Ja taas

Melkein viikon ehdinkin yrittää toipua edellisestä vuodosta, kun taas se tapahtui. Verenvuoto muuttui kuitenkin myöhemmin rusehtavaksi, joten sain itseni rauhoitettua ainakin jollakin tasolla ja päätin odottaa pian tulevaa seuraavaa neuvolakäyntiä, jolloin terveydenhoitajan lupauksesta kuunnellaan myös sydänäänet. Pelottaa, mutta taas voin vain odottaa (mikä ei lienee yllätä ketään blogin pitempiaikaista lukijaa).

Haluaisin kirjoittaa jostakin muustakin kuin eritteistä ja peloista.

Vaikkapa siitä, että päivystyksessä käynnin jälkeen ostin pikkuiselle potkupuvun ja lakin piristääkseni itseäni.

Tai että työt alkoivat, eikä minulla ei ole mitään tietoa mistään päivämääriin liittyvästä, koska elän raskausviikkojeni mukaan ja kuvittelen kalenterinkin tuntevat universaalisti sellaiset päivät kuin että nyt on meneillään 15. viikko ja rakenneultra on päivänä 20+1.

Siitä, että mies sanoo vatsassa eläjälle: isi täällä hei. 

Että en ole käytännössä harrastanut mitään liikuntaa plussatestin jälkeen (koottuina selityksinä: kuvotus, pelko, väsymys, influenssa, pitkä toipumisaika, joulu - hei ihan oikeesti, jouluna syödään, ei hikoilla). 

Ja vielä oman navan ympärillä pyörimistä, eli vatsastani, joka joulun aikaan näytti siltä, kuin olisin raskaudessa pitemmälläkin, tuntuu nyt kutistuneen, mutta vain sen verran, että todellakin näyttää siltä, kuin en olisi (tai siis ole) harrastanut liikuntaa kahteen kuukauteen.

Mutta silti aina kirjoitan, että odotan. Odotan sydänääniä, turvallisempia viikkoja, jos sellaisia onkaan. Odotan sitä, että uskallamme kertoa joillekin kavereille tästä. Sitäkin, että tuntuisi ihan  oikealta odottajalta.
Ehkä kohta.