Sitten muistan parhaiten välähdyksiä, aivan kuin valokuvia yhdestä tähän astisen elämäni ihanimmista hetkistä. Kellertävän valon alla syntyy poikani, josta näen ensimmäisenä takapuolen, pieni vauva nostettuna suorin käsivarsin ylös niin, että sukupuolesta ei voi erehtyä. Poikani, minun poikani. En osaa kuvailla tarkemmin, mutta tilanteesta tulee mieleen Leijonakuningas ja tämä kuva:
Pieni tulee paitani alle, minuun ei enää satu. Siinä me olemme kaikki kolme. Kellertävän valon alla paikkaillaan syntymän jälkiä, mutta me keskitymme jo pikkuiseen, jonka iho on niin pehmeä, hieman liukaskin. Hiuksia, sormet, varpaat, tuijottavat silmät.
Hei poika, mies sanoo. Me olemme täällä, isi ja äiti, sua niin odottaneet.
Sopersin myös anteeksi, etten uskonut vauvaan aina, vaan pelkäsin enemmän. Ja se ajatus itketti niin paljon, että päätin uskoa lapseeni aina.
Tekstit
3 kommenttia:
Ihanasti kirjoitettu! Tuli ihan sellainen olo, että haluan äkkiä uudestaan synnyttämään ;D
Ainoa asia, joka omassa synnytyksessä jäi kaivelemaan, oli se, etten saanut pientä ihanaa vastasyntynyttä poikaa heti rinnalleni vaan raukka kiidätettiin toiseen huoneeseen saamaan happea. Näin jälkeenpäin kun lukee muiden synnytyskertomuksia, tuntuu että multa jäi jotain tosi olennaista ja ainutlaatuista kokematta...
Mutta siis...Onnea vielä kerran!
Muakin täällä ruudun takana melkein itkettää... Onnea vielä kerran koko perheelle :)
Kiitos kiitos, ihanat!
Lähetä kommentti