Vauva on täysiaikainen, joten nyt se sitten iski jollakin tasolla tajuntaan. Tässä synnytetään kohta.
Olemme toki osallistuneet synnytysvalmennukseen, jossa kätilö luennoi synnytyksen kulusta. Se kaikki vain tuntui kovin kaukaiselta, odotusaika kun on kulunut hitaasti ja kuvittelen, että jäljellä on aikaa vaikka kuinka, ja aika kuluu yhtä hitaasti kuin tähän asti, vuodenajat vain vaihtuvat. Mutta ei, nyt on kesäkuu edennyt jo hyvää vauhtia eikä syksy tule ennen kuin meillä on vauva.
Ja ennen kuin olen synnyttänyt.
Ensisijainen toiveeni on, että selviämme molemmat hengissä. Oikeastaan kaikki muut toiveet tämän jälkeen tuntuvat pikkuseikoilta, ja tuntuu oudolta alkaa listata pikkutarkasti asioita, joista minulla ei ole kokemusperäistä tietoa. Mietin, että voisin hyvin mennä synnyttämään autuaan tietämättömänä kaikesta mahdollisesta, mitä voi tapahtua, miten synnytys voi edetä ja mitä ongelmia voi ilmetä ja vain luottaa henkilökuntaan ja itseeni.
Mutta sitten. Toissayönä heräsin pieneen vihlaisuun, joka meni ohi nopeasti. Loppuyön kuitenkin valvoin: ensin odotin liikkeitä, sitten vatsa meni ihan kovaksi, sitten piti taas odotin liikkeitä. Lopulta vauvalla tuli iso hikka, ja sitten olikin jo niin aamu, että vastoin kaikki tapoja ja tottumuksiani nousin sängystä ennen miestä, jonka herätyskello soi seitsemältä. Vielä makoillessani sängyssä päätin sittenkin lukea päivällä synnytyksestä vähän enemmän. Ehkä en ole nyt sen viisaampi, mutta tuntuu kuitenkin, kuin olisin lähdössä matkalle ja ottanut edes vähän selvää siitä, miten matkustan ja minne, enkä vain sokkona juokse mihin tahansa kulkuneuvoon tietämättä, miten perille voisi vaihtoehtoisesti päästä. Matkatavaroiden pakkaamista en tosin ole vielä suorittanut, joten the sairaalakassin pakkaaminen voisi olla seuraavana listalla.
Synnytyksessä pelottaa yksinkertaisesti kipu. Ehkä myös tietynlainen alkukantaisuus, hallitsemattomuus. Kuin olisi jokin eläin. Oleminen vaiston varassa, ja se, että pitäisi selvitä siitä kuin miljoonat muut aikaisemmin. Samalla lohduttaa ajatus siitä, että niin monet ovat synnyttäneet, tuhansia vuosia, ja se on niin luonnollista siinä mielessä, vaikkakin ajatus kaikista ruumiinaukoista tulevista eritteistä siinä kaikkien edessä on jokseenkin epäluonnollinen, samoin kuin ajatus kiljumisesta, karjumisesta ja kaikenlaisesta repeämisestä.
Sektio pelottaa minua vielä enemmän, mutta siihen tilanteeseen jouduttaessa pelkäisin varmasti itse toimenpidettä enemmän muita asioita, kuten juurikin sitä aivan ensimmäistä ja tärkeintä asiaa, eli selviämmekö molemmat hengissä.
Synnytyksen teemapäivänäni lainasin myös kirjastosta Syntyy uusi ihminen-kirjan (oikeastaan kaksi, vuosien 2003 ja 2009 versiot) - onhan tässä vaiheessa raskautta toki korkea aikakin lukea odotusajasta kertovaa kirjaa. Jostakin syystä minua eivät itkettäneet kuvat kohdussa olevasta peukaloa imevästä vauvasta, pikkuisesta isopäisestä ja lähes läpikuultavaisesta sikiöstä tai edes vastasyntyneestä. Sitä vastoin sain kyyneleet silmänurkkiin, kun selailin kuvia ovulaatiosta, munasolusta, siittiöstä, ensimmäisiä kertoja jakautuneesta alkiosta. Elämän ihme, se alku, on vain niin ihmeellistä.
Tekstit
3 kommenttia:
Minä lueskelin tuota bebesinfon synnytysjuttua pitkin raskautta ja kyllä mun täytyy sanoa, että siitä jotain hyötyäkin oli. Pakotin myös miehen lukemaan sen normaalin fysiologisen synnytyksen osuuden ja sepä luki sieltä paljon muutakin kun pääsi vauhtiin. Sanoi myöhemmin, synnytyksen jälkeen, että oli hyvä kun luki, että tiesi vähän missä mennään. Synnytysvalmennus täällä ainakin käsitteli lähinnä eri puudutusvaihtoehtoja...
Mutta kyllä siitä synnytyksestä selviää hengissä! Minä oon jo unohtanut koko kivun, tosin luulen ettei mun synnytys ollu ollenkaan pahimmasta päästä. :) Muistaa vaan koittaa rentoutua. Tsemppiä! :)
Onneksi kuitenkin on äärimmäisen todennäköistä, että selviätte hienosti, sekä sinä että pieni. Ensimmäinen synnytyskokemus vakuutti minut siitä, että synnytykseen voi ja kannattaa valmistautua - ja että olisi pitänyt valmistautua, lukea ja perehtyä paljon enemmän kuin mitä itse tein. Sittemmin olen myös konkreettisesti ystäväni synnytyksessä mukana ollessani nähnyt, miten suuri merkitys hyvällä valmistautumisella synnytyksen kulkuun ja erityisesti kokemukseen siitä on.
Mutta meitä on moneksi, jotkut lähtevät hyvillä mielin soitellen sotaan ja se heille sallittakoon. Silti minua harmittaa neuvoloiden onneton synnytysvalmennus ja ympäristön voimakkaat mielipiteet siitä, ettei sitä synnytystä kannata suunnitella, kun ei kuitenkaan voi tietää, miten se menee. No, ei voi, ei, mutta valmistautumisella ja suunnittelulla voi kyllä osaltaan vaikuttaa siihen, miten synnytys sujuu ja millainen kokemus siitä jää. Mikä ei todellakaan ole ihan yhdentekevä asia.
Tsemppiä loppumetreille ja itse koitokseen! Jos aika käy pitkäksi, ja haluat perehtyä vielä enemmän synnytykseen, niin voin lämpimästi suositella iltalukemisiksi synnytysguru Ina Mayn Guide to childbirth, löytyy esim. tuolta Bebesistä.
Luin samoja tekstejä viikkoa ennen laskettua kun tuli tunne, että jotenkin pitäisi valmistautua. Valitettavasti se vain lisäsi syyllisyyttä - tai mitä lie - jälkikäteen.
Mulle kävi nimittäin niin, että synnytyksessä meni moni asia juuri niin kuin en olisi missään nimessä halunnut. Asiat alkoivat mennä pieleen kun minulle ei voitu antaa toimivaa kivunlievitystä eikä synnytys edennyt maatessani selälläni kokovartalokrampissa.
Siihen kannattaa valmistautua, että jollei ole tosi varma mielipiteistään, siellä on varsinkin ensisynnyttäjänä toisten vietävissä. Ei sitä uskalla sanoa vastaan kun ei paremmin tiedä. Tämä tietysti riippuu siitäkin, millainen henkilökunta sattuu kohdalle.
Kyllä synnyttäminen kaikesta huolimatta turvalliselta tuntui, osaavat asiansa. Hyvin se sujuu :)
Itse ajattelin, että se nyt kestää vain hetken, sisulla mennään. Paljon pahempi olisi jokin krooninen kiputila tms.
Lähetä kommentti