Päivystys

Oi miten tämän joulun pyhät menivätkään rauhallisesti. Perheemme iloitsevat raskaudesta, olen saanut rauhassa pyöriä oman mahani ympärillä, näyttää ultrakuvia, kertoilla olotilastani. Aivan erilaista, kuin viime vuonna.

Mutta itku pitkästä ilosta, vai miten se kaikkien aikojen tunnelmanpilaaja-sananlasku menikään.

Leppoisa joulunvietto loppui ennen kuin kuusi oli kannettu ulos tai kukaan edes miettiny piparkakkutalon syömistä. Joulu loppui kylpyhuoneeseen veren valuessa paperiin. Paniikkikertoimen kohotessa analysoin miehelle verenvuodon määrää suhteessa kuukautisiin ja pidättelin itkua. Ei nyt, eikö tässä pitäisi jo kaiken olla ihan hyvin, vai onko tämä nyt joku rangaistus, kun hetken menin ultrakuvilla leijumaan, iloitsemaan, ja nyt sitten muistutetaan jostakin ylemmältä taholta, että pois pilvilinnoista, mitä vain voi sattua.

Olisin ehkä ollut kohtuullisen sietämätöntä seuraa, jos olisimme vain jääneet odottamaan. Katosimme siis perhepäivällisen jälkiruokapöydästä suoraan päivystykseen.

Päivystyksen ultra oli huono, mutta hetken yrittämisen jälkeen sillä saatiin näkyviin liikkuva pikkuisemme sekä lopuksi myös syke. Kaiken pitäisi olla hyvin, toistaiseksi ainakin. 

Henkisesti taas minulla menee luultavasti pitempi aika, että uskallan odottaa onnellisesti. Pelkään käydä wc.ssä, pelkään lähteä kaupungille, ei tee mieli tavata ketään eikä ainakaan, edelleenkään, kertoa raskaudesta. 

En tiennyt, että tämä voisi olla näin raskasta. Vaikka olisihan se ehkä pitänyt tajuta jo nimestä, raskaus. Meillä on pitkä matka edessämme.

Kolme äitiä

Ensimmäisen äidin, jonka ei ikinä pitänyt luovuttaa, nujersi syöpä, julma, julma syöpä. Valkoinen risti lumen peittämällä haudalla, jo palaneita kynttilöitä, sekä niitä, joissa liekki yhä lepattaa hyytävässä pakkasessa. Niitä sinnikkäitä, aivan kuin hän. 

Toinen äiti, periksiantamaton ja sinnikäs hänkin, laskee kukkia lapsensa haudalle. Sen, joka oli ehkä täyttänyt tehtävänsä jo ennen maailmaantuloaan, ehkä liian hyvä tänne, enkeli jo syntyessään. Ruusut ovat kuihtuneet, uudet kukatkin jäätyvät pian hautakiven juurella, mutta rakkaus on ikuinen. 

Kolmas äiti, joka ei itse vielä osaa kutsua itseään äidiksi, pitää kohmeisilla käsillään kiinni kynttilöistä. Ajattelee omaa lastaan, joka on vielä niin pieni, että hänen pitää kasvaa ennen syntymää monta kymmentä senttiä, mutta niin suuri, että ajatus hänestä, ihan lähellä kasvamassa, tuntuu niin normaalilta. Välillä tuntee, kuitenkin, huonoa omatuntoa siitä, että ei uskalla täysin luottaa kaiken menevän hyvin. Jos kaikki menee hyvin ja tämä syntyy, ensimmäiseksi sanon sille anteeksi, että en uskonut sinuun, hän ajattelee. Polun reunaa kulkiessaan ja pipon alta pilkistävien hiusten huurtuessa kasvoihin hän miettii niitä lapsia, jotka menettivät äitinsä, ennen joulua, ja sitä äitiä, joka on menettänyt lapsensa. Ja niitä monia, jotka yhä odottavat, odottavat, odottavat.

Niin he kohtaavat, nämä kolme äitiä, yhtenä vuoden vilkkaimmista päivistä, hautausmaalla.
On talvipakkanen, ja kynttilämeri valaisee pimeyttä. 

Paluu kartalle

En ole kirjoittanut, sillä en ole ehtinyt saada ajatuksia siirrettyä aivoista näppäimistölle oikeassa järjestyksessä. Lisäksi sairastuin influenssaan jokin aika sitten (juuri siihen, jossa etuliitteenä on joulupöydän sinapilla hunnutettu yksilö*) ja olen ollut sairauslomalla. Töihin palatessa kaikki ne työt, jotka olisi pitänyt tehdä yli viikon ajalta, odottivatkin sulassa sovussa isossa pinossa, ja sen lisäksi vielä normaalit työt. Toivoin jälleen hetken aikaa, että olisin töissä vaikkapa jossakin tehtaassa, jossa oven suljettua voisi ihan huoletta viettää vapaa-aikaa tai sairauslomaa luottaen siihen, että joku toinen hoitaa hommat sillä aikaa - ei sinne liukuhihnalle tietääkseni mitään kasaumaa synny, vaikka joku olisikin flunssassa. Nyt kaikki on kuitenkin jo ihan hyvin järjestyksessä. Selvisin, sekä influenssasta että työkiireestä.

Ne ajat, kun en ole yskinyt, olen yökkinyt. Kuvotusta riittää, mutta harvemmin kuitenkaan oksennan. Olen myös väsynyt joka ikinen päivä, mutta varsin onnellinen. En haluaisi siis valittaa mistään, koska ovathan nämä oireet kuitenkin merkkejä siitä, että raskaana tässä ollaan, ellei toisin todisteta. 

Sisälläni kasvavasta alkiosta on muuten vasta tullut sikiö. Se heilutteli ultrassa käsiään ja jalkojaan, molempia ultraajan laskujen mukaan kaksi kappaletta. Mies jo tohkeissaan selitti äidilleen, että sillä oli käsiä ja jalkoja neljä kappaletta molempia. Ei kun kaksi. 

Tulisipa siitä ihan ihminen. Se on suurin toiveeni nyt.

Jos saan toivoa joululahjaksi vielä yhtä pientä asiaa, niin toivoisin saavani  normaalin makuaistini takaisin joskus. Olen nyt yli kuukauden syönyt kurkkuvoileipiä, hapankorppuja, Voimalehmä-vanukkaita, klementiinejä (joita tekisi mieli alkaa boikoitoida pahanmakuisen ulostulon seurauksena) sekä ruokia, joita syötiin lapsena, kuten vaikkapa nakkikeittoa tai makaronia ja jauhelihaa. Olisi mukavaa, jos edes tekisi mieli syödä jotakin muuta, eikä söisi vain omia rajoittuneita ruokiaan, ja niitäkin vain sen vuoksi, että jotakin on pakko syödä, jotta elää. Tämä on varmasti jokin rangaistus minulle, koska olen aina pitänyt nirsoja ihmisiä äärimmäisen rasittavina ja käsittämättöminä...  

* en halua, että silläkin hakusanalla tänne eksyttäisiin. Kerran kun menee kirjoittamaan kuvainnollisessa mielessä vaikkapa peräpukama, niin eiköhän tänne ole siihen hoito-ohjeita etsiviä tullut ties kuinka monta.