Myöhään eilen huomasin, etten ole oikeastaan koko iltana tuntenut liikkeitä, eikä pikkuinen ilmoitellut itsestään makean juomisen ja syömisen, puhumisen, laulamisen tai soittorasian äänen jälkeenkään, joten yöunien pelastamiseksi menimme päivystykseen ja sieltä sydänäänien kuunteluun. Kaikki oli hyvin ja kaikki on nyt hyvin, paitsi ehkä minulla. Jotenkin taas luotto siihen, että tämä vartaloni hoitaisi raskauden loppuun asti, koki tuosta pelonsekaisesta hetkestä kolauksen, ja nyt toivon vain, että saisin vauvan ulos niin pian kuin mahdollista.
Ei sillä, että olisin kyllästynyt raskauteen, ei.
Rakastan vatsaa, se on juuri sopivan kokoinen.
Rakastan liikkeitä, minua ei haittaa virtsarakon survominen tai satunnaiset kylkiluihin osumiset, kunhan lapsi liikkuu.
Kerrankin vatsa on kesällä kiinteä.
Vauvan hikka on jollakin tavalla söpöä.
Vauvalle voi aina jutella, aivan kuin en olisi koskaan yksin.
Makoilemme usein sängyllä, minä, mies ja vauva siinä välissä vatsassa potkien molempia. Näitä hetkiä rakastan.
Mutta kun.
Mistä voin kuitenkaan tietää, että siellä kaikki on varmasti hyvin?
Että istukka hoitaa hommansa kunnolla loppuun asti?
Ja ei tapahdu mitään kauheaa?
Ja minä niin tiedän.
Että huolen määrä tulee kenties vain kasvamaan eksponentiaalisesti.
Mutta sitten se ei ole pelkästään minun vastuulla havannoida ja raportoida: "koska viimeksi on tuntunut liikkeitä, liikkuuko se tavallista vähemmän, onko olotilassa muutoksia, turvottaako, onko tullut supistuksia/lapsivettä/verta..."
Voimme sitten kahdestaan ihmetellä vauvan itkua ja sen eri variaatioita, kenties itkuun voi myös vaikuttaa syöttämällä, vaihtamalla vaipat, kantamalla, nukuttamalla. Nyt voin lähinnä silittää vatsaa.
"Haloo, haloo, huolestunut äiti täällä, voisitko nyt vähän liikkua, kiltti..."