Tämä ensimmäinen on helppo. Olen vain niin onnellinen pienestä sekä meidän perheestä. Pikkuinen on suloinen, kasvaa lähes silmissä. Ilmeitä tulee koko ajan lisää, milloin suu on supussa kuin kalalla, milloin taas kasvoilla näkyy pieni hymynkare (tosin tämä ajoittuu usein juuri ennen ilmavaivoja). Katse on terävä, siinä näkyy viisautta. Rintoja saattaa kivistää pelkästä vauvan katselemisesta, tai jos vauva nukkuu, ajattelemisesta. Parina ekana viikkona tarkistimme kymmenenkin minuutin välein nukkuvan lapsen hengittävän, nyt väli on hieman pitempi. Ja joskus on ihan pakko muuten vain mennä kurkistamaan vauvan tämän koppaan, koska ehtii tulla niin ikävä.
Olisinpa tiennyt vuosi sitten, hääpäivänä, tämänkin onnen saapuvan. Että pelkäsin turhaan.
Huoli ja pelko.
Koska on niin onnellinen, pelkää myös, että se onkin katoavaista. Että jotakin sattuu. Tai kaikki ei olekaan hyvin. Tätä en uskalla ajatella tämän enempää.
Huolta taas voi tulla milloin mistäkin. Viikon kuluttua kotiutumisesta ensimmäisessä neuvolassa onko kysyttävää -kohdassa katsoimme miehen kanssa toisiamme ja kaivoin laukusta viikon kauppalistan kokoisen paperin esiin. Ei varmaan tarvitse selittää enempää.
Syyllisyys.
En ole ikinä ymmärtänyt, kun äitikerholaisten juttuja olen aikaisemmin salaa lukenut, miksi ihmeessä joka asiasta vedetään kauheat omantunnon tuskat ja syyllistetään itseään (kenties myös muita) turhasta. Että mitä sillä esimerkiksi on väliä, miten lapsi ruokansa saa, kunhan saa. Tai että kyllä siitä omasta lapsestaan jossakin välissä alkaa pitää, mitä siitä, jos ei heti tuntenutkaan äidinrakkautta™.
Ensimmäisenä aamuna sairaalassa se sitten kuitenkin iski.
Missä olen, ai niin olen juuri synnyttänyt, missä on mun lapsi, olisin varmaan voinut antaa sen yöllä kenelle tahansa parin tunnin yöunia vastaan, olen ihan kauhea äiti, voi poika parkaa, onneksi sillä on niin ihana isi joka niin sitä rakastaa, pitäisikö painaa tuota kelloa, jos nyt saisin lapseni taas viereeni...
Ja muuta järjetöntä.
Lapsi vieressä, molemmat yhtä avuttomina, taisin myös asiasta vuodattaa muutaman kyyneleen. Tulenkohan aina tuntemaan syyllisyyttä noista hetkistä, kun en vielä nähnyt poikani katseessa sitä ihanaa tuttuutta?
Kotona syyllisyyttä voi tuntea pieneistäkin, kuten:
punaisesta takapuolesta, vatsavaivoista, kylmistä varpaista, hikisestä päästä, vauvan jättämisestä yksin lattialle kun syö aamupalan iltapäivällä, vauvan ruokapalvelun hitaudesta, kohta-sanan hokemisesta nälkäiselle vauvalle (joka ei ihan varmasti ymmärrä, mitä sana tarkoittaa, paitsi että se ei ole selvästi sama kuin heti), kestovaipan ohivuodosta.
Ja niin edelleen ja niin edelleen.
Ja tämä on vasta alkua.
Tekstit
9 kommenttia:
Mielenkiintoista luettavaa :) Voisin kanssa kuvitella itseni että vähän väliä pitää tarkistaa että hengittääköhän se. Ja ihan vaan katsoa että siinä se oikeasti nyt on. Iiiiiiih, en malta millään odottaa.
Miten on muuten lähtenyt imetys käyntiin? Se on sellanen juttu joka mietityttää itseäni nyt paljon kun laskettu aika lähestyy...
x-Haikaranpelätin,
jännityksellä seuraan blogiasi :) Tsemppiä viimeisiin viikkoihin! (ja vaikka tämä on varmasti kuultu sata kertaa, niin kannattaa nyt tehdä niitä asioita, joita ei hetkeen voi vauvan kanssa, ainakaan niin helposti, esim. elokuvat, kampaajalla käynti, ravintola... :)
Imetys sujuu ja poika kasvaa, hyvä niin :) Kirjoitan tästä oman tekstin jossakin välissä.
Kiva lukea tuollasista ehkä hieman "salatuista" tunteistaki, jota ei kaikki viitti sanoa ääneen. :)
Koskettavasti kirjoitat. Mua itkettää, puistattaa ja jännittää (kaikkea näitä silleen hyvällä tavalla) sun puolesta ja omasta puolesta ja kaikkien meidän puolesta. Mistä kaikesta me ollaankaan selvitty ja nyt sinä voit pukea sanoiksi sen, mistä itsekin haaveilen ja minkä haluaisin kokea. Olen onnellinen sinun puolestasi :)
Kuulostaa tutulta. Onnea tunnen joka päivä tuon pienen ison pojan kanssa, mutta myös paljon ärsyyntymistä (mm katkenneista unista, siitä, että en saa syödä rauhassa, turhasta kitinästä, kiukuttelusta...) ja ärsyyntymistä seuraa välittömästi syyllisyys. Huoli on koko ajan mukana, viimeksi tänään kävin katsomassa, että poika hengittää, kun oli nukkunut niin pitkään... (ja siis tuo on jo 8kk!)
Kivasti kirjoitat tuntemuksistasi. :) Tuttuja tunteita!
Tuota vauvan hengityksen tarkistamista on kyllä meidänkin perheessä harrastettu ahkerasti. Varsinkin silloin kun lapsi oli aivan pieni. (Ja vieläkin silloin tällöin vaikka lapsi on jo
1v 4kk!! ;))
Ja tuo huoli ja syyllisyys... miksiköhän se aina piinaa? Minäkin muistan ensimmäisen aamun sairaalassa, ja sen syyllisyyden tunteen. Edellisenä yönä n. klo 4 aikaan, kun pääsimme vihdoin synytyssalista osastolle, minulta kysyttiin haluanko, että vauva viettää yön hoitajien kanssa, että minä saisin nukkua. En ollut nukkunut n. kolmeen vuorokauteen montakaan tuntia, joten myönnyin siihen, että vauva meni yöksi hoitajien seuraan. Mutta aamulla sitten se iski...syyllisyys!! "Synnytin viimeyönä vauvan ja heti ensimmäisenä yönä annoin hänet tuntemattomien seuraan..."...huoh... mutta tottahan se on että pakko sitä oli välillä nukkuakin. ;)Jaksaa sitten hoitaa vauvaa paljon paremmin.
Ja sitten se avuttomuuden tunne kun lapsi oli vihdoin taas vieressä! "Mitä mä teen nyt?? Pitäisikö yrittää taas imetystä, ensimmäisen kerran itse? Vai odotanko että hoitaja tulee pian auttamaan, niinkuin lupailivat? Nyt vauva on tyytyväinen, mutta jos nyt yritän imettää, hän aivan varmasti hermostuu.." En sitten yrittänyt imetystä.. ja sain hoitajilta sitten myöhemmin "huutia". (Vauvan verensokereita tarkkailtiin raskausdiabeteksen takia) Kyllä tunteet myllersivät silloin: "Mistä minä olisin voinut tietää! kun hoitajakaan ei sitten ilmestynyt opastamaan!..."
Kaikenlaisia muistoja! :)
Mutta kai tämän syyllisyyden kanssa on vain opittava elämään. Ilmeisesti se kuuluu asiaan :). Ihmisiä kun ollaan. Eiköhän sitä ajan kanssa opi olemaan itselleen armollisempi. :)
ohoh, tulipas sepustus. Anteeksi. Kiva muistella asioita ja todeta, että muillakin on samanlaisia kokemuksia ja tunteita.
Paljon iloa ja voimia arkeenne! Kyllä me tästä äitiydestä selvitään, on kaikki muutkin selvinneet! :)
Osaat kirjoittaa niin koskettavasti. Kyyneleet tulivat silmiini. Onnea vielä pienen pojan syntymän johdosta.
Voi miten tutulta kuulostaa. Kaulapoimun punoitus saa ihan hirveät itsesyytökset päälle, vaikka poimu olisi aamulla tarkistettu ja hyväksi todettu.
Kiitos kaikille kommenteista! Mukavaa kuulla, ettei ole ainoa. Usein järjellä tajuaa, mutta se toinen puoli...
Susanna, kivaa kun kirjoitit kokemuksistasi. Mulla meni siis yö vähän samalla tapaa, ja vielä kun itsestä tuntui välillä, että "häiritsee" hoitajia, niin olipa siinä vain avuton olo.
Joo, ja ei nämä tunteet varmasti ikinä häviä, muuttavat muotoaan, kenties kasvavat lapsen kasvaessa.
Lähetä kommentti