Minuutin työ ja pitkä loma

Yhtä varma kevään merkki kuin koirankakka tien laidassa on kesälomakeskustelut. Kuka menee naimisiin, kuka lähtee ulkomaille. Miten lomansa saa vietettyä tehokkaasti, ja kuinka monta viikkoa kukin on lomalla. En voi nyt oikein osallistua keskusteluun, sillä minulla ei ole varsinaista kesälomaa, ja äitiysloman alkuun ei voi suunnitella mitään matkaa, kun vauvan aikatauluista ei vain voi tietää. Mieheni taas on viime vuonna valmistunut ja aloittanut oman alansa hektisen työn, joten hänkään ei kesällä lomaile. 

Illanvietossa, hyvän ruuan, juoman (kuulemma) ja seuran keskelle heitin kuitenkin huomautuksen niille muutamille neljän viikon lomakehuskelijoille, että voipas mieheni olla lomalla kesällä. Isyyslomalla. Kieroutuneella huumorintajulla varustettujen miespuolisten kavereiden mielestä tämähän on vallan epäreilua. Minuutin työstä pitkä loma. Onko se nyt reilua, kun toiset ovat olleet töissä koko vuoden.

Tilanne meni ohi, se oli vallan koominenkin naurunpyrskähdyksineen, eihän kukaan nyt tosissaan.

Eihän?

Vai ehkä sittenkin ihan vähän. Ei niin valhetta etteikö jotakin totta? Onkohan tässä asenteessa myös kannanotto oikeuteen isyysvapaista? Saako loman ansaittua näin helposti, tsuip vaan, ja sitten tähdätään kesälomaan? 

Miten pahalta miehestäni ehkä voikaan tämä tuntua. Vitsi, jolle nauretaan, on hauska ilta, kaikki ovat hyvällä tuulella. Ja kuitenkin puhutaan meidän vauvasta ja sen maailman parhaasta isistä, joka on niin onnellinen. Rakastaa ja odottaa niin kovasti. Ikävöi vauvaa, kun olen töissä. Herkistyy, kun saa oman isyyspakkauksen, jossa on I love dad -body. Haluaisi olla vauvan kanssa kotona isyysvapailla, kenties pidemmänkin aikaa. 

Eikä tätä edes minuutissa tehty. Aikaa odotuksen alkamiseen meni yli kaksi vuotta. Se on enemmän kuin 1051200 minuuttia. Niin kerta. 

Onnellisuus

Viime aikoina on tuntunut usein, että pakahdun onnellisuudesta.
Ihan yhtäkkiä, vaikkapa saunassa.
Kun sisään paistaa aurinko.
Pienen möyriessä vatsassa.
Kun syön jäätelöä parvekkeella (ja otan lisää jäätelöä, koska aikuisena voi jälkiruokaa syödä vaikka yhtä paljon kuin ruokaa).
Tai kun mies tervehtii  ihanaa lastamme, kuulee sydänäänet.
Ja kun vauva mielikuvissamme on vaikka minkälainen osaava tyyppi, vatsassa tanssiva ja puhuva vauva.

Olisinpa tiennyt tämän kaiken viime keväänä.
Aivan kuin sumuverho olisi vedetty edestä pois, maailma tuntuu valoisammalta kuin aikaisemmin (tulkoon vaikka tuhkaa taivaalta).

Samalla tuntuu, että en saisi kirjoittaa näin, ettei jotakin pahaa tapahtuisi ikään kuin tasapainon vuoksi.

Kun huomasin, että rintaani on ilmestynyt kummallinen luomi, olin varma, että se oli se pakollinen paskaa niskaan -vastaisku olotilalleni. 

Tällä viikolla sain kuitenkin huokaista helpotuksesta. Ajattelin tehdä sen kunniaksi kakun. 
Ihan siksi, että nyt ajattelin nauttia elämästä, en pelätä.

Onhan kevät.

Vatsa.

Lääketieteen lahja

Aika ei juokse, enkä minäkään

Olen huomannut, että ihmisillä on taipumusta päivitellä raskausaiheisilla palstoilla, kuinka aika suorastaan juoksee eteenpäin ja raskausaika on mennyt nopeasti ja kohtahan tässä on jo vauva sylissä. Vinkuminen ajan hitaasta kulkemisesta tosin näyttäisi alkavan viimeistään sitten, kun vauva on täysiaikainen, mihin voin ottaa kantaa vasta myöhemmin.

Minä olen siis ajan juoksemisesta eri mieltä. Tämä raskaus lönkyttelee eteenpäin, ehkä vain kävelee hiljakseen. Millään suihkukoneen siivillä tässä ei ole lennetty, vaan ehkä korkeintaan menty taajamajunan vauhtia. Tuntuu, kuin olisin ollut raskaana ikuisuuden, ainakin jo yli vuoden. Norsut ovat raskaana Wikipedian mukaan 20-22 kuukautta, joten jäljellä olisi 8-10 kuukautta, jos olisin norsu ja takana olisi raskautta 12 kuukautta*. En ole, mutta jäljellä olevat reilu kolme kuukautta laskettuun aikaan tuntuu kyllä pitkältä ajalta, tosin kuitenkin jo siltä, että voiton puolella ollaan.

Muistan syysloman ja sen, kun ajatteli tämän hoidon olevan edes pieni mahdollisuus odotellessa askelta eteenpäin. Sen, kun mies ensimmäisen kerran uskoi, että tämä voi olla tottakin. Muistan vielä liiankin hyvin alkuraskauden vaikeudet. Sen onnellisen ja niin surullisen päivän, kun tanssin illalla kyynelehtien katulamppujen valaistessa hämärää huonetta. Jouluisen hautausmaan. Joulunajan perhepäivällisen, kylpyhuoneen, nuoren lääkärin päivystyksessä ja iänvanhan ultralaitteen, jota hän ei osannut aluksi käyttää. Kaikki muistan kuin eilisen, ja kuitenkin kaikesta tuntuu olevan niin pitkä aika, kuin vuosi.

Nyt on kaikki hyvin. Nautin siitä, että vauva potkii. Aivan kuin hän olisi aina ollut siinä, ihan lähellä. Jos ehdin huolestua liikkumattomuudesta, pian tulee potku aivan kuin kertoen "älä huoli, täällä minä olen". Mies on tuntenut myös potkut jo lähes siitä asti, kun itse ne ensi kertaa selvästi tunsin eli 19. raskausviikolla. Vauva tuntuu myös usein näyttävän kaikki temput, pyörimiset ja potkut, kun miehen käsi on vatsalla liikkeitä tunnustelemassa.

Neuvolan äitiysoppaan vaikutuksen alaisena olen päättänyt alkaa laulaa vauvalle edes kerran päivässä. Oikeasti en laula ikinä enkä missään, mutta nyt teen poikkeuksen. Ehkä vauva ei sitä tiedä, jos laulan vähän nuotin vierestä? 

Äitiyspakkauksen olemme saaneet, mutta muuten emme ole isompia tavaroita hankkineet. Ehkä sitten, kun aurinko paistaa lämmittävästi, lumet sulavat ja tulee oikeasti kevät.
Ehkä kevät voi tulla piankin. 

* samaisen lähteen mukaan norsunpoikanen painaa syntyessään sata kiloa, joten on siinä kasvattelemista! - Ja tämähän on varmasti päivän tärkein tieto kaikille, oletan.

Makeanhimo

Tämän vuoden puolella olen vähitellen päässyt eroon pahoinvoinnin aiheuttamasta ruokarajoittuneisuudesta, mikä olikin yksi joululahjatoiveeni. Aluksi olin jopa suunnattoman iloinen, kun tajusin, että teki mieli jotakin ruokaa, eikä syönyt vain siksi, että eläisi ja voisi hyvin, tai no, pahoinvoivasti, mutta ei kuitenkaan kuolisi nälkään. Syöminen on taas mukavaa, eikä maailma olekaan niin oksettavan pahanhajuinen paikka kuin ajattelin.

Pari viikkoa sitten, aivan yhtäkkiä, raskausvaivoihini tuli makeanhimo. Kuin salama kirkkaalta taivaalta aloin himota suklaata, ja kaupassa lapoin kärryihin makeishyllyn antimia kuin olisin ollut jokin hullu. Suklaahullu. Raskauden puoleen väliin asti ei tehnyt mieli makeaa, ja joulunakaan en syönyt kuin pari suklaata, joten ehkä tämä on vajaan puolen vuoden suklaavelkojen takaisinmaksu. Voisin vaikka elää suklaalla: aamupalaksi söisin Fazerin sinistä, haukkailisin levystä aivan kuin se olisi leipää. Lounaaksi kaivaisin esiin valkoisen Tobleronen (mallia iso), lautaselle sen asettelisin. Välipalan kunniaa saisi suklaaympyrässä toimittaa Kismet. Päivälliseksi Geisha-levy ja Fanipaloja, sulassa sovussa, ja iltapalaksi napostelisin Pätkiksiä.

Ainakin viikon ajan jatkoin suklaan vetämistä hillittömään tahtiin, kunnes ymmärsin, että ei se tässä vaiheessa ole enää erityinen ilon ja riemun asia, jos tekee mieli syödä jotakin, jos se jotakin tarkoittaa lähes kaikkea syötäväksi kelpaavaa.

Anonyymi suklaaholisti siis täällä hei, olen ottanut ensimmäisen askeleen ja tunnustanut ongelman olemassaolon, tai ainakin sen, että tätä menoa tästä tulee ongelma viimeistään silloin, kun vatsa häviää ja pitäisi päästä raskauskiloista eroon. Mutta hei, saisiko riippuvuusoireisiin kuitenkin syödä näin aluksi ihan pienen palan suklaata..?