Kopiohuonekiljahdus

Emme ole kertoneet raskaudesta vielä aivan julkisesti, ja nekin, jotka tietävät, on peloteltu alkuraskauden epävarmuudella ja suomalaisella kel' onni on se onnen kätkeköön (kunnes vatsa tulee esiin) - asenteella.  Julissa, joissa olevien tätien ja setien korviin vauvauutinen ei ilmeisesti ollut vielä ehtinyt, yli 90-vuotias isomummokin suorastaan kuiskasi, miten olen voinut. Hiljaa puhuimme, jotta muut eivät kuulisi, hän ryppyisillä käsillään sipaisi käsiäni, myöhemmin kauempaa katseli hiljaa hymyillen, nyökkäsi hyväksyvästi nauravin, viisain silmin.

Kaverimme eivät myöskään tiedä elämämme ihanasta yllätyksestä, paitsi yksi, se ainoa hoidoistakin tiennyt. Kukaan ei myöskään ole kysynyt mitään, vaikka vietän tipatonta tammikuuta juomattoman joulukuun ja maltaattoman marraskuun jälkeen. Toisaalta en ole myöskään julistanut alkoholittomuutta suureen ääneen, mutta jos joku minun kaltaiseni punaviinin ja kuohuviinin lipittäjä yhtäkkiä kieltäytyisi lasillisesta ja kuitenkin kasvattelisi kaljamahaa, niin en voisi olla epäilemättä hiljaa mielessäni. Mutta ehkä he vain luulevat, että olen lihonut jouluna.

Töissäkin ajattelin, että tuskin kukaan uskaltaa naispuoliselta kollegaltaan kysyä joulun jälkeen, että odotatko vauvaa (vai oletko vain syönyt kymmenen kinkkusiivua ja muutaman konvehtirasian liikaa ja näytät siksi noin lihoneelta porsaalta). Olin väärässä, tänään se tapahtui, kello 13.15, puolitoistatuntia lounaasta ja kahdesta pastalautasellisesta. Kysymys kopiohuoneessa, johon en oikeastaan ehtinyt edes vastata ennen iloisia ja suorastaan hihkuvia onnitteluita ja halauksia. Toivon, että koko käytävä ei kuullut, koska mielelläni odottaisin raskauden puoliväliin, rakenneultraan, ennen kuin kerron esimiehelle. Mutta jos joku huomaa aikaisemmin, niin en ainakaan aio meidän pienen olemassaoloa kieltää. On se kuitenkin meidän vauva. 

Tästä tämä alkaa!