tiistai 24. marraskuuta 2009

klo 13.28.27

Naisen äiti, yksi niistä harvoista, joka lapsettomuudesta ja alkaneesta raskaudesta tietää, ristii kätensä, vaikkei uskonnollinen olekaan.

Nainen istuu sohvalla, ei puhu eikä ajattele mitään. Ulkonäkö: ei edes ripsiväriä pelastamassa kalpeaa ulkonäköä (koska naisella ei tällä hetkellä ole vedenkestävää ripsiväriä ja koska hän ei olisi ehtinyt aamulla juosta kauppaan ja koska tavallinen ripsiväri ei vain käy, jos on melkein varma, että tulee itku, kävi miten kävi).

Naisen mies istuu vaimonsa vierellä sohvalla klinikan odotustilassa, paikassa, jonne tuleminen on tuntunut aikaisemmin ahdistavalta, lähes päivän pilaamiselta. Puhuu niitä näitä, riisuu takkinsa.

Neljä päivää aikaisemmin naisen rannekello lakkaa käymästä.

Kolme päivää aikaisemmin nainen järkyttyy paperiin tulleesta verestä.

Kaksi päivää aikaisemmin nainen ei jaksaisi odottaa enää, sillä ajoittainen verenvuoto pysäyttää kaikki ajatukset, toiminnot, merkitykset. 

Päivää aikaisemmin orkidea pudottaa viimeisen kukkansa.

Edellisenä yönä sataa vettä niin, että ikkunalaudoissa ropisee.

Saman päivän aamuna sairauden kanssa kamppaillut läheinen häviää taistelun ja nukahtaa, kauniina, levollisena.

Samaan aikaan ihmiset kiiruhtavat, tekevät töitä, laiskottelevat, lomailevat, nauravat, itkevät, suuttuvat, ilahtuvat.

Viisi minuuttia myöhemmin nainen ja mies näkevät sykkeen ja raskausviikkoja vastaavan ihmisenalun ruudulla.

Kahden ja puolen tunnin kuluttua nainen itkee. Elämää. Sitä, että samana päivänä kun hän saa kuulla ehkä tulevansa äidiksi, menettävät naisen tuntemat kaksi lasta oman äitinsä.

Olenko minä tuo nainen?

19 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kirjoitat kauniisti elämän raadollisuudesta. Kyyneleet vierivät pitkin poskiani lukiessani tekstiäsi. Toivotan Sinulle (ja miehellesi) Isosti onnea suuren ihmeen ensimmäisestä näkemistä ruudulla mutta lisäksi osanottoni läheisen menettämisestä.

*voimahalaus*

Valuvika kirjoitti...

Olipa poikkeuksellisen koskettavaa! Mutta tämä elämä ilmeisesti on, toiset tulevat, toiset menevät. Oikeudenmukaisuudesta ei ole takeita. Otan osaa suruusi.

Mutta samalla myös onnitteluni! Pienen itiön näkeminen kuvaruudulla on epätodellisen tuntuinen hetki. Totuuden kanssa oppii elämään vasta melkoisen pitkän ajan kuluttua.

takussa kirjoitti...

Nyt pääsi sympatiaporu. Onnea, aivan erityisesti jatkoa ajatellen.

Lady kirjoitti...

*silmät kyyneltyvät*
Voi, ihania ultrakuulumisia! Onnea!! :')
Koskettava teksti kaikin puolin.
Osanottoni menetyksestä, elämä kuljettelee usein samaan aikaan moneen eri suuntaan.

Veera kirjoitti...

Kylmät väreet kulki selkäpiitä pitkin ja karvat nousi pystyyn.

Onnittelut ihanasta ultranäkymästä. Sitä ensimmäistä kertaa, kun sykkeen näkee, ei varmaan unohda koskaan. Onnea toivotan myös jatkoon! Nyt on kuitenkin jo hyvät mahdollisuudet, että kaikki menee loppuun asti hyvin. :)

Pahoittelut läheisen menettämisestä. :(

Sydänjää kirjoitti...

Kosketit.

Onnea ja haleja.

Anonyymi kirjoitti...

Kirjoitat kauniisti, koskettavasti. Onnea kovasti!
-endotar82-

Taika kirjoitti...

Pahoittelut menetyksestä :( Onneksi surun keskellä saitte kuitenkin myös niitä hyviä uutisia. Sisälläsi kasvaa jo uusi elämä, Onneksi olkoon!

Elina kirjoitti...

Onneksi olkoon sykkeestä.

Kauniisti kirjoitettu, elämiä alkaa, elämiä päättyy... Maailma kulkee eteenpäin.

Olen pahoillani menetyksestäsi.

Anniina ★ kirjoitti...

Minulla soi tässä taustalla netistä ladattu laulu Kultasiipinen, instrumentaaliversio Ipanapa Iltalaulut levyltä. Kaunis kitaramuusiikki ja tämä teksti saivat kyynelhanat auki.

Olen niin valtavan pahoillani menetyksestäsi, ja niin hirmuisen onnellinen pienestä vahvasta sykkeestä! Elämä ja kuolema kulkevat käsi kädessä. Kun jotain lähtee, tulee jotain tilalle... epäreiluakin joskus, mutta niin sen kai on mentävä. Ei näitä asioita aina voi järjellä ymmärtää.


Hei pieni, pidä lujasti kiinni siellä. Teet ensi kesästä ihan erityisen.

Voimia ja jaksamista. Olet mielessä!

Anonyymi kirjoitti...

Onnea pienen ihanan koskettavan sykkeen löytymisestä!!!

Otan osaa menetykseesi.

Poplar kirjoitti...

Paljon voimia! Liikutuin, kuten moni muukin kommentteja antaneista. Elämä on, kuten kirjoitit, vaihtelevaa. Kaikki tapahtuu vuorollaan ja ajallaan.

Toivon, että Pieni on yhtä sitkeä ja vahva kuin sinäkin.

Anu kirjoitti...

Ilo ja Suru.
Miksi ne niin monesti kulkevat käsikädessä?
Kovasti voimia, niitä varmasti tarvitaan!

Mafalda kirjoitti...

Ihana kirjoitus.. Piti kahteen kertaan lukea ja makustella jokaista tunnetta. Kiitos tästä ja kaikkea hyvää odotukseen :)

Anonyymi kirjoitti...

Onnittelut!

nuuti kirjoitti...

Kiitos kaunis kommenteista, ihan liikutun, kun niitä luen.

Olemme kovasti onnellisia lähes puolitoistasenttisestämme, joka on jo niin suuri asia haaveissamme. Kunpa se jatkaisi kasvuaan, tulisi kevät, kesä, aurinko.

Mafalda kirjoitti...

Hei, mitä kuuluu?
Olet ollut ajatuksissa :)

Mama M kirjoitti...

Myöhästyneet onnittelut alkavasta toivottavasti jo reilusti pari kolmesenttisestä ihmeestä. Miten se elämä kuljettaakaan useampaa säveltä samanaikaisesti. Voimia myös surun kohtaamiseen.

nuuti kirjoitti...

Mafalda,
hyvää kuuluu, kiitos kysymästä. :) Kirjoitan, kun saan ajatuksia järkevään muotoon.

Mama M,
Kiitos. Yli kolmesenttinen tyyppi siellä kasvaa. Olo yhä epäuskoinen - voisiko kaikki mennä hyvin? (olen muuten monesti lukenut vanhasta blogistasi alkuraskaudestasi, minulla kun myös oli verisiä vuotoja, ja oikeasti se antoi toivoa, että teilläkin on mennyt kaikki hyvin, ehkäpä meilläkin. Hyvää loppuraskautta!)