Kommentointivajaus

Tiedän miltä susta tuntuu on fraasi, jota usein inhotaan, jos se sanotaan tilanteessa, jossa lohduttajalla ei ole omaa kokemusta asiasta. Siis jos vaikkapa läheinen on kuollut, niin joku menee lohduttamaan, että "tiedän miltä susta tuntuu kun mullakin kuoli hamsteri viikko sitten". 

Edellä mainitun fraasin välttelemisen vuoksi olen huomannut itsessäni jonkinlaista kommentointivajaatoimintaa. Se johtuu ehkäpä siitä, että koen olevani rajoitteinen kommentoimaan asioita, joista minulla ei ole omakohtaista kokemusta, koska en voi oikeasti tietää, miltä tuntuu. Vauvaa odottavien ja vauvan saaneiden juttuja kyllä kuuntelen, mutta en juurikaan kerro omia ajatuksiani. Raskausblogeihin kommentoin harvemmin, vauvablogeihin vielä harvemmin. Toisaalta en myöskään usein kommentoi lapsettomuusblogeja, joissa vauvaa on toivottu useita vuosia, koska koen tämän oman, tähän asti lähes vuoden kestäneen taipaleeni niin lyhyeksi niihin verrattuna, että minulla ei ole varaa sanoa mitään. Koska en voi oikeasti vain tietää. 

Elän käsityksessä, että raskaana olevat ja äidiksi tulleet myös ajattelevat niin, että muut eivät vain voi tietää, kuinka selkää kivistää, yöllä on jatkuvasti vessahätä, vatsa painaa, synnytys mullistaa maailman, hormonit tekevät sekopäiseksi, vauva itkee vatsavaivojaan ja äiti sitä, kun vauva itkee. Kaikki äitiklaaniin kuuluvat tietävät näistä asioista, ja siksi ne voivat jutella niistä keskenään, nyökytellä hyväksyvästi, hiljaa tuomita. Mutta minä en, koska en ole äiti. En voi kuin pahoitella selkäkipuja, sillä jos menisin lisäämään tiedän miltä susta tuntuu kun mulla on vuosien niska- ja selkäsäryt, niin se varmaan olisi sama kuin kertoa hamsterin kuolemasta läheisensä menettäneelle. Kun eihän minun selkäkipu voi olla samanlaista tuskaa kuin ison mahan kanssa, ne kuitenkin ajattelisivat.

Onneksi voi olla hengessä mukana ja myötäelää, vaikkei mitään sanoisikaan. Ehkä pari sanaa tai hiljaisuus on joskus riittävästi.