Olen huomannut, että internetin virtuaalihiekkalaatikolla lässytetään. Siellä, jos missä, elämä on ihkua ja toiset ja toisten lapset ihanaisuuksia, joille lähetellään halituksia ja sydämiä. Toisille toivotellaan muksaa keskiviikkoa/ viikonloppua/ vauvan 1,5 kuukautta ja kolme tuntia -syntymäpäivää, jaksuja tai oikeastaan mitä tahansa. Siellä myös onnitellaan uudesta taidosta (esim. pyöriminen, kääntyminen, hymyileminen), kakkaamisesta ja syömisestä. En oikeastaan edes ymmärrä, miksi eksyn kurkkimaan elämää hiekkalaatikon reunojen sisäpuolelle, etenkin kun lässytys ärsyttää minua, jos satun olemaan lässytysvastaisessa mielentilassa. Myönnän, olen utelias, ja kurkistelen, millaiselta elämä voisi näyttää joskus tulevaisuudessa. Toinen syy on varmaan se, että opiskelujen vuoksi istun tietokoneen edessä paljon, joten aivolevon aikana, jos en jaksa nostaa takapuolta tuolilta, voi lukea jotain, hmm, miten sen nyt sanoisi korrektisti, helpompaa tekstiä kuin mitä tämä akateeminen elämä noin niinku muuten edellyttää.
Olen miettinyt, onko tosielämän hiekkalaatikolla niin autuas, empaattinen ja ajoittain mielistelevältäkin tuntuva tunnelma, kuin mikä ainakin näin ulkopuolisen mielestä virtuaalihiekkiksellä vallitsee. Epäilen.
"Ei meidän lapset, vaan ne toiset..."
"Meidänpä lapsi..."
"Minä ainakin..."
Olen myös joskus pohtinut, onko pakko pitää kaikista lapsista, jos nyt sattuu olemaan vaiheessa, että biologinen kello on lähtenyt käyntiin? Onko minulla enää katu-uskottavuutta, jos myönnän, että en todellakaan pidä kaikista lapsista? No juu, tiedän, että ei se lasten vika ole, jos vanhemmat eivät esimerkiksi tajua lähteä kirkosta huutavan lapsen kanssa pois niin että kaikki kanssaihmiset kuulisivat kauneimpina joululauluina jotain muuta kuin huutoa. En useinkaan tunne vieraita lapsia kohtaan mitään suurta sympatia-aaltoa, etenkään niitä yksilöitä kohtaan, jotka käyttäytyvät huonosti ja ovat kamalia, vaikkakin vauvaikäiset saavat pisteet kotiin. Tuttujen lapset ovat asia erikseen, ja niistä, useimmista, pidän. Joidenkin kohdalla jopa avaan sisäisen lässytyskanavani, ja silloin pikkuinen saa kuulla, kuinka uijui-ihana onkaan.
Toivoisin, että joskus tulevaisuudessa lässyttäisin vain kohtuullisesti ja että niistä meidän lapsista tulisi niitä ihania lapsia.
Olen miettinyt, onko tosielämän hiekkalaatikolla niin autuas, empaattinen ja ajoittain mielistelevältäkin tuntuva tunnelma, kuin mikä ainakin näin ulkopuolisen mielestä virtuaalihiekkiksellä vallitsee. Epäilen.
"Ei meidän lapset, vaan ne toiset..."
"Meidänpä lapsi..."
"Minä ainakin..."
Olen myös joskus pohtinut, onko pakko pitää kaikista lapsista, jos nyt sattuu olemaan vaiheessa, että biologinen kello on lähtenyt käyntiin? Onko minulla enää katu-uskottavuutta, jos myönnän, että en todellakaan pidä kaikista lapsista? No juu, tiedän, että ei se lasten vika ole, jos vanhemmat eivät esimerkiksi tajua lähteä kirkosta huutavan lapsen kanssa pois niin että kaikki kanssaihmiset kuulisivat kauneimpina joululauluina jotain muuta kuin huutoa. En useinkaan tunne vieraita lapsia kohtaan mitään suurta sympatia-aaltoa, etenkään niitä yksilöitä kohtaan, jotka käyttäytyvät huonosti ja ovat kamalia, vaikkakin vauvaikäiset saavat pisteet kotiin. Tuttujen lapset ovat asia erikseen, ja niistä, useimmista, pidän. Joidenkin kohdalla jopa avaan sisäisen lässytyskanavani, ja silloin pikkuinen saa kuulla, kuinka uijui-ihana onkaan.
Toivoisin, että joskus tulevaisuudessa lässyttäisin vain kohtuullisesti ja että niistä meidän lapsista tulisi niitä ihania lapsia.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti