja anteeksi, että en ole aina sellainen ystävä kuin tahtoisin olla. 

Viime vuonna valmistuin ja aloitin työt toisella paikkakunnalla, ja sinä opiskelit ulkomailla. Et ehkä ole aivan samanlainen, kun tulit takaisin, mutta itsekin ulkomailla olleena tiedän sen muuttavan ainakin vähän. Nyt sinäkin olet oman alasi töissä. Olemme molemmat kiireisiä, eikä aikaa ole kuin ennen. Ehkä silloin ennen vuorokaudessa oli enemmän kuin 24 tuntia? Olet monessa mukana, järjestelmällinen, luotettava ja ehkä organisointitaitoisin ihminen, jonka tiedän. Olet nauravainen, hassu ja ihana.

Ehkä olet huomannut, että minulla on vähän murheita. Sellaista epävarmuutta ja pelkoa, jota en ole aikaisemmin kokenut, onhan elämäni tähän asti soljunut mukavasti ja olen ollut onnekaskin. En voi kertoa sinulle, että me olemme lähes viimeiset 1,5 vuotta yrittäneet, toivoneet ja yrittäneet lasta. Jos kertoisin, sinä ehkä myös huomaisit, että itselläsi voisi myös olla aika toteuttaa vauvahaaveet. Onnistuisitte varmasti heti, ja organisointitaidoillasi suunnittelisit vauvalle myös hyvän välin syntyä, ettei siitä ainakaan olisi haittaa urakehityksellesi. Onnistumisprosenttia nostaisi myös se kertomasi tosiseikka, että sukusi on erittäin hedelmällistä väkeä. Kaikki raskautuvat heti, kun vain vilkaisevat miestään. Puhuit eilenkin puhelimessa lapsien tekemisestä.

Jos tulisit nyt raskaaksi, en jaksaisi nähdä sinua. Tuntisin oloni maailman inhottavimmaksi, kylmimmäksi ja huonoimmaksi ystäväksi, kun en osaisi ilota onnestanne. Tiedän, että hehkuttaisit olotilaasi. Kerrot jo nyt paljon siskosi lapsista, jotka toki ovat sinulle tärkeitä. Mutta minua ärsyttää, että hekin saivat uuden lapsen, vaikka siskosi hoitaa lapset yksin, kun hänen miehensä juoksee ties missä. Huomaatkohan, että hiljaisuudella yritän sanoa, että en halua kuulla enempää uudesta vauvasta?

Välillä minusta tuntuu, että käperryn liiaksi tähän omaan maailmaani, joka pyörii kuukautiskiertoni mukaan. Nyt vihdoin pääsimme ensikäynnille lapsettomuuspoliklinikalle, ja ehkä jopa oikeisiin hoitoihin tänä keväänä. Kerron sinulle ehkä myöhemmin tästä kaikesta, jos tähän tarinaan tulee onnellinen loppu eli uuden alku. Siihen asti erkanemme mahdollisesti hetkeksi, mutta lupaan tulla kuitenkin takaisin. Toivottavasti vielä kelpaan.

Hyvää ystävänpäivää,
toivoo nuuti