Päiväunia

Joskus jostakin pienestä asiasta tulee mieleen menneitä hetkiä. Kuten: poikani nukahtaa kainalooni päiväunille, nuuskin hänen hentoisia hiuksiaan, asettelen vilttiä meidän molempien ylle, itsekin melkein jo nukahdan kuunnellessani sitä tasaista tuhinaa sylissäni. Sitten muistan.

Vuosi sitten:
Rakastin päiväunia, ne olivat minulle välttämättömyys. Nukuin aina töiden jälkeen, kenties heräsin vasta kun oli aika mennä yöunille. Joskus päivisin, jos pääsin käymään kotona, saatoin torkahtaa tunnin, sitten palata töihin, aivan kuin olisi ollut uuden päivän aamu. Aina päiväunille mennessäni otin sohvalle viltin, laitoin sen pääni yli ja makasin aivan hiljaa, kuulostelin liikkeitä. Vatsan kasvaessa nukuin kyljellään, vatsa siinä vieressäni, me molemmat, viltin alla.

Kaksi vuotta sitten:
Rakastin päiväunia, silloin tällöin torkahdin töiden jälkeen. Kevään edetessä ahdistuin auringonvalosta, lapsettomuustutkimuksista ja -hoidoista ja niiden etenemättömyydestä ja epävarmuudesta. Joskus nukuin vain, koska en jaksanut sitä kaikkea. Viltin alla se maailma tuntui ehkä kaukaisemmalta, ja minun olo niin pieneltä.

Nyt:









 Oi miten haluaisin, että te vanhat, ja uudetkin lukijat, näkisitte nyt kuvan hänestä. Paras päiväunikaverini on ollut energiaa täynnä koko aamun, syönyt reippaasti lautasellisen puuroa ja juonut maitoa päälle, ja nyt tuhisee niin rauhallisesti, pikkuinen maha pömpöttää sukkahousuissa. Kädet retkottavat rennosti, tutti on juuri tipahtanut suusta ja suu maiskuttaa pari kertaa, ripset lepäävät kauniisti. Hiukset takaa hieman pörröiset, lennokkaasti sähköistyneet. Sellainen paketti. Siellä viltin alla. 

Mitä jäljelle jää

En ole enää lapseton, en ole ollut sitä tavallaan sitten lokakuun 2009, jolloin näin ensimmäisen kerran häivähdyksen toisesta viivasta raskaustestissä: tämä on mahdollista, tästä voi tulla jotakin. Kuin aurinko olisi paistanut enemmän kuin ennen, vaikka vuoden pimein aika oli vasta tulossa. Raskauden puolivälin jälkeen, vatsan kasvaessa, lapsettomuuden tunne ja pelko jäi taakse, ja kun kaikki meni hyvin ja lapsi syntyi, en koe enää olevani millään muotoa lapseton.

Tietenkin mietin yritys- ja lapsettomuusaikana asioita sen hetkisestä näkökulmasta. Mitä jos. Tiesin, mikä olisi seuraava askel, mutta tien päähän asti en kai uskaltanut oikeasti ajatella. Olen pelännyt, itkenyt, ärsyyntynyt, hoitanut ihmissuhteita huonosti, unohtanut välillä, että jotkut saavat lapsia helposti, tuntenut huonoa omatuntoa, että olen ollut lähes kateellinen kaverin keskenmenosta ("se ainakin tuli raskaaksi"), valehdellut, stressannut, ollut stressaamatta, toivonut, lohduttanut, ajatellut olevani viallinen, ollut luottavainen, laskenut prosentteja, käynyt apteekissa, ollut tuskastunut, luottavainen, epävarma. Ihan kaikkea.

Mitä tästä jäi jäljelle?

Elämä on, ja tulee aina olemaan, epäreilua.
Että vaikka kuinka olisi kiltisti tehnyt kaikki asialliset hommat aina, se ei liity lapsentekoon. Lapsia saavat kaikenlaiset ihmiset, jotkut jopa vahingossa, ja kaikenlaiset ihmiset voivat jäädä saamatta lapsia, vaikka haluaisivatkin ja olisivat mitä parhaimpia vanhempia.

Elämässä on sattumia enemmän kuin armeijan sopassa.
Joskus onnellisia, joskus ei. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Parasta olisi yrittää olla onnellinen nyt.

Joskus pelottaa.
Ks. edellinen kohta. Mitä jos jotakin sattuisi. En kestäisi enkä selviäisi.

Kummallinen kasa uskoa toisen raskauden alkamiseen.
Toivon, että elämä yllättää iloisesti, joskus. Haaveilen. Kuvittelen.
Ja sitten, jos oikeasti ajattelen, en ymmärrä, miten tämä voisikaan olla mahdollista. Pitäisi aloittaa alusta verikokeet ja muut, olisipa ikävää, jos ahdistaisi asia ja tulisi paha mieli.
Usein siis olen ajattelematta oikeasti. Minä vain haaveilen ja toivon, uskonkin.

Kun ei voi olla unohtamatta

Jokin aika sitten kuulin sen ensimmäisen kerran: koska te teette toisen lapsen?

Särähti korvaan, tuntui sydämessä. Tästä olen kirjoittanut aikaisemminkin. En enää muista, mitä mutisin vastaukseksi, ei kysyjä kuitenkaan ymmärtäisi.

En vaan voi olla unohtamatta sitä, kuinka ihmeellistä oli, että tulin raskaaksi ja saimme lapsen ja että se ei ole itsestään selvää meille ja monille muille.

En unohda sitä, että elämässä ei ole mikään varmaa (paitsi epävarmuus), ja siksi pitäisi olla onnellinen nyt, jos siihen on aihetta. Aika usein kuitenkin on.

Hajatuksia

Kuulin vähän jo pidemällä olevia raskausuutisia, ja tyyppiä heti tärppäsi. En ymmärrä, mikä minua vaivaa, kun muutama päivä ennen laskettua aikaa tämä aiheutti kummallisia kateuden tunteita.
Ne eivät tiedäkään, että jotkut odottavat pitempään. Pelkäävät, tekevät lapsia klinikalla.

Kaikki on itselläni hyvin eikä minulla ole mitään syytä tuntea näin, ja vauvoja tulee maailmaan koko ajan, minkä olen aikoja sitten ymmärtänyt. Kenellekään en lapsettomuuden pelkoa toivo. Ja silti. Aivan kuin häivähtävän hetken, nyt jos edes uskallan tunnustaa, olisin toivonut, että kaikilla voisi mennä yrittämisessä edes vähän pidempään, niin osaisivat arvostaa, ymmärtäisivät. Vaikka ei sitä rakkauden ja arvostamisen määrää sillä mitata, tiedän.

Olen jo hieman ajatellut mahdollista toista lasta. Samaan aikaan minun kanssa lapsen saavat tulevat varmasti raskautumaan uudelleen ennen minua. Aikaisemmin ajattelin, että kunhan saan yhden lapsen. Koska haluaisimme useamman lapsen ja se yhden lapsen kunhan-toive on pian toteutumassa, joudun siis muuttamaan tuota lausetta myöhemmin. Ehkä ihminen vain on sellainen: haluaa lisää, kun entiset tavoitteet on saavutettu? Ahne ja itsekäs.

Neuvolasta annettiin käteen ehkäisyopas, joka tulisi lukea etukäteen, koska jälkitarkastuksessa on kuulemma niin vähän aikaa aiheen pohtimiseen. Nyt tuntuu, että mitään pitkäaikaista ratkaisua emme ehkäisyksi halua, ja jos kaikki menee tässä raskaudessa ja vauva-ajassa hyvin, mahdollinen imetysaikana raskautuminen ei luultavasti tuntuisi vahingolta, vaan lähinnä onnekkaalta sattumalta.

Hyvä ajoitus

Jossakin mielentilassa olen päätynyt ajattelemaan, että me pääsimme lisääntymisasiassa, toistaiseksi, kuitenkin aika helpolla, enkä voi lakata ihmettelemästä, kuin onnekasta olikaan, että neljäs OI+IUI olikin sitten se meidän vauvan alku. Neljäs! Kun ei niitä usein edes tehdä kuin kolme, ennen kuin siirrytään eteenpäin. Meillekin neljäs hoito oli syyslomamatkamme sijasta tehty ajanviete odotellessa seuraavaa etappia. Siksi ehkä olikin niin vaikea uskoa, että se oikeasti onnistui - toki raskauden alkuvaikeudet vaikuttivat myös epävarmuuden tunteeseen.

Tästä olenkin sitten päässyt ajatukseen, että vauvamme syntyy juuri oikeaan aikaan. En olisi minä, jos vauva olisi syntynyt heti kuin mahdollista, vuonna 2008. Olisin erilainen, mieheni olisi erilainen, parisuhteemme olisi erilainen. Emme olisi menneet naimisiin keskellä lapsettomuuskriisiä, vaan kenties ensimmäisen lapsemme ristiäisissä.

Olen kuullut, että tämä ajoitus on hyvä, kun minulla on nyt oman alan työkokemusta pari vuotta. Tähän aikaan vuodesta lisääntyminen on myös joidenkin mielestä hyvä (ehkä myös työnantajan, hoidinhan kuitenkin kiltin tytön lailla määräaikaisuuteni - tosin hieman olisi voinut äitiysloman ajoitus olla myöhempi, niin ei olisi tullut niin kiire, mutta voi  hyvä työnantaja, yhteistyöhömme raskauteni ei vaikuttanut, mikä sinua kenties eniten huoletti, kun onnea-sanan jälkeen heti tätä utelit.) Lisäksi kesävauva on helppo pukea, kesävauvan isällä on kesäloma, kesävauva ei ole luokkansa nuorin, kesävauva saa syntymäpäivänään mansikkakakkua. Ja olihan varsin odotettavissa, kun naimisiinkin mentiin, että vauva sieltä sitten tulee, plops vain. 

Ja voi että ärsyynnyn kaikista näistä!

Saan itse ajatella, että ajoitus on juuri hyvä, ja mitä muutakaan voisin? Meidän ihana vauva syntyy oikeaan aikaan, ei se muuten olisi juuri tämä vauva. Olisimme halunneet lapsen vielä opiskellessamme, mutta koska niin ei käynyt, niin ehdimme olla töissä hetken ja saan nyt enemmän kuin minimiäitiyspäivärahan, asumme tilavammin kuin opiskelijoina asuimme. Meillä on valkoinen sohva, auto, vihkisormukset. Vakituista työtä minulla ei ole, eikä sitä omistusasuntoakaan, mutta ainakin tuota ensimmäistä odotellessa saattaisi mennä potentiaalinen lapsentekoikä ohi kokonaan. Joten näin on varsin hyvä, tässä ja nyt.

Miksi sitten joillakin on tarve selittää, mitkä perusteet meillä on saada vauva juuri nyt? Vaivaannun, kun kuulen näitä. Aivan kuin lapsi olisi jokin tilaustuote, sellainen, joka kuuluu tiettyyn vaiheeseen. Valmistuminen, työ, häät, vauva. Näinhän se meilläkin menee. Mutta se aika siinä taustalla ei kuitenkaan ole yhtä suoraviivainen, sitä emme vain ole näyttäneet kaikille. Meistä ei tullut lapsettomuuden suurlähettiläitä, mutta joidenkin silmät ovat silti avautuneet. Ehkä sekin on jo hyvin.

Minuutin työ ja pitkä loma

Yhtä varma kevään merkki kuin koirankakka tien laidassa on kesälomakeskustelut. Kuka menee naimisiin, kuka lähtee ulkomaille. Miten lomansa saa vietettyä tehokkaasti, ja kuinka monta viikkoa kukin on lomalla. En voi nyt oikein osallistua keskusteluun, sillä minulla ei ole varsinaista kesälomaa, ja äitiysloman alkuun ei voi suunnitella mitään matkaa, kun vauvan aikatauluista ei vain voi tietää. Mieheni taas on viime vuonna valmistunut ja aloittanut oman alansa hektisen työn, joten hänkään ei kesällä lomaile. 

Illanvietossa, hyvän ruuan, juoman (kuulemma) ja seuran keskelle heitin kuitenkin huomautuksen niille muutamille neljän viikon lomakehuskelijoille, että voipas mieheni olla lomalla kesällä. Isyyslomalla. Kieroutuneella huumorintajulla varustettujen miespuolisten kavereiden mielestä tämähän on vallan epäreilua. Minuutin työstä pitkä loma. Onko se nyt reilua, kun toiset ovat olleet töissä koko vuoden.

Tilanne meni ohi, se oli vallan koominenkin naurunpyrskähdyksineen, eihän kukaan nyt tosissaan.

Eihän?

Vai ehkä sittenkin ihan vähän. Ei niin valhetta etteikö jotakin totta? Onkohan tässä asenteessa myös kannanotto oikeuteen isyysvapaista? Saako loman ansaittua näin helposti, tsuip vaan, ja sitten tähdätään kesälomaan? 

Miten pahalta miehestäni ehkä voikaan tämä tuntua. Vitsi, jolle nauretaan, on hauska ilta, kaikki ovat hyvällä tuulella. Ja kuitenkin puhutaan meidän vauvasta ja sen maailman parhaasta isistä, joka on niin onnellinen. Rakastaa ja odottaa niin kovasti. Ikävöi vauvaa, kun olen töissä. Herkistyy, kun saa oman isyyspakkauksen, jossa on I love dad -body. Haluaisi olla vauvan kanssa kotona isyysvapailla, kenties pidemmänkin aikaa. 

Eikä tätä edes minuutissa tehty. Aikaa odotuksen alkamiseen meni yli kaksi vuotta. Se on enemmän kuin 1051200 minuuttia. Niin kerta. 

Lääketieteen lahja

Viis ja puol

Epätieteellisen, empiirisen ja täysin subjektiivisen tutkimukseni mukaan mielenrauhan säilyminen kestää tasan viisi ja puoli päivää lähtien siitä hetkestä, kun kaiken on todettu olevan hyvin. Näiden päivien aikana ehtii kuitenkin:
shoppailla vaatteita itselle ja pienelle
tilata netistä lisää vaatteita, joista epäsopivat palautetaan heti seuraavana päivänä
hymyillä yltiöonnellisena, kun aurinko paistaa työpaikalla sälekaihtimien välistä ja yrittää selittää äkillistä onnen tunnetta auringon ilmaantumisella.

Ja sitten, kuudentena päivänä. Paha päivä töissä ja vatsaa kivistää, ei kai siihen muuta tarvita. Harkitsen taas sadannen kerran dopplerin tilaamista. Mieheni mielestä se vain voisi lisätä huolestuneisuutta, jos ääniä ei saakaan kuuluviin, ja kaikki voisi silti olla hyvin. Ja hän on oikeassa. Mutta entäpä jos äänet kuuluisivatkin aina hyvin ja mieleni rauhottuisi? Niin, taas hetkeksi. Kenties mielenrauhan säilymisen aika jopa lyhenisi. Toivon, että liikkeet alkaisivat jo tuntua, niin olisi jotakin konkreettista muistutusta tästä raskaudesta.

Lapsettomuudesta konkreettinen muistutus sitä vastoin putosi laukustani lattialle kaupan kassalla pari päivää sitten. Laukkuun, jonne yhden klinikkakäynnin jälkeen sulloin pistämiskamat, oli ilmeisesti jäänyt yksi neula, joka yhtäkkiä, keskellä päivää, ikään kuin taas muistutti minua viime vuodesta. Kops vain. Toivottavasti ne S-marketin mummot eivät nyt luule, että olisin jokin pahakin narkkari siellä villakangastakissa pyörimässä heidän hedelmätiskillään. Hämärä tyyppi, kertakaikkisesti.

Kolme äitiä

Ensimmäisen äidin, jonka ei ikinä pitänyt luovuttaa, nujersi syöpä, julma, julma syöpä. Valkoinen risti lumen peittämällä haudalla, jo palaneita kynttilöitä, sekä niitä, joissa liekki yhä lepattaa hyytävässä pakkasessa. Niitä sinnikkäitä, aivan kuin hän. 

Toinen äiti, periksiantamaton ja sinnikäs hänkin, laskee kukkia lapsensa haudalle. Sen, joka oli ehkä täyttänyt tehtävänsä jo ennen maailmaantuloaan, ehkä liian hyvä tänne, enkeli jo syntyessään. Ruusut ovat kuihtuneet, uudet kukatkin jäätyvät pian hautakiven juurella, mutta rakkaus on ikuinen. 

Kolmas äiti, joka ei itse vielä osaa kutsua itseään äidiksi, pitää kohmeisilla käsillään kiinni kynttilöistä. Ajattelee omaa lastaan, joka on vielä niin pieni, että hänen pitää kasvaa ennen syntymää monta kymmentä senttiä, mutta niin suuri, että ajatus hänestä, ihan lähellä kasvamassa, tuntuu niin normaalilta. Välillä tuntee, kuitenkin, huonoa omatuntoa siitä, että ei uskalla täysin luottaa kaiken menevän hyvin. Jos kaikki menee hyvin ja tämä syntyy, ensimmäiseksi sanon sille anteeksi, että en uskonut sinuun, hän ajattelee. Polun reunaa kulkiessaan ja pipon alta pilkistävien hiusten huurtuessa kasvoihin hän miettii niitä lapsia, jotka menettivät äitinsä, ennen joulua, ja sitä äitiä, joka on menettänyt lapsensa. Ja niitä monia, jotka yhä odottavat, odottavat, odottavat.

Niin he kohtaavat, nämä kolme äitiä, yhtenä vuoden vilkkaimmista päivistä, hautausmaalla.
On talvipakkanen, ja kynttilämeri valaisee pimeyttä. 

Perjantai kolmastoista päivä

Silloin se sitten tapahtui. Vuotoa. Ei mitään epämääräistä ruskeaa, vaan ihan selvää, punaista verta. En ollut kotona, joten en edes voinut mennä sohvan nurkkaan itkemään, vaan piti olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaikka olikin.

Ajattelin:
Että se oli sitten siinä, raskausviikkoja vähän päälle 6.
Menenkö sitten alkuraskaudenultraan vain toteamaan asian.
Miksi pitikään varata se neuvolakin, onpa kurjaa alkaa perua näitä aikoja.
Mies pettyy niin paljon. Juuri sain hänet vakuuteltua, että kaksi viivaa tarkoittaa raskautta.
Ei kerrotakaan vanhemmille jouluna. Mistä edes kertoisimme? Sellaisen menetyksestä, jota ei ehkä koskaan ollutkaan?
Vastahan sain tasavahvat viivat epäuskoa vastaan tehtyyn varmistuksenvarmistuksenvarmistuksenvarmistustestiin.
Mutta eihän se mitään kerro. Hormoniahan voi olla vaikka kuinka pitkään.
Onko tämä lopun alku?

Ja ennen kaikkea:
en jaksa aloittaa alusta. Lääkäriajan varaus, lääkkeet apteekista, esimiehelle selittäminen, sijaisen hankkiminen, töiden suunnittelu niin, että sieltä voi olla pois, piikit ja mustelmat, kävely klinikalle, tutkimus, uusi aika, lisää lääkettä, esimiehelle selittäminen, töiden järjestäminen, toimenpide, kävely klinikalta kotiin ja orastava toivo vajaaksi kahdeksi viikoksi. Kenties myös kokonaan uusi hoitomuoto vähintäänkin tuplamäärällä klinikkakäyntejä ja lääkkeitä. Menisikö siinä taas kaksi vuotta, että tulisi tulosta?  

Yöllä en nukkunut montaa tuntia.
Seuraavana aamuna kuitenkin huokasin helpotuksesta. En ollut vuotanut yön aikana kuiviin hotellin valkoisille lakanoille, maailma ei ollut pysähtynyt, aamu valkeni kuten ennenkin, harmaana, mutta uutena päivänä kuitenkin.
Sitä helpotuksen huokausta kesti lounaaseen asti, kunnes taas.
Verta. Paperissa.  

Nyt on kolmas päivä lauantain jälkeen. Toivon, toivon, toivon niin paljon, että tämä oli vain harmitonta alkuraskauden vuotoa, joka ei ole kai edes mitään harvinaista. Kipuja ei ole, eikä vuoto ole mitenkään verrattavissa kuukautisiin, vaikka sitä ihan selvästi kuitenkin tuli. Näihin tietoihin lohduttaudun ja toivon pääni kestävän ultraan asti.
Sen pitemmälle en uskalla ajatella.

Linnunkakkaa

Olisi ihanaa, jos uskaltaisi olla onnellinen, huoleton, ongelmista tietämätön. Mutta koska tämä on ollut niin monen ultrauksen, lääkärikäynnin, piikin, itkun ja euronkintakana, pelkään, että onni otetaankin pois ja sitten kaikki täytyy aloittaa alusta.

Toinen puoli minusta uskaltaa iloita. On tämä jo enemmän kuin ennen. Antaa toivoa tulevaan, mikä se ikinä onkaan.

Kerronpa tarinan.
Viime keväänä, joskus silloin, kun auringonsäteet olivat jo hetken ulottuneet maahan asti saaden ruohon vihertämään ja routaisen maan lämpenemään, menimme vuoden ensimmäiselle piknikille. Katoin viltin päälle syötävää, ja käsissämme olivat siideri- ja oluttölkit. Aurinko paistoi, linnut lauloivat. Silmät häikäistyvät ilman aurinkolaseja aivan kuin olisi herännyt talviunilta. Iholla tuntui lämpöä, rinnassa rakkautta.

Leppoisan iltapäivähetken keskeytti pieni kolahdus. Se ainoa lintu, joka koko äärettömällä sinitaivaalla sillä hetkellä liiteli, kakkasi siideritölkkiin. Kuinka todennäköistä siis on, että kun istuu piknikillä parin neliömetrin alueella kädessä tölkki, jossa on neliösentin kokoinen reikä, niin siideristä tulee juomakelvotonta linnunkakan vuoksi?

Seuraavalla piknikillä ei kuitenkaan ollut järkeä alkaa pelätä saavansa tölkkiinsä lokin paskaa, koska se vain on epätodennäköistä, että linnunkakkaa osuu aina saman ihmisen päälle. Taivas on kuitenkin iso ja minä pieni.

Koska olemme jo saaneet käteemme lapsettomuushoitokortin, en jaksaisi pelätä koko aikaa tuulimuna- ja keskenmenokortteja. Olen mieluummin tällä hetkellä edes vähän onnellinen, ihan varovaisesti. Ja se tuntuu nyt melko hyvältä.

Putkiajattelu

Jälleen kerran voin todeta, että kaveripiirissämme ei todellakaan ole ketään, jolla voisi olla pienintäkään aavistusta, mitä käymme läpi. 

Yksi arvioi meidät ihan tosi aikuisiksi, koska olemme naimisissa, kädessä maisterin paperit, töissä. Että mitä vielä. Niin no mitäpä siihen voi sanoa. Mumista jotakin vuokralla asumisesta ikään kuin vastalauseena sille, että ei tässä ihan vielä olla asuntovelallisia ja hiekkalaatikkoa pihalle rakentamassa.

Toinen tyyppi kertoi yhteisen kaverin tulevasta perheenlisäyksestä, ja samalla heitti oletuksen, onkohan meillekin jo tulossa. En kai voi suoraan syyttää kaveria putkiajattelusta, sillä tämähän järjestys varmasti kuuluisi perinteiseen kaavaan, jossa lasta aletaan odottaa heti valmistumisen ja häiden jälkeen. Koska olin juonut pari lasia viiniä ja olin hyvillä mielin menossa kaupungille viettämään iltaa, tyydyin vain spontaanisti toteamaan, että ei kannata hengitystään pidätellä. Ja jos olisikin vauva tulossa, niin tuskin sitä lapsiparkaa alkoholilla myrkyttäisin.
(Miten ne viinilasit oikein jäivät huomaamatta tältä tyypiltä? Vatsantuijottelunestämisiskeinoni numero yksi ei siis toimikaan aina!)

Itsehillinnästä voisin antaa itselleni arvosanan 8+.
Tällä kertaa.

Mulla on...

...loma.
...mustelmia vatsassa.
...ruiskuja ja neuloja käsilaukussa.
...1 kpl johtofollikkeleita kasvamassa.
...toivoa jonkin verran.
...ihan kiva uusi kampaus.
...ballerina-kengät, vaikka aamuisin on pakkasta.
...hermostumiskynnys erittäin matalalla.
...kurkku kipeä.
...kaksi täyttä purkkia käytettyjä ruiskuja, neuloja ja ampulleja.
...kaapissa glögiä.
...ei mitään järkevää sanottavaa,  ns. takki tyhjä.
...ja sanoinko jo, että loma?

Älä tyrkytä minulle terapiaa

Kirjoitan tämänkin, jotta muistaisin myöhemmin.

En ollut aamulla ihan varma, olinko eniten ahdistunut, surullinen vai ottiko vain rehellisesti päähän.

Ensin tulivat perinteiset kyllähän-minä-tämän-tiesin ja olen-idiootti-kun-jaksoin-edes-yrittää-toivoa -olot.
Sitten surullinen olo, koska mieskin oli niin toivonut ja näin, kuinka pettynyt hän oli.
Sitten ahdistus, koska emme tiedä, milloin on seuraava kerta ja kuka sen kaiken kustantaa, ja tuleeko tästä koskaan mitään ja kuinka jaksamme.
Ja lopuksi vain otti päähän.

Tässä siis päivän lauluvinkki.
Jään odottelemaan kuukautisia ja toivon, että edellä olevan laulun sanat lakkaavat joskus soimasta päässäni. 

"Sentimentaalinen paska"

Vaikka yritin pitää sanaisen arkkuni hetken aikaa suljettuna, niin pakko kuitenkin kertoa tämä.

Kävin kuuntelemassa livenä muun muassa nämä laulut:

On elettävä huolella

Mitäpä jos

Ja kyynelehdin jälleen sanoja kuunnellessani. 

Ehkä se johtui myös hormoneista ja kivistävästä vatsasta, tästä tilanteesta ja lapsettomuudesta, jota ei niin vain unohdeta, koska se on läsnä koko ajan. Ehkä niistä kaikista muista pinnalla olevista asioista, työkiireestä, hautajaisista. Elämän epäreiluudesta.
Tai sitten siitä, Putroa lainatakseni, että vanhemmiten sitä vain on sentimentaalinen paska.

Tai sitten siitä, että Elämä on juhla.
Joskus.

Nyt on muuten taas hieman toivoa.
Jos oikein katsoin, tieto yhdestä, isosta munarakkulasta sai miehenkin silmät kostumaan.
Joten ehkä ollaan sit molemmat samanlaisia.
Sentimentaalisia paskoja.

Tämän haluaisin unohtaa

Lapsettomuuteen liittyy asioita, joita haluaisin unohtaa. Olen ehkä onnistunutkin siinä, sillä en enää muista yksityiskohtia. Mutta muistan vielä hyvin, miltä minusta tuntui lapsettomuuskriisin tähän mennessä synkimpänä päivänä.

Se oli ihan tavallinen päivä viime keväänä, mitään erityistä ei ollut sattunut.
Tulin töistä yksin kotiin.
Kuukautisvuodon ei kai olisi pitänyt vielä alkaa, julkisella asiat eivät edenneet, odotimme ja pelkäsimme lapsettomuustutkimuksia koko kevään ja sitten odotimme vielä hoitoa, jonka ajankohta oli hyvin venyvä käsite. Ärsytti kaikki, pelotti sana ikinä, joka tunkeutui ajatuksiin.

En enää muista, oliko yhä lunta vai ei, mikä kuukausi tai viikonpäivä, paljonko kello oli ja oliko ulkona vielä valoisaa. Mieleni ainakin oli mustempi kuin yö, joten en olisi varmasti huomannut, vaikka yllä olisi paistanut Karibian aurinko.
Jätin kengät eteiseen siihen, mihin ne sattuivat jäämään, heitin takin ja laukun olohuoneen lattialle matkalla sohvalle. Heittäydyin pitkäkseni, itkin enemmän kuin ikinä.
Tunsin vihaa siitä, kun mitään ei tapahdu. Inhoa, kun vartaloni ei osaa toimia oikein. Raivoa, koska maksan veroja enkä saa sille vastineeksi lapsettomuushoitoja. 
eieieieieieieieiiiiiiii, hoin kyynelien lomasta tyhjille seinille.
Makasin pää tyynyä vasten, jolloin tunsi huudon tukehtuvan tyynyyn. Makasin selälläni ja peitin kasvojani. Ihan kuin kukaan edes olisi ollut katsomassa, vai pelkäsinkö kenties, että seinät näkevät punaiset silmät, epätoivon, sen kaiken lohduttomuuden siitä, kun ei saa haluamaansa. En tiedä.

Ehkä olin siinä tunnin, ehkä kaksi. Ehkä aika vain pysähtyi. 
Sitten kun ei tullut enää kyyneliä ja hengitin tasaisesti, totesin mielessäni liioitellun rauhallisesti, että minulla on vielä töitä tehtävänä. Otsalohkossa jyskytti yhä, olo oli heikko. Pelkäsin.
Ryhdistäydyin, nousin istumaan, avasin tietokoneen ja aloitin.

Nyt kun sitä päivää muistelen, voin vain toivoa, että minusta ei enää koskaan tunnu tuollaiselta. Että olisin kyllin vahva näkemään kauniita asioita. Ja että kun onnistumme, en enää koskaan tunne samanlaista itseinhoa mitä tuolloin tunsin.
-----------------------------------------------------------
Ehkä kirjoitan myöhemmin siitä toisesta asiasta, jonka voisin mielelläni unohtaa. 
Sanat ruudulla tuntuvat nimittäin välillä niin henkilökohtaisilta, että tekisi mieli suojella niitä. Missähän maailmalla tätäkin luetaan, ihmetellään, kauhistellaan. Joskus olen miettinyt blogin laittamista suljetuksi, sillä välillä tunnen olevani rikkinäinen ihmiskappale noin nin kuin ruumiillisesti ajatellen, ja lisäksi ajatuksetkaan eivät ole aina päivänsäde-osastoa, niin minkähänlaiseksi huonoksi ja epäonnistuneeksi ihmiseksi minut yhden satunnaisen postauksen perusteella sitten voisi ajatella. Toistaiseksi tämä on kuitenkin vain ajatuksen asteella, sillä arvostan kaikkia yksittäisiäkin kannustavia kommentteja (toki olisi mukavaa, jos niihin laitettaisiin jokin nimimerkki, niin tietäisin myöhemmin, jos joku on aikaisemminkin kommentoinut) - ja edelleen hämmennyn ajatuksesta, että siellä on oikeita ihmisiä lukemassa. Sillä on kuitenkin myös merkitystä, vaikka se, ristiriitaista kyllä, onkin myös se pelottava ajatus tässä julkisessa kirjoittamisessa.

Tämä olkoon kuitenkin pieneen hetkeen viimeinen kirjoitus. Pidän pienen tauon, keskityn alkavaan hoitoon ja muihin pinnalla oleviin asioihin. Ehkä kirjoitan piankin, viikon tai kuukauden päästä, sitten, kun on jotakin kerrottavaa tai tiedän, kirjoitanko jatkossakin julkisesti vai pakenenko ajatuksineni salasanan taakse. 

Totta kai (eli lauantai-illan pohdintaa osa 2)

Totta kai tiedän.
Että ei tämä maailma mihinkään pysähdy kenenkään surun, murheen tai kriisin vuoksi.
Ei edes oma elämäni.
Ihan samalla tavalla maapallo pyörii akselinsa ympäri, ihmiset jatkavat juoksemista
- niin, minne?

Totta kai tiedän.
Että suruni on vain yksi pieni pisara surujen valtameressä.
Kenekään onni ei ole minulta pois.
Että on tässä maailmassa suurempiakin murheita kuin tämä toistaiseksi voimassa oleva lapsettomuuskriisini. 

Totta kai tiedän.
Että ei suruja kuitenkaan voi pisteyttää.
Tyyliin syövästä 10 pistettä, poikki menneestä jalasta 9. Lapsettomuudesta 8 pistettä, työttömyydestä 7 ja lomautuksesta 6 pistettä. Koiran kuolemasta 5 pistettä, hamsterin 4. Reputetusta tentistä 3, epäonnistuneesta hiustenvärjäyksesta 2. Yhden pisteen suruja ei edes lasketa.

Minun elämässä tämä on kuitenkin suurin suruni ja pelkoni. Onnistuminen tai epäonnistuminen vaikuttaa koko loppuelämääni, joita tietääkseni on annettu vain yksi kappale jokaiselle vakiona.

Joten siksi välillä pelottaa. Että tuleeko tästä yhdestä ainutlaatuisesta elämästäni sellainen, kuin olen haaveillut, vai kenties jotakin muuta.

Nämä sanat täällä ovat erilaisia hetkiä.
Sellaisia, jolloin huomasin jotakin.
Opin.
Tunsin.
Pelkäsin.
Ajattelin.
Joitakin niistä häpeän, inhoan.
Joillekin hymyilen tai nauran.
Jotkut saavat surulliseksi.

En ole kaikesta ylpeä, ja toivoisin olevani ihanampi ja kaikin puolin parempi ihminen.
Sellainen, joka osaisi kadottaa välinpitämättömyyteen ja luottaa siihen, että kyllä me se lapsi saadaan. Mutta valitettavasti sitä ei voi kukaan, ei kukaan, luvata, ja siihen asti osa näistä tunteista on olemassa suojellakseen minua. 

Maailma siis pyörii edelleen.
En ole tulossa kenenkään onnea varastamaan.
Älkää pelätkö.

Me, Myself and I (eli lauantai-illan pohdintaa osa 1)

Edellisen tekstini kommenteissa ihmeteltiin, kuvittelenko oikeasti kaikkien maailman pysähtyvän sen vuoksi, että minulla on nyt tämä lapsettomuussuru.

Totta kai.
Kukaan ei töissä tiedä asiasta, mutta pitäisihän heidän arvata, että minulla on nyt surua. Vaikka näytän iloiselta, hoidan työni, autan muita, olen omalta osaltani joustava, inspiroidun asioista, järjestelen, leivon kahvitauolle kakun. Pitäisihän heidän nyt nähdä ja ymmärtää, että tämä on osittain vain pintaa. Eikä tietenkään kukaan saisi hehkuttaa raskaudesta ja synnytyksestä (omasta tai muiden) tai lapsensa tai lapsenlapsensa edesottamuksista, jos minä olen lähettyvillä. Heidän pitäisi ymmärtää olla näyttämättä minulle lapsivideoita, vertailla synytyksiä ja olla tuomatta lapsiaan tai lapsenlapsiaan työpaikalle, jos minä olen siellä.

Tietenkin kaikkien ystävien ja kavereiden ja satunnaisten tuttujen pitäisi osata nähdä, että olemme yrittäneet saada lasta jo kaksi vuotta, ja että häiden alla kävin enemmän lapsettomuushoitojen vuoksi klinikalla kuin kauneushoidoissa ollakseni mahdollisimman kaunis ja täydellinen morsian. Heidän pitäisi tietää, että minua ei juuri kiinnosta lapsientekojutut enkä erityisesti ilahdu vatsani koskettelusta tai siitä, että häiden jälkeen odotetaan suurta uutista aivan kuin se olisi automaattinen jatkumo häille. Pitäisihän heidän myös ymmärtää, että viime kevät oli erityisen vaikea miehelle, jolle lapsettomuus iski kasvoille kuin märkä rätti. Pitäisihän kaikkien nähdä, että meillä on yhteinen ongelma, jota ratkomme joka päivä.

Sukulaiset eivät tiedä, mutta toki heidänkin tulisi ajatustenlukijataidoillaan ymmärtää, että minuun sattuu välillä, koska en voi tietää, jatkuuko suku meidän osalta ikinä.

Lisäksi kohtaamani satunnaisten raskaana olevien naisten tulisi piilottaa mahansa, vakioruokakauppamme vieressä oleva lastentarvikeliike tulisi lopettaa, vauvanvaunut asettaa yleiseen käyttökieltoon, lapsen itku taannutettava, nauru lopetettava, hymyily ja onni kätkettävä.

Totta kai.

Mitä jos alkais erakoksi

Olin vastikään erittäin alkoholintäyteisissä juhlissa, joissa musiikki raikasi, tanssia ja naurua riitti -  siellä kaikilla oli niin mukavaa (oi jospa oisit saanut olla mukana!*). Siinä lasi kädessä, tanssilattian virkaa toimittaneen olohuoneen reunalla seisten iloisessa nousuhumalatilassa kohtasin miehen erään kaverin, joka ohi mennen kosketti varovaisesti vatsaani ja kysyi hilpeästi, joko siellä kasvaa joku tai koska tällaista saa odotella.

Tällä viikolla taas töissä satuin istumaan kahvitauolla pöydän ääressä, jossa pari naispuolista kollegaa alkoi, tuosta noin vain, varoittamatta, pohtia synnytystä. Toinen kerta oli kuulemma kuin unelmasynnytys ja niin juuri, joo, ja oikein ihanaa, juu, ja paikat aukesi nopeasti, joo, aivan, niin oli sitten nopea toimitus, mmm, aivan ihanaa, että ihan erilainen kokemus kuin ensimmäinen, että ihanaa, mmm, niin.

Mietin vain, jos alkaisin hetkeksi erakoksi. Ja jos ei haluaisi töissä nähdä yhtään ihmistä, niin olisiko minulla muita vaihtoehtoja kuin alkaa majakanvartijaksi?

* tämä laulu on muuten mielestäni suoranaista **ttuilua ollakseen lastenlaulu. Että eipä kaikki päässyt Puten kekkereille, voivoi.

Vaihtelevaa ...mutta yhä melko lämmintä

Kaappasin otsikon Nelosen säätiedotuksesta, kun se sattui tulemaan samalla hetkellä kun avasin uuden tekstin. Jotenkin osuvaa.
-------------------------------------------
Tänä aamuna, tarkalleen ottaen klo 7.15, nousin sängystä yli puolen tunnin torkkuherätyksen jälkeen. Mietin, miksi aina, ja tarkoitan aina, minulla on aamuisin kiire. Ehkä jätän aamupalan tänäänkin väliin, nappaan vain mukaani kaapista jotakin, jonka mahdollisesti syön ennen kello kahdeksaa, tai sitten vasta myöhemmin. Jää aikaa muutama minuutti enemmän laittaa hiuksia, meikata, toivon mukaan näyttää siltä kuin olisi herännyt tähän aamuun jo paljon aikaisemmin. Kävelin suoraan vessaan, asettelin apteekista ostamani testitarvikkeet lavuaarin reunalle ja luin vielä ohjeet. Tämän osaan jo. Puristin pipetillä testiruutuun tarvittavan määrän testiainesta ja tuijotin leviävää väriainetta. Kolme minuuttia. Tässä ajassa ehtii lähes suoristaa hiukset (sillä suoristusrautani lämpenee kätevästi ihan muutamassa sekunnissa), ainakin jos ei ole turhan tarkka. Hetken päästä, hiukset laitettuna, aamutakki päällä, mustat silmäpussit kalpeilla kasvoilla paistaen, täysin ilmeettömänä katson testiä.

En voi melkein uskoa, että kaksi pisaraa virtsaa ja niiden aikaansaama yksi viiva voi vaikuttaa päiväni alkuun niin paljon, että tunnen oloni hivenen surulliseksi. Etenkin, kun tämä oli vain klinikan ohjeistama toimenpide, varmistustesti, jotta voin aloittaa lääkkeet kuukautisten aikaansaamiseksi. En olettanut kerrassaan mitään, joten en tiedä, onko tämä hetkittäinen lohduttomuuden tunne edes sallittua. 
-------------------------------------------

Kello 7.50 astuin työpaikan ovesta sisään. Olinko ehkä jo melkein unohtanut? 
Hymyilin, toivotin huomenta, ja katosin päivän töihin.
Kuka voisikaan uskoa.