Myöhään eilen huomasin, etten ole oikeastaan koko iltana tuntenut liikkeitä, eikä pikkuinen ilmoitellut itsestään makean juomisen ja syömisen, puhumisen, laulamisen tai soittorasian äänen jälkeenkään, joten yöunien pelastamiseksi menimme päivystykseen ja sieltä sydänäänien kuunteluun. Kaikki oli hyvin ja kaikki on nyt hyvin, paitsi ehkä minulla. Jotenkin taas luotto siihen, että tämä vartaloni hoitaisi raskauden loppuun asti, koki tuosta pelonsekaisesta hetkestä kolauksen, ja nyt toivon vain, että saisin vauvan ulos niin pian kuin mahdollista.
Ei sillä, että olisin kyllästynyt raskauteen, ei.
Rakastan vatsaa, se on juuri sopivan kokoinen.
Rakastan liikkeitä, minua ei haittaa virtsarakon survominen tai satunnaiset kylkiluihin osumiset, kunhan lapsi liikkuu.
Kerrankin vatsa on kesällä kiinteä.
Vauvan hikka on jollakin tavalla söpöä.
Vauvalle voi aina jutella, aivan kuin en olisi koskaan yksin.
Makoilemme usein sängyllä, minä, mies ja vauva siinä välissä vatsassa potkien molempia. Näitä hetkiä rakastan.
Mutta kun.
Mistä voin kuitenkaan tietää, että siellä kaikki on varmasti hyvin?
Että istukka hoitaa hommansa kunnolla loppuun asti?
Ja ei tapahdu mitään kauheaa?
Ja minä niin tiedän.
Että huolen määrä tulee kenties vain kasvamaan eksponentiaalisesti.
Mutta sitten se ei ole pelkästään minun vastuulla havannoida ja raportoida: "koska viimeksi on tuntunut liikkeitä, liikkuuko se tavallista vähemmän, onko olotilassa muutoksia, turvottaako, onko tullut supistuksia/lapsivettä/verta..."
Voimme sitten kahdestaan ihmetellä vauvan itkua ja sen eri variaatioita, kenties itkuun voi myös vaikuttaa syöttämällä, vaihtamalla vaipat, kantamalla, nukuttamalla. Nyt voin lähinnä silittää vatsaa.
"Haloo, haloo, huolestunut äiti täällä, voisitko nyt vähän liikkua, kiltti..."
Tekstit
4 kommenttia:
Voi muru.
Muistan miten itsekin pelkäsin. Kaikki lohduttivat että "kyllä sä tiedät, sä oot äiti ja sulla on se vaisto". Pelkäsin kuollakseni etten en tunnista vaistoani, että se ei vaan toimi ja mä en vaan osaa.
Loppuraskaudessa lapsella ei oo enää tilaa samalla lailla temmeltää ja melskata. Ne liikkeet muuttuu erilaisiksi, ovat enemmänkin satunnaisia venyttelyjä kuin jatkuvia napakoita potkuja. Mutta silti, ei ole ollenkaan haitallista ja väärin käydä ihan niin usein siellä neuvolassa kuulostelemassa pienen sydänääniä kun vaan siltä tuntuu! Mielenrauha on tärkeä asia, vaikka tietyllä tasolla sitä varmasti panikoi ja jännittää joka tapauksessa.
Se ulostuleva paketti on suuri yllätys. Lahja, jonka saaja ei voi etukäteen tietää mitä saa vaikka aavistus onkin. Joitakin lohduttaa todennäköisyydet, joitakin omaan kuplaan sulkeutuminen: kaikki menee vielä hyvin, pelko ja huoli ovat väistämättömiä tunteita ja ihan pian se pieni ihmisenalku on sylissänne! Ymmärrän mitä jos - ajatukset, mutta voin vain kannustaa ajattelemaan "mitä jos sittenkään ei". Niin kauan kuin mitään pahaa ei ole tapahtunut, ei kannata spekuloida. Kaikki on hyvin kunnes toisin todistetaan :)
Halauksia murunen, toivottavasti en kuulosta ääliöltä. Tahtoisin niin viedä sulta kaikki pelot ja hädät, ja antaa tilalle pelkkää onnea ja auvoa! Mutta pakko nuokin fiilikset on kai läpikäydä jokaisen, hittovie.
Niin ja peeäs, kun oikein tuntuu että lapsi on ollut turhan rauhallinen, syö suklaata ja töki vatsaa :) Sokeri piristää lastakin ja saa hänet kenties venymään aikamoisiin sirkustemppuihin!
Tiedän tunteen itsekin liian hyvin. Viimeksi tänä aamulla tökkäsin miehen ylös kun ei vauva tunnu reagoivan mihinkään. Nyt kyllä liikkuu taas, mutta se huoli.. se on silti jatkuva. Mielessä pyörii mitä jos, mitä jos.. odotan ensi perjantaita kovasti, silloin tehdään päätös käynnistyspäivästä, jollei ole syntynyt siihen mennessä, käynnistys olisi todennäköisimmin heti alkuviikosta. Huoli ei siihen päivään lopu, mutta muuttaa sentään muotoaan, edes jollain tavalla..
Tsemppiä kovasti ja vielä hetken matkaa odotetaan ja sitten saamme nyytit syliimme!
nainen rv 39+1
Minäkin olin loppuajasta melko huolestunut vauvan voinnista, varsinkin siinä vaiheessa kun raskaus meni yliajalle. Huolehtiminen ei tosiaan lopu vauvan syntymään, mutta itselläni ainakin helpottui. Nyt voin helposti tarkistaa vauvan voinnin ihan koska tahansa, mutta raskauden aikana se oli hiukan hankalampaa.
Mutta kai se huolehtiminen kuuluu äitiyteen, onneksi tekin saatte pian vauvan mahan tälle puolen :)
Kiitos Nuuti blogistasi, olen seurannut sitä tiiviisti ja monet kirjoitukset ovat koskettaneet kovasti. Olen odotuksessa vain pari viikkoa sinua jäljessä, meidän Kidius on 1.Icsin 1 alkion siirrosta, oikea ihmelapsi, tai niinhän ne kaikki on! Tsemppiä ja paljon potkuja loppuodotukseesi!
rouva ponteva
Lähetä kommentti