En ole enää lapseton, en ole ollut sitä tavallaan sitten lokakuun 2009, jolloin näin ensimmäisen kerran häivähdyksen toisesta viivasta raskaustestissä: tämä on mahdollista, tästä voi tulla jotakin. Kuin aurinko olisi paistanut enemmän kuin ennen, vaikka vuoden pimein aika oli vasta tulossa. Raskauden puolivälin jälkeen, vatsan kasvaessa, lapsettomuuden tunne ja pelko jäi taakse, ja kun kaikki meni hyvin ja lapsi syntyi, en koe enää olevani millään muotoa lapseton.
Tietenkin mietin yritys- ja lapsettomuusaikana asioita sen hetkisestä näkökulmasta. Mitä jos. Tiesin, mikä olisi seuraava askel, mutta tien päähän asti en kai uskaltanut oikeasti ajatella. Olen pelännyt, itkenyt, ärsyyntynyt, hoitanut ihmissuhteita huonosti, unohtanut välillä, että jotkut saavat lapsia helposti, tuntenut huonoa omatuntoa, että olen ollut lähes kateellinen kaverin keskenmenosta ("se ainakin tuli raskaaksi"), valehdellut, stressannut, ollut stressaamatta, toivonut, lohduttanut, ajatellut olevani viallinen, ollut luottavainen, laskenut prosentteja, käynyt apteekissa, ollut tuskastunut, luottavainen, epävarma. Ihan kaikkea.
Mitä tästä jäi jäljelle?
Elämä on, ja tulee aina olemaan, epäreilua.
Että vaikka kuinka olisi kiltisti tehnyt kaikki asialliset hommat aina, se ei liity lapsentekoon. Lapsia saavat kaikenlaiset ihmiset, jotkut jopa vahingossa, ja kaikenlaiset ihmiset voivat jäädä saamatta lapsia, vaikka haluaisivatkin ja olisivat mitä parhaimpia vanhempia.
Elämässä on sattumia enemmän kuin armeijan sopassa.
Joskus onnellisia, joskus ei. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Parasta olisi yrittää olla onnellinen nyt.
Joskus pelottaa.
Ks. edellinen kohta. Mitä jos jotakin sattuisi. En kestäisi enkä selviäisi.
Kummallinen kasa uskoa toisen raskauden alkamiseen.
Toivon, että elämä yllättää iloisesti, joskus. Haaveilen. Kuvittelen.
Ja sitten, jos oikeasti ajattelen, en ymmärrä, miten tämä voisikaan olla mahdollista. Pitäisi aloittaa alusta verikokeet ja muut, olisipa ikävää, jos ahdistaisi asia ja tulisi paha mieli.
Usein siis olen ajattelematta oikeasti. Minä vain haaveilen ja toivon, uskonkin.
Tekstit
3 kommenttia:
Jännä juttu tuo usko toisen raskauden alkamiseen. Onnistunut raskaus varmasti eheytti niin, että siihen todella voi uskoa. Toinen asia on kuitenkin se, uskaltaako koskaan enää yrittää hoitoja ja itse raskautta. Ehkä ratkaisevin seikka kuitenkin on, haluanko ja jaksanko vielä - kaikki todella tärkeä kun on jo tässä.
Tuosta olen niin samaa mieltä, että elämä on epäreilua! Tasan ei käy onnen lahjat...
Aika samanlaiset fiilikset täällä :) Järki tietää ettei kannattaisi toivoa luomuihmettä, mutta pieni toivo on kuitenkin. Toisaalta ehkä sen takia on ookoo fiilis kun ei varsinaisesti yritä.
Mutta joo, elämä voi olla välillä epäreilua. Aamulla syöttäessäni pientä lastamme katselin Dr Philistä kuinka jotkut jenkkiäidit vetivät aineita lastensa nähden...
Lähetä kommentti