On ihmisiä, joille en ikimaailmassa tule kertomaan tähän mennessä elämäni suurimmasta kriisistä. Heille olisi niin turha selittää mitään. Kummallista tässä on, että voin siis loppujen lopuksi syyttää vain itseäni, kun ihmisillä ei ole edes mahdollisuutta ymmärtää.
Jos olisi jalka poikki, käsi kipsissä tai syöpähoidosta lähteneet hiukset, muut voisivat nähdä ja yrittää ymmärtää.
Tätä ei voi suurin osa nähdä.
Kuka huomaisi, että pelkään?
Se näkyy silmissä, unelmissa, joista ei uskalla haaveilla, suunnitelmissa, joita ei uskalla tehdä. Siinä, että vaaleanpunaista maailmaa ei ole enää olemassa ja olen alkanut pitää mustasta väristä.
Kuka tietäisi, että itkun määrä on ajoittain melko lailla vakio?
Se kuuluu äänessä, se näkyy vesilasin hakemisessa, kostuneissa silmissä, pois käännetyssä päässä, lukitussa työhuoneessa, perutuissa tapaamisissa.
Kuka voisi uskoa, että sattuu?
Se kuuluu voihkintana jokaikisen piikin jälkeen, se näkyy turvonneessa vatsassa, tuntuu kipuna vatsassa.
Kuka näkisi, että olen välillä ihan rikki?
Se tuntuu sydämessä, se näkyy välinpitämättömyydessä, siinä, ettei kiinnosta. Se tuntuu joka paikassa.
Miten muuten kukaan voikaan uskoa, kun vastaan aina mitä kuuluu -kysymykseen, että ihan hyvää?
Mitäs tässä.
Tekstit
4 kommenttia:
Eihän sitä kukaan voi tietää, miltä tämä tuntuu, jollei heille kerro. Itseäni on kovasti auttanut se, että olen alkanut nyt kevään aikana läheisilleni avoimesti puhumaan tilanteestamme ja näistä tunteista. Kertonut, mikä sattuu milloinkin, mikä ahdistaa ja mikä surettaa. Vaikken tunteitani ehkä osaa näyttää, niin puhua niistä sentään osaan. Ja kyllä ne puhumallakin ovat perille menneet. Se on avannut ihan uuden yhteyden joihinkin ihmisiin. Noilta läheisiltä en ole yhtään "olisit onnellinen" kommenttia saanut, mutta tietämättömiltä kylläkin. Toivon niin, että saisit jaettua näitä tunteita jonkun tärkeän ihmisen kanssa (oman puolison lisäksi). Voimia!
"Mitäs tässä" on yksi mun lempivastauksista Mitä kuuluu-kyselyihin. Huomasin tänään istuvani paskajäykkänä, anteeksi sanontani, hieman vieraammassa seurassa, kun pelkäsin koko ajan keskustella niiden ihmisten kanssa. En uskaltanut sanoa mitään, olin vain ihan paniikissa.. Juuri noiden tilanteiden vuoksi pysyn mieluummin kotona..
Sanokaa ihan reilusti vain, että paskaa kuuluu eikä pätkääkään kiinnosta mikään. Koittakaa joskus! Kyllä menee ihmisten ilmeet erikoisiksi, kun kerrankin sanoo mitä ajattelee.
Ai niin, paitsi etten itsekään tee niin (tarpeeksi usein).
Kiitos taas kommenteista!
Juu, olen hyvin tietoinen, että ei kukaan voi edes yrittää ymmärtää, jos en anna siihen mahdollisuutta. On mulla miehen lisäksi pari ihmistä, joille oon kertonut, mutta muuten tämä on sellainen asia, jota ei kahvipöydässä mielellään huudella. Eikä siihen ole oikeasti tarvekaan. Valitan sitten täällä kaikkea aiheesta, mikä toisaalta kauhistuttaa välillä, hui, eihän tämä sitten ole salaista!
Lähetä kommentti