En ole ollenkaan varma, mitä verbiä pitäisi käyttää siitä, että yrittää päästä lapsiperheelliseen tilaan. Että olemmeko päättäneet tehdä, hankkia vai hommata lapsi vai kenties pitäisikö todeta, että lapsia ei tehdä, vaan niitä saadaan. Jos saadaan.
Kieltämättä verbeistä johdetut substantiivit lapsentekeminen ja - hankkiminen kuulostavat siltä kuin se olisi kiinni vain omasta päätöksestä, vähän kuin tilaisi kattiloita postimyynnistä. Saamiseen taas liittyy vivahde, että ihan kuin tässä vain jalat ristissä odoteltaisiin haikaraa tai luojan lykkyä, vaikka kumpaakaan ei uskota. Tai että lapsi pitäisi jotenkin ansaita, mikä taas lähtökohdallisesti tuntuu ikävältä, kun tulee olo, että olisi niin paha ihminen, että minulle ei lapsia suotaisi.
Lapsen tekeminen kuulostaa myös jotenkin raadolliselta. Kuin työnteolta. Ja sitä se varmasti siinä vaiheessa onkin, kun suunnittelee koko elämänsä sen mukaan, koska piikitetään, ultrataan, tutkitaan, annetaan ja kannetaan näytteitä. Että ei nyt kulta vielä varata lomamatkaa ensi kesälle, kun pitäisi tehdä lapsi.
Silloin, kun kirjoittaa kalenteriin lapsentekemisen vaiheita, melkein huolestuu. Missä vaiheessa elämääni tuli stukturoitua lapsentekemistä? Ja vaikka kuinka harrastaisi lapsentekemistä klinikkaolosuhteissakin, ei mikään voi kuitenkaan taata, että koskaan saisi lapsen, sen niin toivotun.
Niin, saisi lapsen.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti