Lapsettomuuteen liittyy asioita, joita haluaisin unohtaa. Olen ehkä onnistunutkin siinä, sillä en enää muista yksityiskohtia. Mutta muistan vielä hyvin, miltä minusta tuntui lapsettomuuskriisin tähän mennessä synkimpänä päivänä.
Se oli ihan tavallinen päivä viime keväänä, mitään erityistä ei ollut sattunut.
Tulin töistä yksin kotiin.
Kuukautisvuodon ei kai olisi pitänyt vielä alkaa, julkisella asiat eivät edenneet, odotimme ja pelkäsimme lapsettomuustutkimuksia koko kevään ja sitten odotimme vielä hoitoa, jonka ajankohta oli hyvin venyvä käsite. Ärsytti kaikki, pelotti sana ikinä, joka tunkeutui ajatuksiin.
En enää muista, oliko yhä lunta vai ei, mikä kuukausi tai viikonpäivä, paljonko kello oli ja oliko ulkona vielä valoisaa. Mieleni ainakin oli mustempi kuin yö, joten en olisi varmasti huomannut, vaikka yllä olisi paistanut Karibian aurinko.
Jätin kengät eteiseen siihen, mihin ne sattuivat jäämään, heitin takin ja laukun olohuoneen lattialle matkalla sohvalle. Heittäydyin pitkäkseni, itkin enemmän kuin ikinä.
Tunsin vihaa siitä, kun mitään ei tapahdu. Inhoa, kun vartaloni ei osaa toimia oikein. Raivoa, koska maksan veroja enkä saa sille vastineeksi lapsettomuushoitoja.
eieieieieieieieiiiiiiii, hoin kyynelien lomasta tyhjille seinille.
Makasin pää tyynyä vasten, jolloin tunsi huudon tukehtuvan tyynyyn. Makasin selälläni ja peitin kasvojani. Ihan kuin kukaan edes olisi ollut katsomassa, vai pelkäsinkö kenties, että seinät näkevät punaiset silmät, epätoivon, sen kaiken lohduttomuuden siitä, kun ei saa haluamaansa. En tiedä.
Ehkä olin siinä tunnin, ehkä kaksi. Ehkä aika vain pysähtyi.
Sitten kun ei tullut enää kyyneliä ja hengitin tasaisesti, totesin mielessäni liioitellun rauhallisesti, että minulla on vielä töitä tehtävänä. Otsalohkossa jyskytti yhä, olo oli heikko. Pelkäsin.
Ryhdistäydyin, nousin istumaan, avasin tietokoneen ja aloitin.
Nyt kun sitä päivää muistelen, voin vain toivoa, että minusta ei enää koskaan tunnu tuollaiselta. Että olisin kyllin vahva näkemään kauniita asioita. Ja että kun onnistumme, en enää koskaan tunne samanlaista itseinhoa mitä tuolloin tunsin.
-----------------------------------------------------------
Ehkä kirjoitan myöhemmin siitä toisesta asiasta, jonka voisin mielelläni unohtaa.
Sanat ruudulla tuntuvat nimittäin välillä niin henkilökohtaisilta, että tekisi mieli suojella niitä. Missähän maailmalla tätäkin luetaan, ihmetellään, kauhistellaan. Joskus olen miettinyt blogin laittamista suljetuksi, sillä välillä tunnen olevani rikkinäinen ihmiskappale noin nin kuin ruumiillisesti ajatellen, ja lisäksi ajatuksetkaan eivät ole aina päivänsäde-osastoa, niin minkähänlaiseksi huonoksi ja epäonnistuneeksi ihmiseksi minut yhden satunnaisen postauksen perusteella sitten voisi ajatella. Toistaiseksi tämä on kuitenkin vain ajatuksen asteella, sillä arvostan kaikkia yksittäisiäkin kannustavia kommentteja (toki olisi mukavaa, jos niihin laitettaisiin jokin nimimerkki, niin tietäisin myöhemmin, jos joku on aikaisemminkin kommentoinut) - ja edelleen hämmennyn ajatuksesta, että siellä on oikeita ihmisiä lukemassa. Sillä on kuitenkin myös merkitystä, vaikka se, ristiriitaista kyllä, onkin myös se pelottava ajatus tässä julkisessa kirjoittamisessa.
Tämä olkoon kuitenkin pieneen hetkeen viimeinen kirjoitus. Pidän pienen tauon, keskityn alkavaan hoitoon ja muihin pinnalla oleviin asioihin. Ehkä kirjoitan piankin, viikon tai kuukauden päästä, sitten, kun on jotakin kerrottavaa tai tiedän, kirjoitanko jatkossakin julkisesti vai pakenenko ajatuksineni salasanan taakse.
Tekstit
17 kommenttia:
Paljon voimia sinulle!
Ja päätökset ovat omia ja oikeita.
Mie toivon, että sinun ei tartte ennää kokea samanlaista mustaa ja synkkää päivää. Toivon kovasti!
Unohtaako vai ei, sen aika näyttää..
*Ajatuksia*
Itsekin olen miettinyt samaa jo pitkään; milloin asioista tulee liian henkilökohtaisia. Sinun kirjoituksesi ovat pohtivia ja järkeviä. Olen niiden pohjalta luonut sinusta oikein fiksun naisen kuvan. Toivoisin, että saisin jatkossakin lukea ajatuksiasi, mutta mihin ikinä päädytkin, toivon erityisesti, että hoidot tuottaisivat teille tulosta ja saisitte kotiinne kaivatun pienokaisen.
Paljon voimia ja tsemppiä!
Ethän katoa kokonaan, blogiasi on ollut kiva lukea, kirjoitat todella hyvin niistä ongelmista joiden kanssa itsekin painin.
Täällä taustajoukoissa olen, nimettömänä ja kasvottomana mutta kuitenkin...
Mukavaa syksynalkua!
Komppaan edellisiä, tee kuten parhaalta tuntuu, mutta olisi mukava seurata matkaasi jatkossakin. Voimia syksyyn!
Halauksia sinulle! Niin kovin samalaisia hetkiä on tullut itsekin koettua. Lasken päiviä hoitoihin ja odotan, mutta pelkään että mitään hyvää ei saada niilläkään aikaiseksi.
Minäkin toivon, että saan jatkossakin lukea ajatuksiasi, niitä tuskaisia ja iloisia. Kyllähän ilonhetkiä meillä lapsettomillakin on, mutta harvemmin niitä hyviä vaan tulee itsekunkin kirjoiteltua. Blogi on ainakin minulle se paikka johon kirjoitan kaiken tuskan, ettei se velloisi sisälläni tai mieheni hukkuisi siihen.
Halauksia!
Synkät hetket ovat aivan liian tuttuja. Puistattaa, kun muistaa miltä pahimpina hetkinä tuntuu...
Mitä ikinä teetkään blogin kanssa, toivon, että saan jatkossakin seurata mukana ja lukea elämänmakuisia tekstejäsi. Onnea matkaan ja voimia hoitoihin!
Voimia, nuuti. Tiedät, että me odotamme täällä, niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä.
Tsemppiä alkavaan hoitoon!
Blogisi on kiva, ethän lopeta sitä kokonaan?
Kuvaamasi tunnetila on tuttu täälläkin; joskus se on iskenyt minuunkin, ehkä kerran tai kaksi..
Hyvää syksyä!
Älä toki lopeta kirjoittamista, olet taitava ja tekstisi herättävät paljon ajatuksia. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja sitä, että oma toiveesi toteutuu.
Nuuti, kiitos kirjoituksistasi, ne ovat koskettaneet monella tapaa. Toivon todella, että hoitonne onnistuvat. Toivon myös, että saamme jatkossakin lukea ajtuksiasi, mutta tärkeintä tietysti on, että teet kuten hyvältä tuntuu.
Pohjalla käyminen on meille lapsettomille tuttua. Mutta siitä kyllä räpiköidään ylös. Blogin kirjoitukset ovat henkilökohtaisia, lapsettomuudesta ei voi puhua puolitulella, sanat ja tunteet tulevat syvältä. Meitä on monta jotka ymmärtävät mitä tunnet.
Tänään on tähänastisen lapsettomuustaipaleeni synkin päivä; pakastealkion siirrosta nega, niin kuin tuoresiirrostakin toukokuussa. Kirjoittamasi tunteet ja tapahtumat niin kovin tuttuja... Toivottavasti jatkat kirjoittamista, olet minulle tärkeä.
Toivon kovasti, ettet päätyisi lopettamaan blogikirjoittamista. Käyn ahkerasti lukemassa, ja aina hämmästelen kuinka hienosti osaat purkaa tunteesi sanoiksi ja kuinka samanlaisia ajatuksia tulee itsekin ajateltua.
Voimia!
Oi en minä ole lopettamassa kirjoittamista, mutta mietin vielä, pitäisikö minun laittaa tämä blogi suljetuksi, että tietäisin, ketkä tätä lukevat. Nyt on välillä julkinen apina -olo, kun vuodatan tänne synkkiä hetkiä, havaintoja maailmasta enkä tiedä, ketä ne sadat ihmiset ovat, jotka tänne päivästä toiseen klikkailevat. Kai olen eniten huolissani siitä, että kirjoituksiani ymmärretään väärin. Joskus kirjoitusteknisistä syistä pohdin asioita miten päin vain, ja sitten saatetaan luulla, että kirjoitan niin tosissaan. Vaikka tavallaan kirjoitankin, mutta en silti oleta, että maailma toimisi niin. Ennemminkin ihmettelen ilmiöitä.
Tämä teksti syntyi, kun olen kai nyt käsitellyt kyseisen päivän ja siihen liittyvän tunteen. Että olipa se **ska päivä, olen vähän vahvempi nyt, monta kuukautta myöhemmin.
Voimia tällaisiin synkkiin päiviin! Bluelle erityiset sympatia-ajatukset.
Sä kirjoitat kyllä niin hyvin. Ja riipaisevasti, ja hienosti, ja kipeästi, ja aidosti, ja itsestäsi. Nämä ovat hurjan rohkeita ja avoimia tekstejä. Eikö olekin jännä ajatus: vaikka mekin olemme tienneet toisemme blogien kautta ties kuinka kauan, emme tuntisi toisiamme kadulla! Tiedämme toisistamme paljon kipeitäkin asioita. Se on tämän blogimaailman hienous ja hulluus. Yksi niistä syistä jonka takia minäkin aikanani siirryin salasanan taakse. On se ehkä helpompi niin, tietää kenelle on heikko.
Voimia. Lämpöisiä ajatuksia. Olen täällä taustalla, luen joka ikisen päivityksen mutten tiedä mitä sanoisin ja haluatko mun edes sanovan. Mutta täällä olen. Jaksamista!
Kiitos paljon Anniina sanoistasi, ajatuksistasi! Kommenttisi ilahdutti kovasti. Musta on mukavaa, jos täällä käy vielä niitä, jotka lukivat tätä blogin tekelettä jo silloin kauan sitten.
Jätä vain kommenttia, jokaisen luen huolella, mietin, ilahdun. Mutta ymmärrän kyllä kommentin jättämisen vaikeuden - en itsekään osaa raskaus- ja vauva-asioihin kommentoida, vaikka muutamaa vauvablogia luenkin. Ja mitäpä näihin mun vuodatuksiin oikein voisi sanoakaan, elämä on.
Joka tapauksessa, mukavaa kuulla susta, ihanaa syksyä :)
Lähetä kommentti