Jokin aika sitten sisustusshoppailun lomassa huomasin maailman ihanimman pehmolelun, jonka hahmo oli sama kuin yksi miehen käyttämä lempinimi minusta. Tiedän, pehmolelut ovat lapsellisia ja turhia, mutta jollakin kummallisella ostomaanisella tavalla minun oli pakko ostaa kyseinen otus. Miehelläni oli vielä syntymäpäivä lähellä, joten ajattelin antaa sen ikään kuin symbolisena lahjana.
"Tuleeko tytölle vai pojalle?", myyjä kysyi kassalla. Havahduin automaattisten ostosfraasien maailmasta (Hei - pankkikortin ojennus - pankilta - koodin näppäily - kortti pois -kiitos - hei) ja vastasin, ehkä vähän hämmentyneenä, että pojalle. Mitä muutakaan siihen olisi voinut vastata? Niinpä otus sai ympärilleen vaaleansinisen paperin, nauhan ja tarran. Myyjän kietoessa lahjapaperia silmieni ohi vilahti filminauhan tavoin yksittäisiä kuvitelmia, ajatuksia säälittävästä minusta, joka tulevaisuudessa ehkä shoppailee potkupukuja ja pehmoleluja kuvitteelliselle pojalleen. Minusta, jolla jo nyt on tulevalle lapselle kaapin perimmäisessä nurkassa pieni laatikko asioita, muistoja matkoilta, vauvakuumeisen ostoksia. Minusta, joka ei tiedä, tuleeko niille käyttäjää. Mietin myös, oliko ostokseni lapsettomuushoitojen alkamisen symboli. Itkisinköhän vielä monesti otus silmieni suojana? Piikittäisinkö usein itseäni sen nököttäessä sängyssä vieressä? Halaakohan mieheni sitä joskus toivoen, että meillä olisi vauva?
Niin, kiitos hei.
Joskus on hyvä, kun ei ehdi ajattelemaan enempää.
----------------
Mieheni muuten piti lahjasta. Jo nyt se on meille molemmille jollakin hassulla tavalla aikamoisen tärkeä juttu.
Tekstit
3 kommenttia:
Tämä viesti olisi voinut melkein suoraan olla minulta. Meillä mies käyttää minusta lempinimeä 'pupu', ja nykyään minun on erittäin vaikea olla ostamatta pupu-pehmoleluja. Siis ihan vain tuon hellittelynimen takia. Tosin pidän ne ostamani pehmolelut itselläni ja piilossa mieheltäni kaapin perällä. Sillä toisin kuin sinun miehesi, minun mieheni ei ymmärtäisi/pitäisi niistä. =S
Muutaman pupu-pehmolelun lisäksi olen ostanut myös suloisen lasten astia/aterin-setin. En tosiaankaan tiedä miksi, varsinkaan kun ei ole mitään varmuutta, tuleeko sille koskaan käyttäjää. En ole koskaan ollut mikään tuhlaaja, joten noiden pehmolelujen ja astioiden jälkeen olen aina ärtynyt itseeni. Mutta jotenkin en voi kuitenkaan jättää ostamattakaan.
Ja ymmärrän täysin, mitä tarkoitit tuolla filminauhalla. Minulla vilahtelee jatkuvasti samanlainen, jossa näen itseni lapsettomana, epätoivoisena ja säälittävänä ostamassa ihania tavaroita mielikuvituslapselleni, jota ei ole olemassa. Mutta samalla toivon, että vielä jonakin päivänä. Meillä molemmilla.
Hei anonyymi,
Sattumalta huomasin kommenttisi, kiitos siitä! (vanhoihin teksteihin tulevista kommenteista ei tule ilmoitusta)
Itsekin ajattelin, että ostos oli hölmö ja mieheni ajattelisi sen olevan turha, mutta siitä onkin kehkeytynyt meille tärkeä juttu. Ehkä se on tämän projektin symboli jollakin tapaa. Otus, joka joskus toivottavasti istuu lapsemme sängyssä.
Aluksi selittelin joitakin ostoksiani sillä, että annan ne lahjaksi, vaikka rakkaimmista asioista tiesin, että säästän ne futuurivauvallemme. Ostelu kuitenkin loppui kuin itsestään, kun yritysaika venähti. Luulen, että asioiden ostaminen on jonkinlaista tulevaisuuteen katsomista, toivomista ja haaveilua, eikä siinä ole mitään pahaa. Nykyään pelkään liikaa, enkä uskalla ostaa mitään.
Kun ostin pehmolelua, myyjä luuli, että ostan sen jollekin pienelle lapselle. No, tokihan miehelleni otan ennemmin vaaleansinisen kuin vaaleanpunaisen paketin, joten kiva kun kysyi ;)
Kaunis kiitos vielä ajatuksistasi, ja onnea myös teille!
Kiitos mielenkiintoista tietoa
Lähetä kommentti