Joitakin päiviä

On ollut joitakin päiviä, kun olen pyyhkinyt puuroa ja hedelmäsosetta seinistä ja listojen päältä ja raaputtanut kynsillä lattiasta edellispäivän ruokaa, jota en silloin jaksanut heti pyyhkiä. Olen myös vienyt maton pesulaan ensimäistä kertaa ikinä, kiitos luovan lapsemme, ja olen pessyt syöttötuolin lähettyvillä olevaa verhoa niin, että olen vain suihkuttanut mustikkaiseen osaan tahranpoistajaa ja upottanut sen sitten ämpäriin ja vääntänyt kuivaksi irrottamatta verhoa tangosta, jolloin kuivuneeseen verhoon jää ryppyjä.

On joitakin päiviä, kun olen tuntenut oloni vähän alakuloiseksi, enkä ole varma, johtuuko se syksystä, siitä, että kaikilla on kaikkea uutta ja vanhaa, ja minulla tämä kotielämä, eikä vielä tietoa tulevasta.

On joitakin päiviä, kun huomaan ajattelevani usein, että olisi mukavaa mennä töihin lepäämään, saisi syödä lounasta rauhassa ja käydä yksin vessassa, eikä työtehtäväkään ehkä olisi haasteellisempaa kuin parkkipaikalla otsaa asfalttiin poraava 1-vuotias ja sen kantaminen sisälle kauppakassien kanssa. Mies ei töistä tullessaan osannut arvostaa ajatustani, kun vertasin työpaikkaa lepokotiin, ja siinä sotkuisen kodin keskellä aiheesta tuli pieni riitakin, molemmat väsyneinä eikä muka ymmärrä toista.

On ollut päiviä, kun yritän pysyä vauhdikkaan lapsemme perässä, ehtiä siivota edelliset sotkut nopeammin kuin uusia tulee. Ja sitten on päiviä, jolloin en yritä. Luemme rauhassa kirjoja, vaikka kaikki lastenkirjat on laskettu kirjahyllystä alas, onpahan mistä valita. Leivomme keittiössä, missä kulhot ja vispilät on jo tyhjennetty kaapista lattialle, ja annan innokkaan leipuriapurinkin työntää lusikan taikinaan, sekoittaa ja hups, heilauttaa lusikalla ympyrä ilmassa.

On joitakin sadepäiviä, jolloin emme ole jaksaneet olla sisällä, vaan olemme menneet kumpparit jalassa ulos lätäkön reunalle ihmettelemään.

Harmaata, harmaata...
Ja kumpparit, jotka eivät tietenkään pysy jalassa.

Sitten on joitakin päiviä, kun yllätyn auringon lämmöstä ja siitä, että syksy ei ihan vielä tullutkaan kokonaan. Sellainenkin päivä, kun pyöräillessä näin kaupungin kupeessa vanhan harmaahapsisen papan kumartuvan ja poimivan punaisen apilan, ja liikutuin siitä.

On ollut joitakin päiviä, kun olen luullut imettäväni viimeisen kerran, ja sitten kuitenkin taipunut pienen pyyntöön.

Ei tässä oikeasti ole niin kova kiire.