Parin kuukauden ajan olen vähitellen tullut ulos vauvanhuuruisesta pienestä maailmasta havaitakseni, että tämä arki on varsin sujuvaa, joskus jopa tylsää, vaikkakin usein kuitenkin kovin ihanaa. Ihanan tylsää. Tämä liittyy siihen, että tässä oikeassa maailmassa olen huomannut sosiaalisen elämäni olevan tällä hetkellä hieman rajoittunutta, mihin on varmasti useampi syy.
Olisi mukavaa, jos olisi joku kaveri, joka asuisi samassa kaupungissa ja olisi päivisin vauvan kanssa kotona. Mutta kun ei ole. Vauvan saaneita vanhoja kavereita asuu muualla, opiskelukavereita on muuttanut pois, ja täällä olevalla kaveriporukalla lapsia ei ole kuin yksillä, ja nekin lapset ovat jo päiväkoti-ikäisiä.
Minulla oli ala-asteella paras kaveri, mutta myöhemmin en ole kokenut kenenkään kanssa olevani paita tai peppu. En ole edes ollut varma, tarvitsisinko yhtä ja parasta ystävää. Viihdyn yksinkin, ja koen olevani melko itsenäinen tekemissäni ratkaisuissani. Olen muuttanut kaupunkiin, missä en tuntenut ketään, matkustanut ja ollut ulkomailla yksin. En ole seurannut kenenkään jalanjäkiä opiskeluissani ja valinnut kursseja ikinä kenenkään muun kanssa. Kuljen omia teitäni, matkalla toki on nyt mukana mies ja lapsi.
Nyt kuitenkin minuun on iskenyt kaverikaipuu. Kaipaisin ihmistä, joka olisi lähellä. Sellaista, jonka kanssa voisi mennä kahville niin spontaanisti kuin nykyaikana on mahdollista. Elokuviin, kaupungille, lounaalle. Joskus ilman vauvojakin. Voisi jutella vauvajuttuja, mutta myös muuta. Tämä ehkä on syy, jonka vuoksi perhekerhon äitejä on luontevaa nähdä lähinnä vain ryhmässä. Juttelu pyörii aika tavalla vauvoissa, ja onhan sekin toki mukavaa, kun saa aiheesta keskustella miettimättä, kuinka paljon vauvajutut toista kiinnostaa. Mutta mistä puhuisimme, jos vauvoja ei olisi mukana? On myös korkea kynnys tavata muuten. Tuntuu kuin tuppaantuisi toisen elämään. Luulen, että kaikilla on jo kaverit ja sosiaaliset piirit valmiina, eivätkä uudet tuttavuudet voi syventyä koskaan samanlaisiksi, ja se olisi muutenkin aikaa ja vaivaa vaativaa, että ei ihmisiä kiinnosta vaivautua. Kaikilla tuntuu myös olevan menoja paljon, ja iltaisin taas on mukavaa olla perheen kanssa, aivan kuten mekin vietämme illat usein kolmisin tai kyläilemme yhdessä.
Menee kauan aikaa hankkia vanha ystävä. Tavallaan ajattelen, että yhteisen menneisyyden puute ei kuitenkaan ole vain negatiivinen asia. Voisi olla mukavaa tutustua johonkin ihan sellaisena, kuin olen nyt, ilman niitä piirteitä, minkälainen olen ollut ja miten muuttunut matkan varrella.
Olen huomannut, että pelkkä äitiys ei ole tarpeeksi yhdistävä tekijä. Joskus luulin, että äidit pitävät yhtä, äidit ovat mystisesti kaikki kavereita ja äideillä on hauskaa yhdessä. Että olisi jokin salainen äitikerho. No ei se niin mene. Joidenkin kanssa vain on helpompaa jutella kuin toisten, ja jos jonkun kanssa ei ole yhtään samalla aaltopituudella, ei siitä mitään syvempää tuttavuutta synny, vaikka molemmilla olisi samanikäiset lapset. Toki on myös äitikerhon sisäpiirejä, jolloin olonsa tuntee väistämättä ulkopuoliseksi. Tämä tunne on tosin vaivannut minua usein elämäni aikana, joten se ei sinänsä ole uutta. Olenkin pohtinut, onko ulkopuolisuuden tunne osittain sitä, että sen keksii itse ja havannoi liikaa.
Jos ajattelen näitä kaikkia asioita paljon, ulkopuolisuuden tunnetta, niin tulee mieleen kipeitäkin muistoja. Tuntuu kuin kirjoittaisin kovin arastakin asiasta, kun kirjoitan kavereiden kaipuusta. Aivan kuin olisi jotenkin epäonnistunut elämänsä aikana.
Joka tapauksessa odotan jo vähän sitä aikaa, kun parkkeeraamme Onnin kanssa hiekkalaatikolle. Löytyisikö sieltä joku hiekkakakkuja tekevä äiti, joka myös kaipaisi kaveria?
Tekstit
8 kommenttia:
Minä läysin ystävän naapuritalosta, usein näin ikkunasta kun hän liikkui pihalla lapsiensa kanssa ja usein ajttelin että tuohon ihmiseen olisi mukava tutustua. Kerran sitten vain rohkaisin mieleni ja menin juttusille. Kävi ilmi että hänkin oli aika yksinäinen, eikä tuntenut täältä ketään. Vaikka lapsemme ovat ihan eri ikäisiä , juttua riittää lapsista, ja kaikesta muusta maan ja taivaan välillä. Ystävä voi olla lähempänä kuin uskotkaan :)
Tuttua tekstiä! Minä meni Mannerheimin lastensuojeluliiton vauvakerhoon, jossa tutustuin kivoihin äiteihin. Muutaman käynnin jälkeen kävi ilmi, että aika moni muukin kaipasi mammakaveria. Onneksi mukana oli yksi äiti, joka rohkeasti kysyi lähdetäänkö yhdessä vaunukävelylle. Nyt olemme nähneet viikottain ja olen todella iloinen, että sain uuden ystävän. Kaikkien kanssa ei tietenkään voi synkata, mutta olen kyllä huomannut vauvakerhoissa ja muskareissa yms jutuissa, että niihin valikoituu helposti aika samanhenkisiä, aktiivisia ihmisiä.
Lähde rohkeasti kerhoon tai muskariin! Pienikin vauva nauttii muiden vauvojen seuraamisesta ja äiti saa vähän tuulettua. Vaikka vauvan kanssa lähteminen on aina iso operaatio, niin yleensä se kannattaa.
Mä ajattelen, että meissä kaikissa on aika syvässä ne varhaiset kokemukset toisten kanssa ja ryhmässä olemisesta. Kuulostaa tutulta tuo ulkopuolisuuden tunne muistona jostain lapsuudesta. Itse olen tietoisesti lähtenyt aikuisiällä muuttamaan rooliani ryhmässä ja kaverisuhteissa. Se on kumma miten sitä löytää itsensä uudestaan ja uudestaan samanlaisesta tilanteesta ja roolista ja "vastaantaistelu" saa olla kovaa. Kai se on niin, että muutos on tehtävä ensin itsessään, itselle näkyväksi ja sitä kautta muutkin näkevät sen uuden "hiotun" minän. Kaltaisia ei minunkaan mielestä tule joka nurkan takaa vastaan ja ystävyydessä joutuu monesti myös pettymään. Useampia tuttavuuksia olen vuosien aikana solminut ennenkuin ne "helmet" ovat löytyneet.
Kauniisti kirjoitat ajatuksiasi tässä blogissa.
Olin aikanani samassa tilanteessa kuin sinä tyttäremme syntymän jälkeen. Kun A oli 4kk, menimme viereiseen avoimeen päiväkotiin vauvaryhmään - ja se oli elämäni paras päätös! Pääsimme suljettuun kuuden äidin pienryhmään, joka tapasi lasten kera kuutena peräkkäisenä keskiviikkona ja jossa me juteltiin kaikista äitiyteen liittyvästä. Noiden tapaamisten viimeisellä kerralla rohkaistuin avaamaan suuni, ja ehdotin että jatkaisimme tapaamisia vaikka vuoronperään jokaisen kotona, kerran viikossa. Näin tehtiin. Tätä nykyä nuo äidit ovat yksiä parhaimpia ystäviäni, ja ollaan tekemisissä päivittäin! Tällä hetkellä myös lähes kaikki ovat jo toisella kierroksella, joten tiedossa on että yhteiset tapaamiset jatkuvat. On muodostettu kummisuhteita porukan sisällä jne, ja myös miehemme ovat ystävystyneet. Raskaana ollessa minulla ei ollut yhtään samassa elämäntilanteessa olevaa ystävää, nyt minulla on nuo joita ilman en osaisi enää ollakaan.
Kannattaa mennä ja kokeilla! Ehkä just se naapurissa asusteleva toinenkin äiti on yksinäinen, tai se pulkkamäen reunalla seisoskeleva äiti :) Itsellänikin oli toki ystäviä entuudestaankin, mutta kaipasin kovasti nimenomaan vertaistukea. Toivottavasti teillekin sellaista löytyisi!
Auts miten tutulta kuulostavat mietteesi. Minäkin kuvittelin, että lapsen saatuani tutustun paikallisiin äiteihin ja yhdessä kärryttelemme auringonlaskuun. No, eihän se mennytkään yhtään niin. Vauvajumpassa ja perhekerhossa huomasin, että ei se vauva yksin riittänytkään yhdistäväksi tekijäksi. Oloni oli todella ulkopuolinen ja vauva-asioiden jälkeen minulla ei ollutkaan mitään sanottavaa. Huomio oli yllättävän surullinen ja olo oli todellakin jotenkin epäonnistunut. Vanhassa elämässäni minulla on ystäviä, mikä uudessa minussa on vikana? Mutta kiitos tekstistäsi, on hyvä muistaa, että muutkin saattavat olla ihan samassa tilanteessa kuin itse. Toisen kohdalla, se ei vaan yhtään tunnu epäonnistumiselta. Miksiköhän omalla sitten?
Hiekkalaatikon reunalla nähdään!
Hei, niin samanlaisia ajatuksia.
Heinäkuussa syntyneen äiti
Oi, ite ajattelen just nyt vähän samaan tapaan. 5 kuukautinen nukkuu. Olipa kiva lukea. Kiitos blogista. <3 :)
Kiitos kaikille kommenteista! Hyviä ajatuksia taas.
Niin kuin Maria kirjoitti, on hyvä muistaa, ettei ole ainoa äiti tällaisessa tilanteessa. Niin, ja samaa mieltä myös siitä, että en todellakaan ajattele muiden jollakin tapaa yksinäisten äitien olevan epäonnistuneita, mutta itse koen olevani sellainen, ainakin vähän.
En koe vauvan kanssa lähtemistä mitenkään erityisen rasittavaksi, pikemminkin on kummallista (ja harvinaista) olla ilman vauvaa jossakin...
Ja siinähän se onkin, kun me ollaan jo käyty syksy yhdessä "suljetussa" perhekerhossa, ja niitä äitejä tapaamme varmasti myöhemmin. Toinen perhekerho ei tuntunut yhtään omalta jutulta, mutta ehkä pitäisi antaa toinenkin mahdollisuus. Nämä kaikki äidit kuitenkin tuntuvat sellaisilta, joiden kanssa kahvitellaan ryhmässä, ja kuten kirjoitin, kynnys syvällisempään kaveruuteen tuntuu korkealta. Joistakin ajattelen, että ehkä ajan kanssa, ja joidenkin kanssa ei vain ole samalla aaltopituudella. Toki toimeen tulee ja on mukavaakin, mutta ei sen enempää. Sen vain jotenkin tuntee ja vaistoaa, vaikea selittää.
Jotkut taas eivät syystä tai toisesta liiku vauvan kanssa paljon, ja itse taas tykkään käydä silloin tällöin esim. kaupungilla. Haaveilenkin aikuisesta lounasseurasta ;) (yhtäkkiä tuntuu taas supersäälittävältä, kun ajattelen itseäni yksin lounaalla, tai siis vauvan kanssa, mutta kuitenkin). Pitäisi varmaan laittaa joku (säälittävä) seuranhakuilmoitus tähän x-kaupunkiin!
Ehkä mun pitäisi kirjoittaa tästä aiheesta vielä myöhemmin oma teksti, etten tuki kommenttilaatikkoa tällä romaanilla... :)
Lähetä kommentti