Syntymäpäivä 1/4: Hei tää lähtis synnyttämään

Sinä päivänä, kun menin synnyttämään, oli aurinkoista, suorastaan helle. Ehkäpä siksikin luulin, että se ei olisi Syntymäpäivä, sillä kuvittelin synnyttäväni, kun ulkona sataisi vettä, olisi hämärtyvä kesäilta, yö, hetki, jolloin kaupungin kadut olisivat hiljaisia ja olisi vain me kaksi ja uusi elämä.

Ja eihän kukaan nyt oikeasti synny laskettuna aikana! 

Harvakseltaan tulevat supistukset naurattivat. Kävimme kiertelemässä kaupoissa ja ostamassa kotiimme tuikitarpeellisia tavaroita, kuten teepusseille purkin. Takaisin tullessa, kirkon kohdalla liikennevaloissa, tuli ensimmäinen supistus, jolloin en enää nauranut.

Kotona pystyin olemaan melko pitkään, keinuin jumppapallon päällä ja olin suihkussa, omissa maailmoissani. Mies kävi katsomassa vähän väliä, miten selviän, auttoi ja tuki. Parhaansa mukaan myös yritti ehtiä tehdä ne asiat, jotka olivat listalla ennen synnytystä, eli asiat mallia onhan näiden hoitamiseen vielä aikaa*:
Synnytys-cd:n kokoaminen!** Eväät! Sairaalakassin pakkaus loppuun! Kamerasta kuvat koneelle! Kameran laturi! Taulut seinään!

Sairaalassa olin yhä omissa maailmoissani, ajalla ei ollut mitään merkitystä. Kipu tuntui voimakkaalta aallolta, joka antoi vain hetken hengähdysaikaa ennen kuin tuli uudelleen. Pitkän suihkun jälken siirryimme synnytyssaliin, minne kävelin omin jaloin ja mitä en edes muistanut myöhemmin. 

Miten sitä oikein kuvailisinkaan.
Tuntui kuin olisin ollut huvipuiston hurjimmassa kieputtimessa, sellaisessa, että jalat roikkuvat, härveli kiertää ratansa ympäri kuin korkkiruuvi (vähän kuin Tornado). Koko vartalo heiluu hieman istuimen laitoja vasten vauhdin voimasta, hiukset roikkuvat, jalat roikkuvat, kädet pusertavat kädensijaa. Pidän silmiä kiinni koko ajan, en näe mitään enkä ketään, enkä edes tiedä, miten päin olen, mutta ehdin arvailla, koska välillä aurinko paistaa alhaalta, välillä sivusta tai ylhäältä. Oksettaa ja huimaa, päässä tuntuu painetta, vaikerran, enkä välitä, miltä kuulostan.

Epiduraalin saatuani tuntuu kuin laite pysähtyisi. Päässä pyörii, jaloissa tuntuu kuin pieni tärinä. Mietin, miten hullu olinkaan, että suostuin tähän, ei enää ikinä (paitsi seuraavalla kerralla, kun muistan enää vain, kuinka hurjaa ja siistiä se oli, en sitä, kuinka pahalta tuntui).

Kivun tauottua analysoimme miehen kanssa siihen mennessä tapahtunutta. Lueskelin lehteä***, istuin jumppapallon päällä, ja tuntui, että tämähän on ihan hauskaa, aivan kuin jokin seikkailu, jonka päämäärä olin vielä vain hämäränä mielessäni.  

* Kuvittelin, että synnytän vasta kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, ja myöhemmin onkin vähän hymyilyttänyt ajatus siitä, että olimme niin aidon yllättyneitä synnytyksen käynnistymisestä. Laskettuun aikaan mennessä siis oikeasti kannattaisi hoitaa ne asiat, jotka olisi hyvä olla synnytykseen mennessä valmiina. Mutta me vain olemme tällaisia, vähän viime tipassa, joskus myöhässäkin.
** Mies ehti kuin ehtikin koota cd:n, itsekin valitsin suihkussa lauluja, kun mies ei enää ollut varma, mitkä kappaleet halusin kuulla. Cd ei kuitenkaan koskaan toiminut synnytyssalin soittimessa, mutta myöhemmin kotona cd:tä kuunnellessa valitsemamme laulut itkettävät.
*** Olen lukenut lehden uudelleen kotona, sillä olen varma, etten ole oikeasti lukenut yhtään artikkelia aikaisemmin.