Valehtelija, valehtelija

Jo lapsena opin, että valehtelu on rumaa, mutta tähän astisen elämän aikana olen huomannut, että joskus täytyy valehdella *ihan vähän vain* suojellaakseen toista tai sitten itseään.

Valehtelin kaverille, että minulla ei ole vauvakuumetta, kun hän kysyi, ehkäpä puolileikillään. En muuten edes pidä sanasta vauvakuume, mutta se tuntuu olevan yleisessä käytössä, eikä aikomuksenani ole lanseerata uutta termiä kuvaamaan tilannetta, jossa haaveilee raskaudesta ja vauva-arjesta sellaisella intensiteetillä, että tuntuu pakahtuvansa. Oireisiin kuuluu, että kaupungilla huomaa jokaisen vastaantulevan vauvanvaunut, vauvan ja raskausmahan, jolloin myös alkaa haaveilla, minkälaista olisi, jos... Puhuisin omalla kohdallani vauvakuumeen sijasta ennemminkin haaveista, se on kaunis sana.

Valehtelin, koska en halua kenenkään tietävän, paitsi tietenkin mieheni. En jaksaisi, jos mahanseutuani alettaisiin tarkkailla tai minulle esitettäisiin asiasta kysymyksiä. Etenkin vatsa on arka kohtani, se kun ei ole enää sellainen kuin nelisen vuotta sitten, silloin, kun vielä urheilin ahkerasti ja tiesin omakohtaisesti, mitä muuta kuin kaljaa six-pack tarkoittaa. Olisi siis kiusallista, jos lihomista epäiltäisiin raskaudeksi. En myöskään pidä kysymyksistä, joita seuraa, jos vaikkapa on autolla eikä juo tai ei kahvikekkereillä juo kahvia. Toisaalta ymmärrän, että olen potentiaalinen lisääntyjä, tulevaisuudessa varmasti myös työnantajien silmissä. Ja hyväntahtoisesti ihmiset kai ovat uteliaita. Mietin vain, miltä tuntuisi, jos olisi oikeasti yrittänyt jo saada (tai tehdä) lasta kauan aikaa eikä lasta kuuluisi. Ehkä tällaisia asioita ei kuitenkaan kannata vielä miettiä (paitsi että ei kysele muilta vastaavanlaisia), kun ei ole edes lähtöruudussa.

Ja anteeksi valkoinen valhe.