torstai 24. kesäkuuta 2010

Haloo, haloo, täällä huolestunut äiti

Myöhään eilen huomasin, etten ole oikeastaan koko iltana tuntenut liikkeitä, eikä pikkuinen ilmoitellut itsestään makean juomisen ja syömisen, puhumisen, laulamisen tai soittorasian äänen jälkeenkään, joten yöunien pelastamiseksi menimme päivystykseen ja sieltä sydänäänien kuunteluun. Kaikki oli hyvin ja kaikki on nyt hyvin, paitsi ehkä minulla. Jotenkin taas luotto siihen, että tämä vartaloni hoitaisi raskauden loppuun asti, koki tuosta pelonsekaisesta hetkestä kolauksen, ja nyt toivon vain, että saisin vauvan ulos niin pian kuin mahdollista.

Ei sillä, että olisin kyllästynyt raskauteen, ei.
Rakastan vatsaa, se on juuri sopivan kokoinen.
Rakastan liikkeitä, minua ei haittaa virtsarakon survominen tai satunnaiset kylkiluihin osumiset, kunhan lapsi liikkuu.
Kerrankin vatsa on kesällä kiinteä.
Vauvan hikka on jollakin tavalla söpöä.
Vauvalle voi aina jutella, aivan kuin en olisi koskaan yksin.
Makoilemme usein sängyllä, minä, mies ja vauva siinä välissä vatsassa potkien molempia. Näitä hetkiä rakastan.

Mutta kun.
Mistä voin kuitenkaan tietää, että siellä kaikki on varmasti hyvin?
Että istukka hoitaa hommansa kunnolla loppuun asti?
Ja ei tapahdu mitään kauheaa?

Ja minä niin tiedän.
Että huolen määrä tulee kenties vain kasvamaan eksponentiaalisesti.
Mutta sitten se ei ole pelkästään minun vastuulla havannoida ja raportoida: "koska viimeksi on tuntunut liikkeitä, liikkuuko se tavallista vähemmän, onko olotilassa muutoksia, turvottaako, onko tullut supistuksia/lapsivettä/verta..." 
Voimme sitten kahdestaan ihmetellä vauvan itkua ja sen eri variaatioita, kenties itkuun voi myös vaikuttaa syöttämällä, vaihtamalla vaipat, kantamalla, nukuttamalla. Nyt voin lähinnä silittää vatsaa.

"Haloo, haloo, huolestunut äiti täällä, voisitko nyt vähän liikkua, kiltti..."

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Ennen matkaa luetaan matkaopasta

Vauva on täysiaikainen, joten nyt se sitten iski jollakin tasolla tajuntaan. Tässä synnytetään kohta. 

Olemme toki osallistuneet synnytysvalmennukseen, jossa kätilö luennoi synnytyksen kulusta. Se kaikki vain tuntui kovin kaukaiselta, odotusaika kun on kulunut hitaasti ja kuvittelen, että jäljellä on aikaa vaikka kuinka, ja aika kuluu yhtä hitaasti kuin tähän asti, vuodenajat vain vaihtuvat. Mutta ei, nyt on kesäkuu edennyt jo hyvää vauhtia eikä syksy tule ennen kuin meillä on vauva.

Ja ennen kuin olen synnyttänyt.

Ensisijainen toiveeni on, että selviämme molemmat hengissä. Oikeastaan kaikki muut toiveet tämän jälkeen tuntuvat pikkuseikoilta, ja tuntuu oudolta alkaa listata pikkutarkasti asioita, joista minulla ei ole kokemusperäistä tietoa. Mietin, että voisin hyvin mennä synnyttämään autuaan tietämättömänä kaikesta mahdollisesta, mitä voi tapahtua, miten synnytys voi edetä ja mitä ongelmia voi ilmetä ja vain luottaa henkilökuntaan ja itseeni.

Mutta sitten. Toissayönä heräsin pieneen vihlaisuun, joka meni ohi nopeasti. Loppuyön kuitenkin valvoin: ensin odotin liikkeitä, sitten vatsa meni ihan kovaksi, sitten piti taas odotin liikkeitä. Lopulta vauvalla tuli iso hikka, ja sitten olikin jo niin aamu, että vastoin kaikki tapoja ja tottumuksiani nousin sängystä ennen miestä, jonka herätyskello soi seitsemältä. Vielä makoillessani sängyssä päätin sittenkin lukea päivällä synnytyksestä vähän enemmän. Ehkä en ole nyt sen viisaampi, mutta tuntuu kuitenkin, kuin olisin lähdössä matkalle ja ottanut edes vähän selvää siitä, miten matkustan ja minne, enkä vain sokkona juokse mihin tahansa kulkuneuvoon tietämättä, miten perille voisi vaihtoehtoisesti päästä. Matkatavaroiden pakkaamista en tosin ole vielä suorittanut, joten the sairaalakassin pakkaaminen voisi olla seuraavana listalla.

Synnytyksessä pelottaa yksinkertaisesti kipu. Ehkä myös tietynlainen alkukantaisuus, hallitsemattomuus. Kuin olisi jokin eläin. Oleminen vaiston varassa, ja se, että pitäisi selvitä siitä kuin miljoonat muut aikaisemmin. Samalla lohduttaa ajatus siitä, että niin monet ovat synnyttäneet, tuhansia vuosia, ja se on niin luonnollista siinä mielessä, vaikkakin ajatus kaikista ruumiinaukoista tulevista eritteistä siinä kaikkien edessä on jokseenkin epäluonnollinen, samoin kuin ajatus kiljumisesta, karjumisesta ja kaikenlaisesta repeämisestä.

Sektio pelottaa minua vielä enemmän, mutta siihen tilanteeseen jouduttaessa pelkäisin varmasti itse toimenpidettä enemmän muita asioita, kuten juurikin sitä aivan ensimmäistä ja tärkeintä asiaa, eli selviämmekö molemmat hengissä.

Synnytyksen teemapäivänäni lainasin myös kirjastosta Syntyy uusi ihminen-kirjan (oikeastaan kaksi, vuosien 2003 ja 2009 versiot) - onhan tässä vaiheessa raskautta toki korkea aikakin lukea odotusajasta kertovaa kirjaa. Jostakin syystä minua eivät itkettäneet kuvat kohdussa olevasta peukaloa imevästä vauvasta, pikkuisesta isopäisestä ja lähes läpikuultavaisesta sikiöstä tai edes vastasyntyneestä. Sitä vastoin sain kyyneleet silmänurkkiin, kun selailin kuvia ovulaatiosta, munasolusta, siittiöstä, ensimmäisiä kertoja jakautuneesta alkiosta. Elämän ihme, se alku, on vain niin ihmeellistä.

perjantai 11. kesäkuuta 2010

Hyvä ajoitus

Jossakin mielentilassa olen päätynyt ajattelemaan, että me pääsimme lisääntymisasiassa, toistaiseksi, kuitenkin aika helpolla, enkä voi lakata ihmettelemästä, kuin onnekasta olikaan, että neljäs OI+IUI olikin sitten se meidän vauvan alku. Neljäs! Kun ei niitä usein edes tehdä kuin kolme, ennen kuin siirrytään eteenpäin. Meillekin neljäs hoito oli syyslomamatkamme sijasta tehty ajanviete odotellessa seuraavaa etappia. Siksi ehkä olikin niin vaikea uskoa, että se oikeasti onnistui - toki raskauden alkuvaikeudet vaikuttivat myös epävarmuuden tunteeseen.

Tästä olenkin sitten päässyt ajatukseen, että vauvamme syntyy juuri oikeaan aikaan. En olisi minä, jos vauva olisi syntynyt heti kuin mahdollista, vuonna 2008. Olisin erilainen, mieheni olisi erilainen, parisuhteemme olisi erilainen. Emme olisi menneet naimisiin keskellä lapsettomuuskriisiä, vaan kenties ensimmäisen lapsemme ristiäisissä.

Olen kuullut, että tämä ajoitus on hyvä, kun minulla on nyt oman alan työkokemusta pari vuotta. Tähän aikaan vuodesta lisääntyminen on myös joidenkin mielestä hyvä (ehkä myös työnantajan, hoidinhan kuitenkin kiltin tytön lailla määräaikaisuuteni - tosin hieman olisi voinut äitiysloman ajoitus olla myöhempi, niin ei olisi tullut niin kiire, mutta voi  hyvä työnantaja, yhteistyöhömme raskauteni ei vaikuttanut, mikä sinua kenties eniten huoletti, kun onnea-sanan jälkeen heti tätä utelit.) Lisäksi kesävauva on helppo pukea, kesävauvan isällä on kesäloma, kesävauva ei ole luokkansa nuorin, kesävauva saa syntymäpäivänään mansikkakakkua. Ja olihan varsin odotettavissa, kun naimisiinkin mentiin, että vauva sieltä sitten tulee, plops vain. 

Ja voi että ärsyynnyn kaikista näistä!

Saan itse ajatella, että ajoitus on juuri hyvä, ja mitä muutakaan voisin? Meidän ihana vauva syntyy oikeaan aikaan, ei se muuten olisi juuri tämä vauva. Olisimme halunneet lapsen vielä opiskellessamme, mutta koska niin ei käynyt, niin ehdimme olla töissä hetken ja saan nyt enemmän kuin minimiäitiyspäivärahan, asumme tilavammin kuin opiskelijoina asuimme. Meillä on valkoinen sohva, auto, vihkisormukset. Vakituista työtä minulla ei ole, eikä sitä omistusasuntoakaan, mutta ainakin tuota ensimmäistä odotellessa saattaisi mennä potentiaalinen lapsentekoikä ohi kokonaan. Joten näin on varsin hyvä, tässä ja nyt.

Miksi sitten joillakin on tarve selittää, mitkä perusteet meillä on saada vauva juuri nyt? Vaivaannun, kun kuulen näitä. Aivan kuin lapsi olisi jokin tilaustuote, sellainen, joka kuuluu tiettyyn vaiheeseen. Valmistuminen, työ, häät, vauva. Näinhän se meilläkin menee. Mutta se aika siinä taustalla ei kuitenkaan ole yhtä suoraviivainen, sitä emme vain ole näyttäneet kaikille. Meistä ei tullut lapsettomuuden suurlähettiläitä, mutta joidenkin silmät ovat silti avautuneet. Ehkä sekin on jo hyvin.

torstai 10. kesäkuuta 2010

Ostan, siis olen?

Rintakumit!
Korviketta!
Kertakäyttövaippoja!
Kantoreppu!
Sitteri!
Itkuhälytin!

Perheemme virallisena vauvantarvikehankintavastaavana* keksin jatkuvasti uusia asioita, jotka voivat olla tarpeellisia. Eilen kantaessani kotiin bodyn jatkopaloja ja babylegsejä mieheni hieman jo vihjaili, että kai olen edelleen tietoinen, mitä kaikkea tuleville vanhemmille myydään tarpeellisina, vaikka ilmankin pärjäisi (ainakin jos ei tiedä kyseisen tuotteen olemassaoloa). Olenhan toki, ja siksi ylläolevan listan kalleimpia tarvikkeita tullaan hankkimaan varmaan vasta vauvan synnyttyä, jos koemme kyseistä tavaraa tarvittavan. Samoin kuin niitä monia muita asioita, joita en nyt edes huomaa ajatella.

Vauvantarvikeviidakko on hämmentävä, sillä kaikkeen saa laitettua rahaa mitä vain nollan ja tuhansien eurojen väliltä. Välillä melkein epäilee omia kykyjään tulevana vanhempana valita sitä parasta ja sopivinta vaunua, pinnasänkyä, turvakaukaloa, mitä vain - puhumattakaan kaikesta ei-materialistisesta puolesta. Mutta onneksi neuvola järjestää perhevalmennuksia, joista tosin olemme päässeet käymään vain yhdessä. Ei sillä, että sieltä saisi jotain korvaamatonta tietoa (vaikka siellä sentään näki ihan oikean vauvan), mutta siellä näkee ne muut odottajat kumppaneineen. Ja taas muistaa, että monenlaiset ihmiset saavat lapsia. Ei siis ilmeisesti tarvitse olla huolissaan, jos ei ole maisterin tutkintoa vauvanhoidosta ja lastenkasvatuksesta. Tiedonhankintataito on tosin ihan jees, niin ei tarvitse siellä mammapiirissä kysellä, miten saa äitiyspakkauksen tai jotain muuta kvg-tasoista. Satunnaisilla epävarmuuden hetkillä (joita varmasti riittää myös vauvan synnyttyä ihan tarpeeksi) siis psyykkaan itseäni, että me opimme tuntemaan parhaiten meidän vauvan ja että ehkä siitä kaikesta selviää. Kun kerran ne muutkin.

* mieheni on sitten selvästi vauvantarvikkeiden kokoamisvastaava ja tosimies-ei-ohjeita-lue-lähtöajatuksella varustettu käyttöönopastaja.

torstai 3. kesäkuuta 2010

Kohtaaminen aurinkoisena iltapäivänä keskikaupunglla

Henkilöt, toisilleen tuntemattomat:
Nainen, raskaana 36. viikolla, hame, aurinkolasit. Harppoo rautatien ylittävää siltaa käsilaukku olalla heiluen.

Mies, ikä ehkä himpun verran yli 30, farkkutakki auki, polvihousut, puolipitkät hiukset, kädessä puolitäysi kaljapullo. Ohittaa naisen sillalla, ottaa huikan pullosta.

Tapahtuma:
Liikennevaloissa mies pysähtyy, katsoo taakseen. Punaisten valojen aikana nainen ehtii kävellä odottamaan saman suojatien eteen. Vihreät valot, mies lähtee katua ylöspäin pitkin askelin, kuikuilee olkansa yli. Nainen kiiruhtaa myös eteenpäin.

Dialogi:
"Niin et syntyyks se kahden vai kolmen kuukauden päästä?"
"No ehkä kuukauden."
"Oho. Se on melkoista, kauheeta. Se synnytys."
"Aha."
"Nii siis onko se ihan tarkoituksenmukaista et mies siellä on? Ja katsoo kaikki mitä siellä alhaalla tapahtuu? Et itse ainakin olin ihan et..."
"Niin, eihän sinne oo pakko mennä"
"Pakko ja pakko, minä siellä olin koko ajan ja oli se kyllä tuskaa ja olisin voinu sanoo et lyö mua tuohon jos tekee mieli et sellaista kauheaa siellä kyllä et onko se ihan miesten paikka et nykyään sinne miehetki menee ja kattoo et mitä kaikkea ku ennen nämä on hoidettu jossain mis ei miehii oo ollut et jossain saunassa et kyllä se on"
"On teillä miehillä rankkaa!"

Loppukohtaus:
Mies kaataa olutta suuhunsa ja ylittää tien. Nainen jatkaa matkaansa vastakkaiseen suuntaan.

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Keskiviikko.

Mies sammuttaa aamulla herätyskellon torkun ainakin viisi kertaa, ennen kuin herää. Nousen, istun sohvalle, viikkaan kuivumassa olleita pyykkejä: harsoja, pieniä vaatteita. Mies syö aamupalaa, antaa suukon vatsalle ja vaimolle ja kiiruhtaa töihin. Itse jään istumaan paikoilleni. Kummallista, että ei tarvitse mennä minnekään, voin vain olla. Kuinka olenkaan tätä odottanut!

Ja silti. Ahdistaako se vähän? En voi enää kertoa, kuinka kiire olikaan töissä (tärkeillen), kuinka vaikeita ihmisiä/asioita/tilanteita kohtasin (huokaisten, hieman paheksuvasti), mitä hauskaa/mukavaa minulle tapahtui (nauraen, ainakin jälkikäteen). En enää nää työkavereita, en työpaikkaa, en saa samanlaista palkkaa. Ja etenkään en tiedä, koska seuraavan kerran haen töitä ja olen töissä. Jossakin. Silloin mikään ei ole enää samanlaista.

Kotiäiti. Uusi ammattinimikkeeni. 

Vien pikkuiset vaatteet lipaston laatikkoon. Keitän teevettä, syön aamupalani hitaasti. Aurinko paistaa, tuntuu uuden elämän alulta.